Nummirock – lauantai osa 1

Pääosin aurinkoisen perjantain jälkeen lauantai aukeni harmaana ja ankeana, mutta iltapäivän kuluessa säätilassa tapahtui merkittävä käännös parempaan – eli lämpimämpään suuntaan. Alkujaan tarkoitus oli käydä katsastamassa myös Katuvan keikka, mutta aikainen soittoaika teki tepposet, joten ei auta kuin odottaa sitä seuraavaa mahdollisuutta.



Äärimmäisyyteen taipuvaista death/black metallia soittava Gloria Morti käynnisti juhlat rantalavalla kello kahdelta. Yhtyeen keväinen Eryx-pitkäsoitto sai ilmestyessään varovaisen myönteisen, vaikkakin hieman ristiriitaisen vastaanoton ja heinolalaisryhmää pidetään yleisesti varsin lupaavana nimenä, joka on jo lähellä kultasuonta.

Mikään ei kuitenkaan tuntunut saavan festivaaliväkeä näin aikaisessa vaiheessa juhlapäälle ja tämä myös selvästi korpesi orkesteria, sekä erityisesti sen vokalistia. Käskymuotoiset välispiikit ja tykit sounditkaan eivät käynnistäneet sen kummempia reaktioita, joten keikasta jäi vähän valju maku – aivan kuten Eryx-albumistakin. Kaikki tarvittava on periaatteessa kasassa, mutta yhtälöstä tuntuu puuttuvan yhä jotain oleellista...

Se jokin löytyi sen sijaan jo viisi vuotta sitten Lappeenrannan kovimmalta thrash-pumpulta, joka pääsi seuraavaksi lyöntivuoroon päälavalla. Mokomalla on komea juhannusputki päällä, sillä orkesteri esiintyi tänä vuonna jo kuudetta kertaa peräjälkeen Nummirockissa. Festivaalien epävirallinen house-band näyttikin nauttivan esiintymisestään täysin rinnoin, ja herrain tarjoama juhannus-rässisauna oli totuttuun tapaan löylyiltään kipakka sekä temmoltaan kohdillaan. Jälleen kerran tuli myös osoitettua, että jos bändi antaa todella kaikkensa ei keikka vain voi olla huono.

Biisilista kertasi Provinssin setin tavoin reilulla kädellä Mokoman varhaisempaa tuotantoa, vuoden 2003 jälkeen julkaistujen kiekkojen ollessa tasavertaisia keskenään. Tämän maailman ruhtinaan hovi -albumilta esitettiin ainakin Haudan takaa ja Kiellän itseni -rallit ja moderniksi klassikoksi muodostuneelta Kurimukseltakin kajautettiin ilmoille Mene ja tiedä sekä Kasvot kohti itää, joista jälkimmäinen sai kunnian sulkea varsinaisen setin. Encoreiden puolella täräytettiin vielä kaiken kukkuraksi Punainen Kukko ep:n nimibiisi, joten niitä vanhoja helmiä joita kaivattiin saatiin kuulla kunniotettavan kokoinen annos. Toki settilistasta löytyi myös Valapaton kaltaisia tuoreempia rusennuksia ja rauhallinen Marras kuultiin odotetusti viime vuotiselta Luihin ja ytimiin albumilta.

Mokoman perinteinen juhannuskeikka vältti tänäkin vuonna rutiinin haljun maun, eikä herrain loputonta energiaa voi kuin ihmetellä. Kiitos kuuluu osittain myös toki orkesterin hienoisesti uusiutuneelle soundimaailmalle, mutta kaiken sydän on silti uskomattoman jouhevasti toimiva yhteistyö, jonka ansiosta Mokoman keikat ovat aina Tapauksia.

Tuhdin rässittelyn jälkeen piti ottaa jonkin aikaa vähän iisimmin ja siirtyä olutalueelle, jossa Dr. Purple viihdytti jo kansaa Deep Purple covereillaan. Melko tarkkaan yksi yhteen kiskotut versiot vanhoista – ja vähän uudemmista – klassikoista maistuivatkin makealle rujomman rytkeen jälkeen.

Highway Star toivotti tervetulleeksi tilavaan telttaan, jossa edellisenä päivänä Trinityn riveissä puhkunut Sami Ilvonen venytti jälleen äänijänteitään kunnioitettaviin mittoihin Ian Gillanin jalanjäljissä. Sometimes I Feel Like Screaming ja Perfect Strangers ovat aina upeita kappaleita, kun vokalistilla riittää vain palkeita ja rahkeita, eikä Knockin´ At Your Back Doorkaan kuulostanut lainkaan hullummalta tohtori purppuran käsittelyssä. Tätä pidempään settiä ei tullut kuitenkaan seurattua, sillä aikataulu oli sijoittanut erään toisen kiinnostavan orkesterin soittamaan samanaikaisesti alueen toiselle laidalle.

Siispä jalat alle ja kohti räminä-lavaa, jossa ääneen oli jo päässyt turkulainen Axegressor. Pari pikkukiekkoa tähän mennessä pyöräyttänyt yhtye edustaa thrashin nuorempaa sukupolvea, tosin ryhmän jäsenet ovat kautta linjan kokenutta kaartia. Niinpä lastentaudit loistivat poissaolollaan tymäkästä ja sopivan rosoisesta rutistuksesta, joka toi kaivattua ryhtiä ja ryintää iltapäivään.

Vokalisti Johnny Nuclear Winter, joka oli esiintynyt jo edellisenä iltana Hellboxin vahvuuksissa, omaa raakaan thrash/deathiin melkeinpä täydellisesti sopivan äänen, jota kuolokurkuttaja myös käytti. Rivakka tahti, maittavasti etenevät riffittelyt sekä kaikin puolin koukukkaat kipaleet vakuuttivat allekirjoittaneen tyystin, vaikka setistä tuli nähtyä ainoastaan jälkimmäinen puolisko. Omanlaisekseen huipentumaksi muodostui Metallican Ride The Lightning coverointi, joka kasvoi Axegressorin käsissä tyystin uudenlaisiin suuntiin. Luultavasti orkesteri on jo piakkoin äänittämässä debyyttipitkäsoittoaan, sillä eipä ryhmä tätä valmiimmaksi voisi enää tulla. Erinomaista, lisää tätä!

Melko tarkkaan viisi vuotta sitten perustettu Tuoni on vääntänyt syntymästään saakka raskasta suomenkielistä rokahtavaa metallia tyylillä, josta tulee väkisinkin mieleen muutama menestyksekkäämpi orkesteri lähinnä Kaakkois-Suomen suunnalta. Moni tunteekin yhtyeen lähinnä sen Entwine-kytköksistä, vaikka ryhmän kakkosalbumi ilmestyi jo viime vuoden puolella.

Tuonelle on annettava propsit kovasta puurtamisesta Nummirockin rantalavalla, mutta ikävä kyllä merkittävä osa kappaleista jäi junnaamaan sinne Mokoma – Kotiteollisuus – Stam1na - Nicole -neliön keskelle ilman, että biisit pystyivät tarjoamaan juuri mitään sen kummempaa. Junttariffit, suomenkielinen huutolaulu, pienet indu-sävyt sekä melodiset kertosäkeet ovat kyllä mainioita rakennuspalikoita, mutta piinaavan keksinkertaisuuden ja selvän yliyrittämisen takia Tuonesta ei ollut vieläkään todelliseksi haastajaksi päälavan bändeille.

Destruction muodosti 80-luvulla yhdessä Kreatorin ja Sodomin kanssa saksalaisen thrashmetallin ykkösketjun, joka tuotti klassikkoalbumeita toinen toisensa perään. Kuten kilpakumppaneillaan, myös Destructionilla vaikeudet alkoivat 90-luvun alussa ajan hengen käännyttyä metallin vastaiseksi. Lukuisat thrashbändit luopuivatkin noina päivinä tyylistään, kaivoivat villapipot esiin ja yrittivät grungeilla epätoivoisesti, mutta Destruction – kuten muutkin ”suuren kolmikon” yhtyeet – piti ylpeästi kiinni linjastaan. Nyt ympyrä on lopulta sulkeutunut ja Destructionin saavutukset ovat saaneet ansaitsemansa tunnustuksen. Yhtyeen elokuun lopulla julkaistava uusi albumi D.E.V.O.L.U.T.I.O.N. tulee myös suurella todennäköisyydellä jatkamaan tutuilla thrash-linjoilla, joten olikin ennakkoon mielenkiintoista miettiä, josko tulevan albumin materiaalia kuultaisiin jo livenä.

Moiset toiveet eivät lopulta toteutuneet, mutta Marcel Schirmerin, Mike Sifringerin ja Marc Reignin muodostama trio pystyi vaivatta viihdyttämään kuulijoitaan seuraavan tunnin ajan, eikä toinenkaan moinen olisi varmasti ollut liikaa. Vuoden 1984 Sentence of Death debyytti ep:ltä kiskaistu Mad Butcher pyyhkäisi kuluneen ajan kadoksiin ja esikoispitkäsoitolta löytyvä Death Trap kohosi setin puolessa välissä todelliseksi huippuhetkeksi, ainakin allekirjoittaneen näkökulmasta tarkasteltuna. Juuri näitä thrashin merkkilohkareita väki kaipasi, ja niitä se myös sai koko rahan edestä. Luonnollisesti biisilistasta löytyivät myös Curse The Godsin ja Life Without Sensen kaltaiset klassikot, sekä uudempaa tuotantoa edustava Nailed to the Cross, mutta biisejä on oikeastaan turha erotella toisistaan, sillä keikka nosti kokonaisuutena lauantain tyystin uusiin sfääreihin.

Kolmikon terävä keikkavire, kaikin puolin onnistunut soundimaailma ja A-luokan thrahsralleja vilisevä biisilista osoittivat että Destruction on kuulunut, kuuluu, ja tulee myös vastaisuudessa kuulumaan eurooppalaisen thrashin kärkijoukkoon.

Torstai
Perjantai osa 1
Perjantai osa 2
Lauantai osa 2

Teksti ja kuvat: Mika Roth