Provinssirock – sunnuntai

Sunnuntai lähti liikkeelle hyvin erilaisten bändien voimin.Vanhemmasta kaartista oli paikalla mm. Paula Koivuniemi ja Popeda. Näin alkuun pitää sanoa, että vanhalle viinalle haiseva sarkakuvahahmo Pate Mustajärvi on yksi vastenmielisempiä vanhoja partoja, joita lavoilta löytyy. Jos kyseessä olisi 16-vuotias murrosikäinen luokan pelle, juttujen tason, arvomaailman ja monen muun voisi antaa anteeksi. Toki, moni katsoi ryhmää vain hymy huulella ja Patekin osaa varmasti itselleen nauraa, mutta aika surullista tämä on. Onneksi dinosaurukset kuolevat sukupuuttoon, vaikka Pitkä kuuma kesä soikin vielä pitkään silloin tällöin radiossa.

Reilu vuosi sitten Mortal Mind Creation -albumillaan tajuntani räjäyttänyt paikallispumppu Celesty kärsi pienestä lavasta ja varhaisesta esiintymisajasta kitarapowerin ystävien vasta heräillessä. Yhtye itsekään ei vielä ollut ehtinyt herätä täyteen vireyteensä, vaikka teknisen osaamisen taso todistettiin kovaksi viimeistään äärimmäisen tiukasti läpi vedetyllä Dragonforce-coverilla Through the Fire and the Flames. Loistavia biisejä tältä tuoreelta Spinefarm-sainaukselta kyllä löytyy, sillä puutumista aiheutti ainoastaan rauhallisempana välipalana kuultu Voices, kun taas esimerkiksi Empty Room ja War Creations saivat omiinkin niskoihini liikettä. Tulevalta albumilta kuultu kappale kertoi nannaa olevan tulossa myös lisää.

Asa & Jätkäjätkien hiphoppia ja maailmamusiikkia yhdistelevä kattaus oli positiivinen yllätys monessa mielessä. Ensinnäkin ryhmän kappaleiden aiheet ovat hyvä esimerkki siitä, että eriarvoisuus, politiikka ja vaikka geeniruoka ovat aiheita, joita voi myös tyylillä käsitellä lyriikoissa. Toiseksi, ryhmä kuulosti puhaltimineen todella komealta ja välilllä tuntui jopa siltä, että Asa räpäytyksineen jäi ryhmän heikoimmaksi lenkiksi. Sunnuntaille tällainen letkeä, vaikka asiapitoinen meininki sopi ja pisti yleisön tanssimaan.

Sunnuntaipäivä jatkui Tuhannen riemua -albuminsa myötä koko kansan tietoisuuteen nousseen Lauri Tähkä & Elonkerjuun esiintymisellä parhaalle mahdolliselle yleisölleen. Voiko pohojammaaksi vedetty rock iskeä yleisöön kovempaa missään muualla kuin Provinssirockin Päälavalla? Tuskin, mutta minua Tähkä kumppaneineen ei vakuuttanut, vaikka tuhannet ihmiset lauloivat korvan juuressa "tässä oikea käteni / tässä on mun hellä syrämmeni". Ovathan Pauhaava sydän ynnä muut ihan oikeasti hyviä biisejä, mutta on suorastaan hämmentävää, miten keskinkertaisen setin viiden pitkäsoiton materiaalista voi saada aikaan. Yleisö tuntui olevan tulessa Tähkän sitä kosiskellessa, mutta itse en ymmärrä, miksi kenenkään pitäisi riehaantua tunnin annoksesta tuikitavallista kitararockia, vaikka pari terävää viulu-kitara-koukkua ja mehevää sananpartta tulisikin vastaan.

Tuomari Nurmio ja Hunajaluut vetivät hyväntuulisen keikan, jossa näkyi, että esiintyminen Provinssissa maittoi. Keikka oli rento, hymy oli herkässä ja biiseissä ei ollut mitään valittamista. Keikan aikana kuultiin mm. Huda huda, Älä itke Iines ja Lasten mehuhetki. Tuomari näytti ja kuulosti rähjäiseltä, kuten kuuluukin. Mitään elämää suurempaa repeämistä keikalla ei nähty, mutta varsin maittava peruskattaus kuitenkin.

Sunnuntain kolmas päälavan esiintyjä oli kadanalainen teinipunk-bändi Billy Talent. Laulaja riehui kuin crackia poltellut aerobicin vetäjä ja lavaenergiasta homma ei jäänyt kiinni. Monen korvaan Benjamin Kowalewiczin huuto/laulu kuulosti kaikkea muuta kuin hyvältä ja musiikki tuhanteen kertaan tehdyltä, mutta eturivin pikkutytöille tämä kelpasi ja onhan se Benjamin kuitenkin niin söötti.

Kesäkiertueelleen teknisiä ongelmia selättämään lähtenyt Mokoma lukeutui sunnuntain pomminvarmoihin oman yleisönsä kerääjiin ja niinpä Saarilavan edusta alkoikin täyttyä jo hyvissä ajoin ennen merkittyä aloittamishetkeä. Kun lappeenrantalaisviisikko astui lavalle, täytyi valitettavasti jälleen todeta puutteita tekniikassa: Marko Annalan vokalisoinnista kun ei kuulunut muutaman ensimmäisen biisin aikana ainakaan etujoukkioon juuri yhtään mitään. Väkijoukolle Mokoman esitys riitti kuitenkin heikkouksineen ja keikasta muodostuikin saletti kahden lavalle paluun esiintyminen. Ihan huikeana kokemuksena keikka ei kuitenkaan jäänyt mieleeni ja kun näitä suomimetallin suuruuksia aina vertaillaan, perjantain Stam1na vei kieltämättä tällä kertaa voiton. Uutena fanina petyin Sinä riität, Sirppi ja Sarvipää rallien puuttumiseen, kun Mokoma keskittyi tällä kertaa palvelemaan vanhemman polven fanejaan, mikä on tietysti aina hatunnoston arvoinen asia.

Disco Ensemble on bändejä, joilta ei odota muuta kuin hyvää keikkaa ja yleisön ei tarvinnut pettyä. Toisena kappaleena tullut Drop Dead Casanova hoiti jo homman kotiin ja meno ei siitä hidastunut. Varsinkin mikin varressa pyristellyt Miikka Koivisto ja kitaristi Jussi Ylikoski liikkuivat taas tavalla, joka kysyy sekä asennetta että kuntoa.

Sunnuntain ja monesta koko festareiden pääesiintyjä oli kuitenkin Foo Fighters. Bändi aloitti Pretenderilla, jatkoi Times Like Thesella ja vyörytti eteenpäin hengästyttävällä tahdilla ilman välispiikkejä. Hittejä ei säästelty, vaan biisit kuten Learn To Fly ja This Is A Call tuhlailtiin heti alkupuolella. Toisaalta, bändiltä löytyy niin paljon iskeviä biisejä, että on mitä soittaa.

Kun tovi oli soitettu, Dave Grohl kyseli, että oltiinko ensimmäistä kertaa Suomessa ja piruili basisti Nate Mendelinille tämän flanellipaidasta. Puhelias solisti lupasi täten soittaa poikkeuksellisen pitkän keikan ja näin myös tapahtui. Foo Fighters tarjosi sellaisen paketin faneilleen, että tuskin kenelläkään oli mitään valitettavaa. Keikalta kuultiin mm. levyversiota komeammin soinut Long Road To Ruin, jo Nirvanan aikoihin Grohlin tekemä Marigold ja herkkä But, Honestly. Keikalla kuultiin myös pitkä, mutta toimiva Taylor Hawkinsin rumpusoolo, maailman varmaan pisin bändiesittely, viuluja, akustisina vedettyjä kappaleita kuten My Hero ja järkyttävän hyvin toiminut Monkey Wrench. Parituntisen keikan huipensivat All My Life ja The Best.

Oliko keikassa sitten jotain huonoa? No, Grohlin ääni ei ollut parhaassa jamassa ja eihän bändin musiikki mistään omaperäisemmästä päästä ole. Silti, kyseessä oli festareiden paras keikka. Foo Fighters on hyvä esimerkki siitä, ettei isokaan bändi tarvitse lavalle hirveätä määrää pyroja, savua ja valoja. Riittää kun soittaa hyvällä meiningillä kunnon kappaleita ja heittää väliin hauskoja välispiikkejä. Kaiken kaikkiaan ilman Foo Fightersia ei Provinssista olisi tänä vuonna jäänyt näin hyvää fiilistä.

Teksti: Kari Koivistoinen ja Jarmo Panula, kuvat: Koivistoinen