Tuska Open Air – lauantai osa 1

Toinen festivaalipäivä tarjosi juhlien rikkaimman annin, kun kolmetoista yhtyettä esittivät kolmella lavalla musiikkia goottirockista perinteiseen thrashiin, sekä indonesialaisesta gringoresta aina folkahatavaa doomisteluun saakka.

Tuskan lauantain avasi kolmen, ainakin kohtalaisen erityylistä metallia soittavan yhtyeen potpuri. Päälavan korkanneen Kalmahin solisti Pekka Kokko täytti lupsakalla olemuksellaan ja jäätä murtavilla jutuillaan soista ja sääksistä sen, mitä yhtyeen nopea, Children of Bodom-henkinen death-räime jätti vajaaksi. Yhtyeen soisi edelleen hakevan omaa ääntään; erottuessaan Marco Sneckin koskettimet piristivät menoa huomattavasti, mutta toisaalta vahvistivat COB-assosiaatiota. Vasta kerääntyvä yleisö otti yhtyeen kuitenkin hyväksyvästi vastaan.

Pienessä teltassa esiintynyt Sotajumala oli anteeksipyytelemätön, tyly ja murskaava - mikä on nykyään deathmetal-yhtyeelle pohjatason vaatimus, ei vielä saavutus. Ison teltan lämmittävä Kiuas oli kiinnostavampi yhtye: heitä katsoessa ei arvaisi tyylinä olevan suomalaiskansallinen powermetal, ei vähiten rastapäisen laulajan Ilja Jalkasen, ja kielisoittajien Mikon ja Teemun enemmän pomppumetallista muistuttavan olemuksen vuoksi. Vaikka yhtyeen musiikillinen anti kotioloissa olisikin ehkä melko heppoinen, livenä hyväntuulinen ja reipas meininki vei mukanaan. Yleisö oli samaa mieltä, ja kiukaalla varustettuna teltta muuttuikin riehuvaksi pätsiksi. Syntynyt positiivinen takaisinkytkentä sai itse yhtyeenkin jonkinlaisen hurmoksen valtaan viimeisiä biisejä vedettäessä.

Lauantain ensimmäinen huippuhetki oli kuitenkin Puolan black-/death-ylpeys Behemoth, joka yrmyili edellisen kerran Tuskassa vuonna 2003. Yhtyeen tykityksen musertavuudesta on paljolti vastuussa rumpali Inferno, ja siksi ilahduttavaa olikin kuulla hänen iskujensa tulevan läpi äänivallista selkeinä ja tymäköinä. Merkillepantavaa on myös, että vaikka päälava kirkkaana iltapäivänä ei ole maalatuille blackmetalisteille otollinen konteksti, ei tämä mainittavasti haitannut esitystä: heti toisena soitetusta, uusimman The Apostasy -albumin At the Left Hand ov God -biisistä lähtien yleisö oli pähkinöinä.

Ohessa kovasti uskonnoista viehtynyt Nergal turinoi lempiaiheestaan hotellista löytämänsä Raamatun äärellä, kävi vetämässä maskin päähän ennen setin loppupuolella kuultua, helkkäävällä riffillään piristävästi erottunutta Chant for Eschaton 2000:ta ja hehkutti setin päättäneen Turbonegro-lainan I Got Erection energisyyttä. Itsevarmuutta herralta ei puuttunut, sillä yleisön panos sai ankean tuomion: ”That is so gay, Helsinki, that is so gay.”

Kontrasti panssaroitujen metallisoturien ja Jyväskylän hillittyjen vaihtoehtometallistien välillä oli räikeä. Viime syksynä debyyttinsä julkaissut Ghost Brigade osasi kuitenkin myös heilua, ja hyödynsi hyvin hämärän teltan suomia mahdollisuuksia valoshow´hun ja tunnelmointiin. Albumiakin vaivannut biisittömyyden ongelma korostui silti ikävästi livenä: kun hienovaraisimmat koristeet hukkuivat pois, jäljelle jäi veto toisensa perään räjähtävää dynamiikkaa, jonka teho väheni joka toistolla. Heidän esitystään oli tästä huolimatta miellyttävä seurata, vaikkei siitä paljoa muistettavaa käteen jäänytkään.

Indonesialainen Noxa oli etukäteen varmasti täysi tuntemattomuus melkeinpä jokaiselle festivaalivieraalle, mutta niin vain tämä Kaakkois-Aasialainen grindgoreryhmä oli onnistunut täyttämään pienen teltan kuulijoilla. Bändin raaka ja siloittelematon mätke taittui hieman haparoiden ja kompastellen, vaikka yritystä oli mukana takuulla riittämiin. Liekö syynä kompasteluun ollut lievä ramppikuume vai yllättävän lämmin vastaanotto, joka tuntui hämmästyttävän bändiä itseäänkin. Tilanteen treenikämppämäisyyttä korostivat vielä entisestään pitkät biisienvälit, orkesterin arpoessa seuraavaa numeroa.

Yhtäkaikki Noxa sai palkaksi toistuvia ”Noxa! Noxa! Noxa!” huutoja ja yhtye taputettiin vielä takaisin lauteille encorenkin ajaksi. Noxan keikkaa ei voi parhaalla tahdollaankaan sanoa suureksi tekniseksi tai taiteelliseksi voitoksi, mutta suomalainen festivaalikansa oli valmis ottamaan eksoottisen ryhmän avosylin vastaan, mikä toi tilanteeseen omaa herttaista lämpöään.

Carl McCoy lähentelee semi-jumalan asemaa, kun puhutaan perinteisestä goottirockista, sillä miehen johtama Fields of the Nephilim kuuluu kiistatta kyseisen genren kaikkien aikojen kymmenen kuumimman bändin joukkoon. Heti tämän faktan perään on kuitenkin todettava, että Tuskan lauantaissa englantilainen goottiretkue oli selvästi väärä bändi, väärään aikaan ja väärässä paikassa. Jos keikka olisi siirretty jatkoklubille, tai edes isoon telttaan ja hieman myöhemmäksi iltaan, tilanne olisi saattanut olla toinen, mutta viideltä päivällä ison lavan kirkkaudessa homma ei vain toiminut läheskään niin kuin olisi pitänyt.

Tätä valitusta ei pidä kuitenkaan missään nimessä tulkita siten, että yhtye olisi heittänyt huonon keikan – päinvastoin! Pitkällä Shroud (Exordium) introlla käynnistynyt ja Straight To The Lightin voimalla valloilleen päässyt setti kulki eteenpäin kuin raiteilla, mutta yhtyeen normaali ”emme huomaa yleisöä” kikka hajosi metallifestivaalien ulkoilmatilaisuuteen, jossa yleisöä olisi ainakin silloin tällöin huomioitava edes jollain tavoin. Ne jotka pitivät yhtyeen tyylistä saivat tapahtumasta varmasti kaiken irti, mutta moni 16-kesäinen Slayer ja Kreator fani ei olisi voinut vähempää innostua englantilaisista goottareista. McCoy joukkioineen puski onneksi hankalasta tilanteesta läpi ammattimiesten lailla, minkä ansiosta ilmaan ei jäänyt turhautumista tai katkeruutta, vaikka yleisö muistuttikin lähinnä laumaa eläviä kuolleita, joista vain harva enää muisti mitä konsertissa pitäisi tehdä.

Fields of the Nephilimin setti rakentui siten, että uusimman Mourning Sun -albumin paremmat kaksi kolmasosaa saivat vahvistuksekseen kolme raitaa 80-luvulta. Nuo harvat menneisyyden haamut olivat Moonchild, Trees Come Down sekä Dawnrazor, joista jokainen otettin (olosuhteisiin nähden) lämpimästi vastaan. Uuden albumin siivuista edukseen erottuivat massiivinen Xiberia (Seasons In The Ice Cage), sekä konsertin päättänyt Mourning Sun, joka venyi livetilanteessakin lähes kymmenminuuttiseksi eepokseksi. Soundeiltaan tuhti ja valaistukseltaan komea keikka sai pientä apua myös sään jumalilta, jotka olivat peittäneet taivaan harsomaisiin pilviin. McCoyn jylhä ääni oli entisenlaisensa ja minimalistisesti esiintynyt yhtye loi massiivisia äänivalleja, jotka pureutuivat aina luihin ja ytimiin saakka.

Perjantai
Lauantai osa 2
Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Mika Roth ja Mikko Heimola