Tuska Open Air – perjantai
27.06.2008
Kaisaniemi/Helsinki
Yhdestoista Tuska Open Air festivaali laajeni tänä vuonna epävirallisesti neljän päivän mittaiseksi, kun torstaina Kaisaniemen kentällä esiintyi Nightwish lämppäreinään Amorphis sekä alankomaalainen Epica. Desibelin raportti ei kata tuota konserttia, vaan lähtee liikkeelle siitä mistä juhlat virallisesti käynnistyivät, eli perjantain iltapäivästä.
Festivaalien ensimmäisenä esiintyjänä päälavalla oli Mokoma, mutta koska kyseisen orkesterin keikkakunto on arvioitu viimeksi kuluneen kuukauden aikana kattavasti Provinssirockissa ja Nummirockissa, tuli yhtyeen setti katsastettua vain toisella silmällä. Kovaa kyytiä ryhmä antoi jälleen ja Tuskan väelle tarjottiin oikein encoret ja kaikki.
Mokoman avattua juhlat koitti aika siirtyä taaemmalle teltalle, sillä siellä seuraavaksi esiintynyt Tracedawn yllätti allekirjoittaneen sen verran iloisesti Saunan keikallaan jokunen viikko sitten, että nuoren orkesterin keikkakunto piti ehdottomasti tarkistaa myös Kaisaniemen kentällä.
Yhtye oli vetänyt isompaan telttaan reilusti väkeä, ja Tracedawnin suosiokäyrä osoittaa tällä hetkellä vakaasti ylöspäin, mikäli asiaa käy mittaaminen yhteislaulutaidoilla. Vokalisti Antti Lappalainen painoi pitkin lavaa kuin nuori Bruce Dickinson nopeutettuna. Arvon vokalisti osoitti myös kohteliaasti aina siihen suuntaan, mistä soolo sattui kulloinkin kajahtamaan, ja näitä sooloja saatiin siis kuulla kahden kitaristin sekä kosketinsoittajan tahoilta, joten kiirettä piti viittoillessa. Melodinen moderneja suuntia ja perinteisempiä vaikutteita yhdistelevä metalli olikin tismalleen sitä mitä lääkäri määrää festareiden aloituskankeuteen ja näin teltan tämän vuoden ohjelma saatiin samalla korkattua vauhdikkaasti.
Melankoliaa, melodioita ja suorastaan pirun tuimaa viikinki-deahtmetallia. Siinä pähkinänkuoressa Amon Amarthin syvin olemus ja suurimmat vahvuudet, joiden avulla nämä sarvimaljoja suosivat nykyviikingit loivat uransa alkupuolella muutaman klassikoksi laskettavan kiekon. Uuden vuosituhannen alkupuoli ei mennyt miekanheiluttajilla aivan yhtä puikkoihin, mutta pari vuotta sitten julkaistu With Oden on Our Side palautti jälleen uskon näihin Valhallan suuriin saleihin pyrkiviin metallisotureihin.
Kaisaniemen kenttä oli jo hyvissä ajoin täyttynyt viikinkimetallin ystävistä, jotka ottivat ruotsalaisrykmentin avosylin vastaan. Vokalisti Johan Hegg oli luonnollisesti jälleen oma isäntämäinen itsensä, joka vaati väeltä paljon ja antoi vähintään saman verran takaisin. Hegg oli opetellut jopa muutaman yksinkertaisen lauseen suomeksi, jotta kiittely ja kuulumisten kysely luonnistuivat. Yhtye työstää tällä hetkellä seitsemättä pitkäsoittoaan, jonka nimeksi on alustavasti ilmoitettu Twilight of the Thundergod, mutta mitään uunituoretta materiaalia yleisölle ei vielä tarjottu. Setti koostuikin tasaisesti eri albumeilta napatuista ralleista, valintojen suosiessa luonnollisesti tuoreempaa tavaraa.
Setti käynnistettiin uusimman With Oden on Our Side albumin avaavalla Valhall Awaits Me - Runes To My Memory biisikaksikolla, jonka aikana eturivit jo suorastaan kiehuivat. Kirkkaassa auringonpaisteessa esiintynyt ryhmä pystyi luomaan ympärilleen vahvan tunnelman, joka ei tämän jälkeen rikkoutunut kertaakaan. Suurin huutokuoro saatiin Versus The World pitkäsoiton aloitusrallilla Death In The Fire ja ensi kertaa livenä esitetty Across The Rainbow Bridge toimi myös mainiosti. Yleisöllä huudatettiin tämän lisäksi The Pursuit of Vikingsin kertosäettä, joka oli ehkä vähän turhan vaikea pala, mutta joka lopulta kaikui jotenkin sinne päin Kaisaniemen puistossa. Amon Amarth tuli, näki ja voitti – taas kerran.
Itävaltalainen metalcore on lähes yhtä kuuluisaa kuin grönlantilainen grindgore, mutta melkein kaikkea pitää kokeilla ainakin kerran eläissään, joten miksipä The Sorrowkin ei ansaitsisi kunnon mahdollisuutta.
Amon Amarthin nostettua tunnelman kattoon tilanne oli vaikea, mutta The Sorrow ei tästä panikoinut vaan painoi täydellä höyryllä päälle. Yhtyeen melodista ja perinteisillä heavy metallin kikoilla jalostettua metalcorea on turha kutsua tuoreeksi saati innovatiivikseksi, mutta hyvä keikkahan ei välttämättä ole lainkaan musiikista kiinni, kunhan esittäjät vain uskivat tekemisiinsä riittävästi. The Sorrow kuulosti alusta loppuun saakka Bullet For My Valentinen, In Flamesin ja Killswitch Engagen ei-niin-kekseliäältä yhdistelmältä, mutta se mikä hävittiin sävellys- ja sovitus-taidoissa voitettiin takaisin 110 prosenttisella esiintymisellä, jonka avulla bändi sai kuin saikin innostettua väen mukaan menoonsa. Alun kohtelias taputtelu ja kellon vilkuilu vaihtuikin tunnin aikana kunnon menoon, joka huipentui massiiviseen ”wall of death” –ryntäykseen.
Jokaista tuhatta yhtyettä kohden löytyy se yksi, joka nousee ylitse muiden. Näiden muista erottuvien joukosta kohoavat vastaavasti korkeimmalle ne, jotka piirtävät soitollaan musiikin historiaan uusia lukuja. Carcass on eräs näistä suurista ja harvinaisista yhtyeistä, jotka aivan kuin vahingossa tulivat luoneeksi jotain tyystin uutta. Grindgoren ylipappi ja myöhempien aikojen deathmetallin esitaistelija vaikutti vuosina 1985-1995, mutta nyt kun reunionit ovat jo festareiden arkipäivää, kasattiin myös Carcass (ainakin) tämän yhden kesän ajaksi vielä väliaikaisesti yhteen.
Nostalgia oli puraissut myös Tuskan kävijöitä, jotka täyttivät kentän tässä vaiheessa ääriään myöten ja ottivat raadot vastaan, kuin kauan kadoksissa olleet sydänystävät. Jo pitkä intronauha sai yleisön lämpenemään siinä määrin, että kun kitaristikaksikko Bill Steer ja Michael Arnott, sekä vokalisti/basisti Jeff Walker ilmestyivät lauteille meteli oli jo korviahuumaava. Kannujen taakse asettui Arnottin Arch Enemy –kaveri Daniel Erlandsson, joka oli korvannut ryhmän alkuperäisen rumpalin Ken Owenin. Owen ei pysty huonon terveydentilansa vuoksi vetämään kokonaista settiä, mutta ennakkoon yhtye on väläytellyt mahdollisuutta, että Owen jossain vaiheessa esiintyisi jollain tavoin. Tiedä sitten vedätetäänkö tässä vain yleisöä, mutta ainakin Kaisaniemessä Erlandsson soitti alusta loppuun saakka.
Inpropagationilla käynnistynyt viiden vartin mittainen setti upposi väkeen kuin veitsi ... hmm ... raatoon, ja vaikka soundit jättivät melkoisesti toivomisen varaa, ylitti tapahtuman ainutkertaisuus moiset pikku seikat. Yhtyeen tuotanto ei ole allekirjoittaneelle kovinkaan tuttua, mutta nähtävästi bändi soitti juuri sellaisen setin kuin mitä siltä odotettiinkin, sillä keikan jälkeen ympäri aluetta haahuili hurmioituneita Carcass-paitaisia metallipäitä, jotka olivat selvästi nähneet jonkin suuremman valon.
Tukholman death´n´roll raketti Entombed on ruhjonut death metallia ja rankinta mahdollista rock´n´rollia toisiaan vasten jo yli kahden vuosikymmenen ajan. Monet bändin aikalaisista ovat vuosien saatossa siivonneet aktejaan, mutta ei Entombed – bändi jonka riveissä on esiintynyt merkittävä osa ruotsalaisen deathin tulevaa hall of famea.
Keikka aloitettiin melkeinpä klassikoksi laskettavan Morning Star pitkäsoiton aloitusrallilla Chief Rebel Angel, jonka räjähtäessä ilmoille myös teltallinen festariväkeä räjähti täyteen menoon. Vokalisti LG oli selvästi nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta, mutta rahdun peikkomainen herra kaitsi laumansa silti varmoin ottein. LG painoikin tuttuun tapaansa pitkin estradia ja piti showta yllä koko keikan ajan. Vahvan alun jälkeen Entombed tuntui puolessa välissä settiä hukkaavan hetkeksi punaisen langan, kun A-luokan rallien sekaan karkasi liikaa semi-laadukkaita siivuja, mutta loppua kohden oikea puristusote alkoi taas löytyi, kun Stranger Aeons ja pankin lopullisesti räjättänyt Left Hand Path kiskaistiin ilmoille. Setti päätettiin komeasti Roky Ericksonin Night of the Vampireen, joka oli kunnon kruunu perusteellisen pieksennän päätteeksi.
Vaikka orkesteri kärsi silminnähden siitä, että toinen kitaristi Uffe Cederlund puuttui nyt joukoista, väänsi ryhmä itselleen puhtaan selätysvoiton yleisöstä. Ison teltan intiimimpi ilmapiiri ja jotkin taustanauhalta, tai taustasoittajalta (?) saadut lisäkitarat auttoivat myös asiassa. Siispä kiitos, kumarrus ja jalat alle, sillä päälavan suunnalla oli alkanut jo tapahtua jotain tyystin muuta.
Norjalaisen Dimmu Borgirin toimista riittää mielipiteitä ja näkemyksiä melkein yhtä paljon kuin niiden kertojiakin, mutta retkueen merkitystä black metallin kaupallisessa läpilyönnissä ei voi kukaan enää kiistää. Yhtyeen kaksi edellistä albumia Death Cult Armageddon ja In Sorte Diaboli ovat laventaneet bändin tyylikirjoa ja ainakin allekirjoittaneen kirjoissa kumpainenkin kiekko on ansainnut paikkansa levyhyllyn terävimmässä kolmanneksessa.
In Sorte Diabolin introlla alkanut keikka erottui välittömästi edukseen soundiensa puolesta, jos vertailukohdaksi otetaan viime kesäinen Saunan keikka tai kolmen vuoden takainen Tuskan esiintyminen. Tuntemattoman pituiseksi ajaksi sivuun siirtynyt ihmisrumpukone Hellhammer oli korvattu nyt pysyvästi puerto ricolaisella Tony Laureanolla, joka ei ehkä pysty täysin täyttämään rumpulegendan saappaita, mutta jonka soittohistoria vakuuttaa nimillään (Nile, God Dethroned, Acheron...). Tällä kertaa Norjan mustat mestarit saivat esiintyä ilman tutuksi käynyttä vesisadetta, joten tunnelma pysyi alusta loppuun saakka erinomaisena.
Viimeisimmältä albumilta vedettiin odotetusti tuhti määrä raitoja, joista eniten metakkaa aiheutti sinkkusiivu The Serpentine Offering, samoin The Chosen Legacy ja The Sinister Awakening upposivat otollisen mustaan maaperään ja enemmän ICS Vortexin puhdasta laulua esittelevä The Fundamental Alienation taittui jo alkukeikasta todella komeasti. Osa kuulijoista oli tietenkin taas sitä mieltä, että Dimmut soittivat liiaksi uutta materiaalia, mutta allekirjoittaneen puolesta settilista saikin nojata uudempaan tuotantoon. Keikka kulki vakaasti ja ongelmitta alusta loppuun saakka, eikä norjalaisten osuudesta jäänyt mitään hampaankoloon.
Summa summarum, Dimmu Borgir oli erinomainen päättäjä ensimmäiselle päivälle, joka oli tarjonnut aimo annoksen monenlaista musiikkia. Kun sääkin oli, paria pientä sateen ripausta lukuunottamatta, koko ajan säällinen, saattoi festivaalien alkua kuvata jälleen kerran onnistuneeksi. Ympäri kaupunkia jatkoklubeilla oli vielä runsaasti lisämusiikkia tarjolla ja monelle juhlijalle ongelmaksi muodostuikin varmasti sen oikean suunnan valitseminen.
Lauantai osa 1
Lauantai osa 2
Sunnuntai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
