Metalcamp – sunnuntai

Lepopäivää ei Tolminissa pyhitetty loikoilulle, sillä sunnuntain ohjelma pullisteli mielenkiintoisesta tarjonnasta. Viimeisellä kiertueellaan oleva Ministry, eurooppalaiset metallijättiläiset Helloween ja Opeth, sekä taannoin tuskassa esiintynyt Behemoth takasivat kukin panoksellaan, ettei sunnuntaimasennus päässyt puraisemaan satunnaista festaroitsijaa. Oman lisänsä päivään toi myös illan ukkospuuska, mutta sitä ennen ehti tapahtua jo vaikka mitä…

Pienen lavan puolella aikataulu heitti jälleen häränpyllyä heti alusta, sillä kello kolmelta estradilla olisi pitänyt esiintyä De Profundis, mutta soittovuorossa olikin kroatialainen Cold Snap. Sattuma suosi kuitenkin tällä kertaa allekirjoittanutta, sillä Cold Snapin keikka piti alustavien suunnitelmien mukaan muutenkin katsoa – mutta aikataulun mukaan vasta tiistaina. Sitä paitsi Kroatia on niitä allekirjoittaneen musiikkimaailmankartan valkoisia läikkiä, jotka ovat pitkään odottaneet läheisempää tutkimista, joten ei muuta kuin nauttimaan.

Vaikka yli kolmenkymmenen asteen helle ja äärimmäisen korkealle noussut ilmankosteus tekivät olosuhteista erittäin tuskaiset, riehui nuori kroatialaisrykmentti lavalla kuin pyhän raivon vallassa. Yhtenevästi pukeutuneet herrat saivat innostuksensa tarttumaan myös eturiveihin, mikä nosti jälleen esiintyjien sykettä. Tämä noidankehä johtikin lopulta erääseen päivän kovimmista keikoista, joka pesi monet ison lavan isot nimet mennen tullen.

Kahden vokalistin ja seitsemänkielisten kitaroiden käyttö lavensi repertuaaria mukavasti ja kun poukkoilevasta metallicoctailista löytyi selkeitä palasia deathista, nu-metalista, metalcoresta ja ties mistä muusta, pystyi yhtye yllättämään useampaan otteeseen. Tyylilajien välimaastossa retkeily ei kuitenkaan sortunut hengettömäksi kikkailuksi, sillä musiikista löytyi koko ajan vahvasti etenevä punainen lanka. Huhtikuussa debyyttinsä julkaisseen bändin nimi kannattaakin pistää mieleen, mikäli moderni englanninkielinen metalli on vain mieleen.

Ranskalaisen Hacriden jalostettu ja moderni death ei vakuuttanut puolentoista vuoden takaisella Amoeba albumilla, eivätkä odotukset keikkaa kohtaan olleet järin korkeat. Syystä tai toisesta ranskalaiset käynnistivät settinsä yli viisi minuuttia etuajassa, joten aluksi lavan edessä oli melko tyhjää, kun iso osa kuulijakunnasta oli vasta matkalla paikalle. Eturivit täydentyivät kuitenkin rivakkaan tahtiin, kun osa pisti oikein juoksuksi ja innokkaimmat fanaatikot pittasivat auringosta välittämättä halki keikan. Nähtiinpä myöhemmin jopa noin kymmenen ihmisen kokoinen ”wall of death”.

Hacriden tyly death oli melkoista juurihoitoa, mutta helvetillisissä liveolosuhteissa mäiske puri jostain syystä huomattavasti paremmin kuin levyltä kotisohvalla kuultuna. Strapping Young Ladin, Meshuggahin ja Deathin jalanjäljissä kulkeva ryhmä nostikin osakkeitaan, sillä vaikka pari kappaletta kuulosti lähinnä lannoitteelta, löytyi seasta myös muutama jalat alta kiskaiseva ässävetäisy. Tärkeintä oli kuitenkin se, että tekniseen soittoon saatiin puhallettua aitoa henkeä, mikä sai kappalemateriaalista kaikki tehot irti.

Evergrey on göteborgilainen yhtye, joka hämmästyttävää kyllä ei soita melodista deathia, vaan ihan tavallista melodista metallia. Powerin, raskaan rockin ja progen elemetit yhdistyvät bändin musiikissa tavalla, joka on kuin luotu livetilanteita varten. Esitykseen saatiin luotua kotimainenkin linkki, sillä basson varresta löytyy aiemmin Stratovariuksen riveissä vaikuttanut Jari Kainulainen.

Vaikka Evergrey oli jo päivän kolmas päälavan bändi, pystyi se vasta ensimmäisenä täyttämään ison lavan edustan sekä saamaan yleisöstä irti muutakin kuin hajanaisia aplodeja. Melodinen, vähän powerihtava sekä häpeämättömän tarttuva raskaan rockin ja metallin liitto täyttikin tismalleen lääkärin määräyksen festivaali-iltapäivän piristysruiskeesta. Evergreyn soitossa pirteys, hauskanpito ja rentous yhdistyivätkin tavalla, joka nostaa melkein väkisin fiiliksen kattoon, oli sitten vaikka minkälaiset depressiot päällä.

Brutaali death sveitsiläiseen tyyliin on rankkaa puurtamista. Tämän osoitti toteen omalla esimerkillään Dawn Of Torture, joka yritti takoa väen päähän kidutusfiiliksiä pienellä lavalla. Sinällään tilanne oli otollinen, sillä pakahduttava kuumuus ja lähelle sataa nouseva kosteusprosentti tekivät olon tukalaksi. Hiessä kylpevät sveitsiläiset jaksoivat pyörittää päätä kunnioitettavalla intensiteetillä, mutta allekirjoittaneen makuun lämpö nousi jo liian korkealle, joten ei muuta kuin rannalle viilentymään ja odottamaan seuraavakasi isolla lavalla esiintyvän Korpiklaanin keikkaa.

Metallipelimannien parin viikon takainen Tuskan keikka jäi viime tingassa toteutumatta, kun soittimet eivät ehtineet soittajien tavoin paikan päälle. Metalcampissa tämä ei päässyt toistumaan, vaikka roudaus tuntuikin kestävän pienen ikuisuuden ja vähän päälle. Soitto alkoi lopulta kaksikymmentä minuuttia myöhässä, mutta yleisö oli anteeksiantavalla päällä ja otti klaanin välittömästi omakseen. Aikaa myöten yhä metallisemmaksi ja metallisemmaksi muuttunut yhtye ei saanut kansaa täysin syttymään uusilla ja raskailla kappaleillaan, mutta hieman vanhemmat juomalaulut kuten Happy Little Boozer ja Beer Beer pistivät yhä laittamaan jalalla koreasti. Myöhässä alkanut setti päättyi ajallaan, joten Korpiklaanin visiitti estradilla jäi harmillisen lyhyeksi. Nähtävästi Jonnen ja kumppanien festivaalikarma ei ole tällä hetkellä paras mahdollinen.

Behemoth on Puolan suurin ja – eh, kaunein – lahja death-blackin maailmalle, jossa tunnustettuja värejä on yleensä noin kolme: musta, valkoinen ja verenpunainen. Viikon takaisella Tuskan keikallaan yhtye ei saanut yleisöstään irti haluamiaan desibelejä, mutta Metalcampin päälavalla tilanne oli tyystin toisenlainen.

Roudaustauolla alkanut sade oli karkottanut ison osan väestä valtaisan olutteltan suojaan, mutta kenttä oli edelleen enemmiltä puoliltaan täysi kun Behemoth aloitti osuutensa. Alueen yllä roikkuvat pilvet synkkenivät entisestään, salamat halkoivat yhä tiiviimmin taivasta ja kolmannen kappaleen kohdilla taivas repesi. Yht´äkkiä tuulet yltyivät ja valtavat vesimassat syöksyivät melkein vaakasuoraan sellaisella voimalla, että pelkästään paikallaan pysymisessä oli tekemistä. Adam ”Nergal” Darskin johtama yhtye otti kuitenkin yläkerran esittämän haasteen vastaan ja esiintyi entistäkin kovemmalla sykkeellä. Tämä hurmos tarttui myös kentälle jääneisiin kuulijoihin, jotka heiluttivat villisti käsiään sekä hiuksiaan ja mylvivät kurkku suorana bändin mukana.

Muutama biisi kuljettiin tällä tavalla, kunnes salama räsähti jonnekin liian lähelle ja alueelta katkesivat hetkeksi sähköt. Darski ei luovuttanut vieläkään, sillä varageneraattorit syöttivät edelleen sähköä laitteisiin ja keikka jatkui. Seuraava salama hiljensi lisää laitteita, mutta rumpali ja toinen kitaristi painoivat yhä päälle. Hetken päästä myös basso liittyi mukaan ja Darski tuli laulamaan muutaman sanan ilman pimentynyttä kitaraansa. Tämän jälkeen yhtye ilmoitti (nähtävästi järjestäjien painostamana) lopettavansa tältä päivältä, mutta samalla kuultiin lupaus että Behemoth palaa takaisin ensi vuonna. Kuin tilauksesta tämän ilmoituksen perään jyrähti vielä ukkonen. Tässä tapauksessa en epäile Darskin sanaa, sillä yhtye oli aivan hirmuisessa vedossa ja kaikille asianosaisille jäi varmasti hampaankoloon typistyneestä tapahtumasta.

Ukkonen oli rikkonut sen verran tekniikkaa, että seuraavat kaksi ja puoli tuntia vietettiin rankkasateen ja luovan tauon parissa. Aikataulut menivät luonnollisesti täysin uusiksi ja soittojärjestystä sekä aikoja piti rukata. Informaatio liikkui onneksi vikkelään ja uusi soittojärjestys näkyi jo videoscreeneillä, siinä vaiheessa kun niihin saatiin vain sähköt takaisin. Tähän tosin kului yli tunti.

Saksalainen powermetallin pioneeri Helloween ei ole luonut kovinkaan montaa unohtumatonta hetkeä sitten 90-luvun alun, mutta silti yhtyeellä on edelleen laaja ja lojaali fanipohja. Yhtye pääsi aloittamaan osuutensa lopulta melkein kaksi tuntia myöhässä, mutta kun setti viimein starttasi, ottivat teutonit heti kättelyssä kunnon niskalenkin yleisöstään.

Helloween on näemmä erittäin tietoinen vanhemman materiaalinsa suosiosta, sillä keikka nojasi rankasti kahden vuosikymmenen takaisen Keeper of the Seven Keys albumikaksikon materiaalin. Vauhdikkaampaa osastoa edustavat Eagle Fly Free, March of Time, Future World ja erityisesti hauska Dr. Stein otettiin riehakkaasti vastaan ja loppuun säästetty I Want Out oli sekin napakymppivalinta, jonka aikana yhteislaulu saavutti tyystin uudet desibelilukemat. Kuultiinpa näiden rälläysten välissä jopa osasia jättimäisistä Keeper of the Seven Keys ja Halloween kappaleista. Balladiosastoa edustava A Tale That Wasn´t Right uhkasi sen sijaan kaatua jo tahattoman huumorin puolelle, eikä vokalisti Andi Derisin puolittainen pelleily ainakaan auttanut asiaa, vaikka herran hauskuuttelu muuten mukavaa olikin. Helloween julkaisi uuden pitkäsoiton viime vuonna, mutta Gambling with the Devil kiekolta ei taidettu soittaa kuin sinkkuraita As Long As I Fall, mikä kertoo paljon yhtyeen tämän hetkisestä tilanteesta.

Helloween on joka tapauksessa mainio livebändi, joka osaa ottaa yleisönsä vaikka tilanne olisi kuinka huono. Märkä, mutainen ja väsynyt kansa jaksoikin juhlia mukana hamaan loppuun saakka, vaikka puolessa välissä keikkaa sade alkoi uudestaan.

Opethin riveissä on tapahtunut aikojen kuluessa runsaasti muutoksia. Viime vuonna bändin pitkäaikainen kitaristi Peter Lindgren astui kuudentoista palvelusvuoden jälkeen sivuun ja hänen tilalleen tuli Fredrik Åkesson. Samoin rumpupallilla tapahtui vallanvaihto, kun Martin Lopezin tyhjäksi jättämällä jakkaralle istahti Martin ”Axe” Axenrot. Opeth on kuitenkin aina ollut sama asia kuin Mikael Åkerfeldt, joka johti uudistunutta ryhmäänsä Tolminin kosteassa yössä kokenein ottein.

Opeth julkaisi taannoin uuden albumin, joka syystä tai toisesta vilahti tyystin allekirjoittaneen korvien ohitse. The Roundhouse Tapes tuplallaan erinomaista livekuntoaan alleviivannut ryhmä oli sijoitettu pienelle estradille, ukonilman sotkettua aikataulut tyystin. Pienen lavan ympäristö oli pakkautunut täyteen kuulijoita ja lisää pyrki paikalle koko ajan, joten sardiinipurkkimainen fiilis ei ainakaan helpottanut, kun keikka viimein käynnistyi yhdeltä yöllä. Onneksi sentään sade oli vihdoin loppunut ja se mikä menetettiin mittakaavan kutistumisessa, saatiin kuitenkin korkojen kera takaisin intensiivisyydessä, sillä yhtyeen ja yleisön välille syntyi nyt erittäin läheinen ja välitön side. Kun sounditkin osuivat juuri kohdilleen, oli kasassa kaikin puolin onnistunut tapahtuma. Ikävä kyllä ruotsalaisten soittoa ei voinut seurata kovinkaan pitkään, sillä päälavan puolella illan viimeinen orkesteri valmistautui jo omaan osuuteensa.

Sunnuntai pääesiintyjänä indumetalloinut Ministry kiertää siis viimeistä kertaa, ennen haudan lepoon laskeutumistaan. Bändin riveissä on kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana ehtinyt käydä kymmeniä soittajia, laulajia sekä muuten vain livetilanteissa vaikuttaneita avustajia ja sekopäitä. Vuosituhannen vaihteessa bändi konttasi jo inhottavan alhaalla, kunnes vanha neulatyyny ja nyttemmin aineista täysin eroon päässyt Al Jourgensen sai itsensä ja yhtyeensä uuteen nousuun. 2003 – 2007 julkastut albumit Animositisomina, Houses of the Molé, Rio Grande Blood sekä The Last Sucker nostivat Ministryn jälleen mestaruussarjaan ja Jourgensen onkin päättänyt lopettaa huipulla. Tämän kiertueen jälkeen herra keskittyy täyspäiväisesti levy-yhtiönsä pyörittämiseen, mutta se on vasta tulevaisuudessa ja Metalcampin päälavalla yhtye eli vahvasti nykyhetkessä.



Keikan introna toimi Revolting Cocksin tulevalta Sexo Olympico pitkäsoitolta löytyvä I´m Not Gay, jonka indutanssitamppaus toimi kutsuhuutona leirintäalueen pimeyteen. Tuohon huutoon myös vastattiin ja kenttä lähti kummasti täyttymään, kun sateesta vapautuneet juhlijat kerääntyivät Ministryn monttubileisiin. Oman kieron lisänsä iltaan toi se, että isoa lavaa vastapäätä olevassa suuressa olutteltassa järjestettiin puoliltaöin striptease näytös. Ensin peep-show, sitten Ministry… Mikäli Jourgensen sattui tietämään moisesta jotain, veikkaisin herran olleen lähinnä tyytyväinen tästäkin absurdista käänteestä.

Keikan alkupuoli vietettiin vahvasti tuoreen materiaalin parissa, sillä bändi promoaa edelleen The Last Sucker kiekkoaan. Raivoisat industrialmetalli kimpaleet putosivat yleisöön kuin rypälepommit ja meno edessä kävi kiivaaksi, mikä sai Jourgensen myhäilemään tyytyväisenä. Taustalle pingotetulle kankaalle heijastettiin jälleen kuvien virtaa, joka välitti lähinnä Bushin ja (öljy)sotien vastaista materiaalia kiivaalla sykkeellä. Jourgensenia voisikin kutsua eräänlaiseksi rauhanliikkeen Joseph Goebbelsiksi, sillä herra ei kaihda vastapropagandan käyttöä taistelussa vastapuolen häikäilemätöntä propagandaa vastaan.

Painopiste oli raskaasti uudessa materiaalissa, mutta yleisöä hemmoteltiin myös muutamalla vanhemmalla raidalla. Psalm 69 klassikolta kuultiin takuuvarmat Just One Fix ja N.W.O. kiskaisut, joiden teho on vain kasvanut kuudentoista vuoden aikana. Kolme vuotta vanhemmalta The Mind Is a Terrible Thing to Taste pitkäsoitolta tarjottiin puolestaan huomattavasti aiempaa nopeampi, raskaampi sekä metallisempi So What, jossa saksofonit olivat vaihtuneet nyt tuhtiin kitaravalliin. Samalta kiekolta löytyvä ja jo alkujaan nopea Thieves sai myös entistä nopeamman kohtelun ja metallisemman kuoren.

Encorena kuultiin tuoreen Cover Up laina-albumin hersyvä versio What A Wonderful World siivusta, joka alkoi rauhallisesti ja päättyi tietysti rankkaan indupaahtoon. Tämän jälkeen homma oli paketissa ja Ministry nähtiin seitsemänneksi viimeistä kertaa eurooppalaisilla areenoilla, minkä jälkeen yksi merkittävä industrialmetallin alullepanija muuttuu musiikkihistoriaksi. Jourgensen siirtyy tämän jälkeen Revolting Cocksin seuraavan albumin ja 13th Planet levy-yhtiönsä töiden pariin, joten ei mies kuitenkaan tyystin musiikista luovu.

Näissä hieman haikeissa tunnelmissa umpeutui kolmas festivaalipäivä, musiikin soitua jälleen kellon ympäri ja vähän enemmänkin. Kumarrus ja kiitos myös järjestäjien ja tekniikan suuntaan, sillä edes äärimmäisimmät sääolosuhteet sekä ukonilman aiheuttamat vahingot eivät pystyneet tyystin pysäyttämään tapahtumaa. Jokainen yhtye pystyi lopulta esiintymään ja näin myös fanit saivat täyden vastineen rahoilleen.

Perjantai
Lauantai
Maanantai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth