Raskaampi albumikooste – Elokuu 2024
Alasin: Kone
Suomenkielistä metallia on jo pitkään tehty isosti ja komeasti, mikä on vaikuttanut perustavanlaatuisesti koko suomalaiseen musiikkikenttään. Alasin on aina tehnyt tavoillaan kunniaa raskaampien suomalaisten heviprogeilijoiden arvolle, vaikka omaa tietään onkin siinä samalla kulkenut. Ajan myötä on kuultu vertailuja niin CMX:n kuin muidenkin suuntaan, mutta moiset heitot ovat tavallaan halpoja, koska Alasin on mielestäni osiaan suurempi tekijä.
Debyyttialbumi Harharetket summasi uran alkupuolen ja samalla ladottiin ensimmäisiä perustuskiviä tulevalle. Tulevaisuus otti aikansa saapuakseen, mutta melko tarkkaan viisi ja puoli vuotta myöhemmin julkaistu Kone näkee bändin kuitenkin siirtyneen niin sivu- kuin syvyyssuunnassa uusille kentille. Huomioitavaa on se, että vuoden 2021 kahdesta sinkusta kumpikaan ei ole mahtunut mukaan toiselle pitkäsoitolle. Uudet kappaleet muodostavatkin uuden kokonaisuuden, jossa reagoidaan monella tapaa muuttuneeseen maailmaan.
Vain tekijät itse (jos aina hekään) tietävät kaikkien sanojensa sekä tarinoidensa syntyhistoriat, mutta omaan korvaan kaikuu niin Ukrainan sota, kuin sen kautta kummunnut uusi vastakkainasettelun aika. Missä vieraille maille sotimaan lähtenyt Taistelija oikein taistelee? Kenelle kättään ojentava Pyyntö on varsinaisesti osoitettu, ja mistä on ensinnäkään kummunnut tuo hätä, josta kertoja puhuu? Musiikin saralla runsas ja sävyisä melodisuus jatkaa jalostumistaan, täyttäen huoneen toisen puolen valollaan.
Majakka saattaa viuhtoa nopeasti, mutta yhtye ei tallo varpailleen edes nyt. Petrovin niskalaukausmaisempi juntta täydentää kuvaa, siinä missä Ensimmäinen sukeltaa alkusabbatheineen aina kauemmas Pink Floydin progeiseen avaruuteen, ja silti kaikki kuulostaa lopussa vain ja ainoastaan Alasimelta. Ja se on jo itsessään melkoinen saavutus.
Mika Roth
Decrowned: Persona Non Grata
Rockshots
Joensuulaisen
Decrowned -yhtyeen debyyttialbumi on kunnioitettavan kokoisen pienjulkaisuputken sulkeva teos, jota on työstetty pitkään sekä hartaasti. Niinpä edes se ei haittaa menoa, että albumi ilmestyi jo puolisen vuotta sitten. Fyysinen kappale saapui ties mistä toimitukseen ja onhan esikoinen aina esikoinen. Eikä tämä ole mikään pikkujulkaisujen ja sinkkujen kokoomakiekko, vaan täysin uudenkuuloista mäiskettä, joten annetaan levylle mahdollisuutensa.
Persona Non Grata sijoittuu metallin maailmassa jonnekin perinteiseksi ymmärretyn metallin ja eeppisemmän deathin välimaille. Nopeus ei ole niinkään merkityksellistä kuin iskuvoima, samoin käytössä olevien vasaroiden raskaus vaihtelee ilahduttavasti. Raja materiaalia korostavan juntan ja siitä hengen litistävän rutistuksen välillä on joskus vaikeasti hallittavissa, mutta joensuulaiset tuntuvat löytäneen vireensä miltei virheettömästi. Sinkkuveto
Stonewing antaa melodian nousta hiukan korkeammalle ja mm.
The Bird And The Tree korottaa rimaa aina vain ylemmäs. Kerrosta ladotaan kerroksen päälle armotta, mutta yhtye muistaa myös elintärkeän ilmavuuden.
Persona Non Grata on korostetusti kokonaisuus, jolla ei vilkuilla menneisiin. Yhtäältä tämä tuo tiukkaa eheyttä, mutta kolikon toinen puoli on selkeimpien ja nopeimpien tarttumapintojen niukkuus.
Scarred saa silti kaartelullaan korvan kääntymään kuin huomaamatta puoleensa ja niin ikään ’ilmeisten’ iskujen ulkoa kirivä nimibiisi
Persona Non Grata osuu johonkin sangen olennaiseen. Monipuolinen vokalisointi avaa tarinaan lisää linjoja ja progehtavat sovitukset tekevät ryhmälle kunniaa halki esikoisalbumin.
Helmikuusta on kulunut hyvä määrä aikaa ja yhtye on tätä kirjoitettaessa valmistelemassa jo toista pitkäsoittoaan, mutta Persona Non Grata ansaitsee tulla huomioiduksi melodisen ja raskaamman metallin saralla. Se on ehyt ja kypsä esikoinen, jonka arvo kasvaa taatusti ajan myötä.
Mika Roth
Ikivirhe: Täällä haisee raha
Mörssi Records
Siitäkin on melkoisesti aikaa, kun
Ikivirhe viimeksi takoi hardcoreaan pitkäsoittomitassa, mutta onneksi kesä 2024 muutti tilanteen. Vimmattua ja brutaalia mättöä tarjotaan täyden tusinan kipaleen verran, kokonaismitan asettuessa lähelle 24 minuuttia. Keskimittaa kiskovat ylemmäs pari poikkeuksellisempaa raitaa, jotka kiistatta antavat albumille lisävoimaa.
Vaan aloitetaan silti kunnon tuliryöpyllä. Tietä pohjustavaksi sinkuksi valjastettu
Heinäsirkka on juuri sellaista möyhennystä, mitä osasinkin tulevaksi odottaa ja
Soihdut sammuu jatkaa mallikasta äänirynnäköintiä. Vokaalit huudetaan käheästi maisemaan, rytmiryhmä kirjaimellisesti hakkaa päälle ja kitaraa raastetaan virne naamalla. Paljon on ja hiki nousee otsalle, vaan omanlaisensa rentous ei katoa minnekään ja juuri tuossa Ikivirheen voima piilee.
Osaako Orpo purra? iskee silmää julkeasti ja kyllähän nämäkin tikat löytävät maalitaulunsa, kun kansakunnan turhautumisia sekä patoutumia puretaan.
Alussa tuli viitattua kaavoja rikkoviin biiseihin, ja joukon keskeltä kohoava
Pyramidi sotkee kiistatta tahtia kolmen ja puolen minuutin mitassaan. Soundiin ilmestyy jostain tummempaa vivahdetta, rytmi kääntyy hitaammaksi ja riffi tipahtaa entistä korkeammalta niskaan. Pyramidi lyö lujaa, puristaa tiukemmin ja haipuu kuin varjo yöhön, jättäen jälkeensä lievästi epätodellisen tunnun. Mitä äsken oikein tapahtui? Paluu normaaliin turpasaunaan tapahtuu kuitenkin välittömästi, mutta ihan omalla treeniksellä äänitetty paketti saa kummasti lisäpainoa, kun sävyjä onkin totuttua enemmän. Erinomaista!
Ikivirhe on kiukkuinen kuin ampiainen toisella albumillaan, pistojen osuessa vasemmalle ja oikealle. Sanottavaa riittää ja säilä viuhuu vinhasti ilmassa, eikä mielten pahoittamiselta taatusti vältytä. Silti jopa
Kaksihaarainen kieli perseessä lunastaa otsikkonsa jokaisen tavun, koska yhtye hyökyy päälle hamaan loppuun asti. Näin sitä pitää.
Mika Roth
Napalm Ted: Succumb Into Madness
Niinhän siinä sitten lopulta kävi, ettei vuonna 2023 ilmestynyt ainuttakaan
Napalm Ted -julkaisua. Loppuvuodesta 2022 muun maailman riemuksi pyöräytetty
Pestilential Pursuit oli tahollaan melkoista grind-juhlaa, eikä homman juoni ole muuttunut tässä välissä mitenkään merkittävästi. Yhdeksän raitaa, vajaa 21 minuuttia ja megatonneissa mitattava painolasti, josta myöskään myrkylliset death-pitoisuudet eivät lopu kesken.
Yhdeksän tulisen keihään joukosta on haastavaa poimia yhtä tiettyä suosikkiaan, mutta peräti neljän minuutin porstuaa kolisutteleva
Dead Hours saa vimmaisella pyörinnällään virneen hiipimään ehkä pysyvimmin allekirjoittaneen naamalle. Mittaa on NT-kappaleeksi melkoisesti, mutta trio ei kompuroi jalkoihinsa, vaan nostaa pelin tasoa entisestään. Väliosan muunnosvoima kääntää death-vipua rystyset valkoisina, vokaalit tuntuvat saavan entistäkin jyrkempää paloa ja muoto pitää kutinsa loppuun saakka. Moni pamauttaisi koko roskan viimeisissä kurveissa överiksi, mutta Napalm Ted ei olekaan kuka tahansa.
Yhtye on halki historiansa osoittanut, että sekuntiviisareita on turha tuijotella. Osuma voi joskus tulla minuutissa, toisinaan taas kolmessa, tai vaikka neljässä. Grindin säännöt eivät tuo säännöllisyyttä tullessaan ja se on vain positiivinen asia. Tiiviimpien pamausten joukosta
Start of Me, End of You kikkailee onnistuneesti, mutta muuten lyhemmät numerot tuntuvat tällä erää useamminkin vinhoilta läpijuoksuilta.
The Meal kolahtaa komeasti tolppaan, mutta taitaa sittenkin kimmahtaa maalista ulospäin.
Succumb Into Madness tuntui alussa jopa lievältä pettymykseltä, mutta sittemmin kokonaisuus on lähtenyt jäsentymään ja toimimaan nimenomaan kokonaisuutena. Älä siis nauti ainakaan aluksi annosta palasina, vaan yhdeksän raidan tiiviinä juurihoitona, joka muistuttaa deathgrindin yhä elävän sekä hengittävän.
Mika Roth
NUMENTO: The Antimatter Fantasy
Metallin alalajeja ihailtavan rohkeasti ja ennakkoluulottomasti sekoitteleva
NUMENTO oli erinomaisessa vedossa vuoden 2022
The Vile Entity -pitkäsoitolla. Bändin kyky luovia julmimmasta mätöstä aina popin lähelle sekä progen kylkeen sai nostelemaan kulmakarvoja, mutta mitäpä tuosta, kun itse musiikki toimi lähes poikkeuksetta. Apuvoimiksi kolmannelle albumille on saatu saksalainen tuottaja/miksaaja
Chris Herrie, jonka avulla tähtäintä hilataan ylemmäs, vaan kuinka on lopputuleman kanssa?
Soundillisella puolella rohkeita askelia kohti ammattimaisempaa suuntaa on kiistatta otettu, eikä neljän vahvan sinkun rakentama ketju nitise neljän ’uuden kappaleen’ liittyessä mukaan. Mikäli arvioitavaksi olisi saapunut oikea vinyylilevy, voisi A-puolta pitää malliesimerkkinä metallimyrskyn rakentamisesta. Sinkkuässistä alkuvuoden
The Solipsist lähentelee kertsissä popimpaa muotoa, vaikka rakenteissa ja aineksissa ei tehdä kompromisseja. Vimmaisempi
Opillion nuijii melodiansa miltei tainnoksiin, kun taas avausraita
Equinox tuo kuvaan mukaan ripauksen eeppisyyttä – jälleen terästä tinkimättä.
Ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuhtia äänivallia ja runsaita sovituksia suosiva yhtye saattaa kellistää varomattoman kuulijan kumoon silkalla infoähkyllä, mutta materiaalille kannattaa antaa aikaa ja tilaa. B-puolen terävimmäksi pistoksi osoittautuva
Timetrap aukenee taatusti jo kerrasta ja vaikka progeisemmin poreileva
Elevate käyttää miltei tuplamäärän aikaa, on kaikki kuultu perusteltua. Lähes 8-minuuttinen
Gargantua tuntui aluksi jo puolittaiselta hudilta, mutta nyt olen jo nostamassa teosta albumin ytimeksi, jonka ympärille kaikki tavallaan rakentuu. Malttia siis antimaterian parissa.
NUMENTOn uudistuneessa soundissa metallin äärimmäisimmät päät ovat pyöristyneet, mutta kokonaisuus on vähintäänkin edeltäjänsä veroinen. Panostus siis kannatti ja bändi marssii komeasti eteenpäin.
Mika Roth
Split Iris: Bloodred Dusk
Seek & Strike
Split Iris iski modernin terävällä metallillaan melko tarkkaan kolme vuotta sitten kiilaa allekirjoittaneen maailmaan, kun sinkkuja niputtanut
Fog-EP oli sekä onnistunut yhteenveto että pysäyttävä välitilinpäätös. Kuluvan vuoden aikana on ilmestynyt jälleen kolme sinkkua, jotka kaikki ovat myös mahtuneet mukaan debyyttialbumille. Näitä vanhemmat raidat on puolestaan jätetty rauhaan, eli kyseessä on uusi alku.
Saatesanojen mukaan Split Iris on siirtynyt aiempaa tiiviimpään ryhmätyöhön, jossa jokainen jäsen voi tuoda yhteiseen pöytään paloja, ideoita ja ajatuksia. Yksissä tuumiin kasaantuvaa materiaalia tarkastellaan, soundia haetaan ja kulmia pohditaan enemmänkin yksikkönä. Bändin moderni metalli ja turboahdettu metalcore olivat jo lähtökohtaisesti melkoista turpasaunaa, eivätkä tehomittarit näytä ainakaan vähäisempiä lukuja esikoispitkäsoiton kohdalla. Avauksena maisemaan ammutaan jo alkuvuodesta ilmestynyt sinkkupari
Purge /
The Veil, joista etenkin ensinnä mainittu hipoo suorastaan taivaita.
Joillekin jenkkimetalliksi kutsuminen on puolittaista haukkumista, mutta Split Iris saa ottaa moisen vastaan silkkana kehuna. Lievästi matikkametallille maistuva The Veil ja alkurynnistyksen päättävä
Defiled kun ovat ykkösluokan metallia, käytetään mittatikkuna mitä tahansa teosta. Lyhyt väliraita
Drown jakaa kiekon kahdeksi nelibiisiseksi kokonaisuudeksi, jonka jälkimmäinen puolisko on alkua mosaiikkisempi, progempi ja koukeroisempi. Samalla metallin raja-alueet peittyvät luovuuden usviin ja etenkin lähemmäs kymmentä minuuttia kurottuva
Bloodred Dusk leikkii rohkeasti metallin hybriditulilla. Ankkuriraita
Flood täydentää paketin aitona balladina, mutta kaiken kuullun jälkeen jopa näin rohkea veto toimii albumikokonaisuuden sävyisämpänä sulkijana.
Hurjasti tapahtuu kaikenlaista, ehkä hivenen liikaakin, mutta katson yhtyeen vääntävän kasaan vähintäänkin torjuntavoiton. Bloodred Dusk vaikutti aluksi suuruudenhullulta Baabelin tornilta, mutta sepä ei kaadukaan.
Mika Roth
Unborn Generation: ...and All We Forget
Inverse Records
Unborn Generation on urakoinut pitkään ja ahkerasti, vaikka yhtye ei ole Desibeli.netin sivuilla vilahtanutkaan sitten vuoden 2011. Raakaa grindiä ja tuimaa crustia työstävän ryhmän tuore kiekko onkin jo peräti seitsemäs pitkäsoitto, joten ketjulla on niin pituutta kuin massaa. Julkaisutaukoa kertyi yhtyeelle reilumman puoleisesti, sillä kesän 2018
Vøid-albumi sai vasta alkuvuodesta jatkoa uudesta sinkkukolmikosta.
Ikää mittarissa on päälle kaksi vuosikymmentä, vaan kertyneet mailit eivät ole latistaneet soundin terävyyttä. Albumin kymmenen raitaa pitävätkin yllä huimaa tempoa, vaikka yli puolet siivuista ylittää kolmen minuutin haamurajan. Kitaravallit kaatuvat niskaan, vokaalit karjutaan asenteella maisemaan ja rytmipuoli on tuimaa tykitystä. Eikä lapikas paina, vaikka
Cycle-ankkuri pyörii reilusti päälle neljän minuutin verran, sillä trio osaa myös ujuttaa mukaan persoonallista groovea. Vauhti ei pelaa kierrettä ulos kaavasta, tai toisin päin.
Kolme sinkkua saatiin alkuvuodesta ja ne kuullaan heti albumin alkuun ilmestymisjärjestyksessään. Uuden ajan avannut
Kivun kuilu on koko nipun ainoa alle kaksiminuuttinen purkaus, josta energiaa ei jää ainakaan uupumaan. Tykästyin silti enemmän toisena soivaan
Rattus-rypistelyyn, jolla grind-kaahaus lähtee asianmukaisesti lievästi lapasesta.
Kruunun tummuus ja hetkittäinen synkkyys ovat tietysti osa isompaa kuvaa, metallisten elementtien työntäessä yhtyettä lähemmäs deathin arkkukasoja. Tärkeä suunta taatusti tuokin, jos nyt se tekee bändistä mielestäni hiukan tarpeettoman tavallisen.
Nopeus on energiaa, ja tässä tapauksessa myös valttia, minkä säntäilevä
Burst ja supergrindinen
Juuret kiistatta osoittavat.
Swamp ei ehkä rämmi ihan Floridan soille asti, mutta uskon ymmärtäväni kolhosti svengaavan raidan yleisen postinumerosuunnan. Kehitys kehittyy kun vuoden 2024 Unborn Generation näkee koko maailman valmistautuvan hiljalleen toistuvaan tuhon kiertoon.
Mika Roth
Wrestling: Metal Penetration
Kynsinauhat
Aika aikaansa kutakin, kuten vanha kansa tietää. Oululainen perinteistä heavy metalia soittava
Wrestling julkaisee pitkän odottelun jälkeen jatkoa metallin suuria & mahtavia kunnioittaneelle
Ride on Freaks -esikoispitkäsoitolleen. Vaan samalla on koittanut aika hyvästellä ryhmä, joka ei kuolemantapauksen myötä tule jatkamaan enää toimintaansa.
Kaihoisa on siis tunnelma, vaikka oululaiset pyrkivät päättämään taipaleen nousuun. Debyytin palasista nousivat mieleen mm.
Savatagen ja pimeyden prinssi
Osbournen tekemiset, mutta nyt on melodisuutta lisätty tositarkoituksella. Tähtäin on jossain
Dokkenista itään ja
Queenista pohjoiseen, progeisten palojen pelaillessa seassa.
We’re the Corporation Pigsin rokkaavampi rypistely ja
Over the Metal Mountainin eeppisempi väliosuus eivät ole kaukana
Manowarin kasariajasta, mikä on paljon sanottu. Jo nimellään pankin auki posauttava
Sex is Boring (Let’s Drink Beer) on sellaista testamenttausta, ettei bayareamaisemmasta väliä. Nyt pelataan isoilla panoksilla.
Mitäs ihmeellistä tuossa sitten on? Toki jokainen osaa kasaria lainailla ja tehdä kunniaa/pilkkaa menneistä sukupolvista? Kyllä ja kyllä, mutta tehkääpä sama oikeasti tarttuvilla biiseillä. Seksin tylsyydestä kerrotaan näet supernapakoilla riffeillä ja
Family Satan on selvästi oivaltanut jotain oleellista muinaisen
Alice Cooperin menestyksen kaavasta.
Do the Zomboid Shake saa typerästä otsikostaan huolimatta liikettä takasulkiin, koska peli rakentuu oveliin/älyttömiin liikkeisiin. Kuulijalle tuupataankin tuomarin paita ja pilli, koska yhtye itse tietää taatusti kuinka julkeaa metallikierrätystoiminta tällä erää on.
Nyt on turha puhua enää tulevasta, kun bändi on haudassa ja siinä se. Jälkikirjoituksena Metal Penetration on kuitenkin järkyttävän hilpeä posautus ja muodoistaan ylpeä metallijulistus, joka on juuri sellainen kuin on. Metal forever ja cheers Oulun metalliselle porautumisvoimalle.
Mika Roth
Lukukertoja: 1009
