Omakustannealbumit – Toukokuu 2024
Fan Theories: Fan Theories
Helsinkiläinen Fan Theories julkaisi vuosina 2020–2022 kolme sinkkua, joista keskimmäinen osui kohdalleni sinkkukoosteessa. Love Is What Is Left on tuhti annos kasarisen pinkkiä synapoprockin rakkausunelmakakkua, mutta kahdeksan muun söpön raidan sekaan jopa noin hattarainen siivu istuu sittenkin ongelmitta. Debyyttialbumia on työstetty antaumuksella, ja tinkimätön työ on tuottanut myös runsaasti hedelmää.
Ysärin indiepopin tarttuvampi laita ja kasarin synapop ovat sihdissä, eikä viisihenkisen bändin yritys jää ainakaan biisien tarttuvuudesta kiinni. Kohdeaikakausien parhaita puolia on tutkittu tarkkaan ja huolella, joten avainkysymykseksi nouseekin: kuinka on persoonallisuuden riittävyyden kanssa? Alkuun ryhmän itsensä mukaan nimetty debyytti soundasi kiistatta vaarallisissa määrin jo aiemmin monesti tehtyjen juttujen paraatilta. Debyyttisinkku Next Great Holidayn tamppaava rytmi ja Sea of Lonelinessin suolaiset kyynelmeret saavat varoitusvalot vilkkumaan, mutta levyllä on enemmän puolia kuin alkuun uskoisi.
Positiiviseen sarakkeeseen lasketaan nuoren (ja naiivin) The Curen soundilla leikittelevä Dreams on Lips, sekä syntetisaattoripilviin komeasti kohoava Still Bound to You, joka uskaltaa olla kolahtamatta kattoon. Fan Theories ei paisuta siivuja muodottomiksi jäteiksi, vaikka moiseen olisi toistuvasti saumoja, vaan soundivalleja karsitaan osin yllättävissäkin kohdin. Tämä antaa happea niin kuulijalle kuin kuultavalle, ja samalla elintärkeät harmoniat eivät peity tavaran alle. Sydänrosvoksi kasvaa myös Hang Hang Hang, jota sijoittaisin tyylin ja soundien puolesta jopa uudelle vuosituhannelle.
Keveys ja harmoniat ovat vaarallisia aineksia, etenkin jos sattuu työstämään synilla tuettua poprockia, mutta Fan Theories selviytyy esikoisensa kiirastulesta pääosin kiitettävin arvosanoin. Materiaalin laatu on jo korkeaa, sounditkin ovat kohdillaan, nyt vain hiven lisää peliin arvokasta persoonallisuutta.
Mika Roth
Jäkälä: Laiskat päivät
Reilu vuosi sitten folkahtavan kitarapoprockin suunnilla operoiva
Jäkälä oli vielä duo, mutta toisen pitkäsoiton materiaalin takana on enää vain yksi henkilö,
Pekka ”Jäkälä” Kaksonen. Tarina ei kerro, josko muutos on pysyvä, eikä suurempia taustatietoja muutenkaan anneta. Tätä kirjoitettaessa levyn ainoana sinkkuna soiva
Laiskat päivät saa kunnian avata albumin, jolta kotikutoisuus ei lopu ainakaan kesken.
Kotikutoisuus tarkoittaa tässä yhteydessä oletettavasti niukempaa budjettia, mikä on väistämättä heijastunut albumin soundeihin sekä työkalupakin kokoon. Toisaalta Jäkälä osaa kääntää puutteet ja rajoitteet hyvällä prosentilla eduiksi, eikä monen kappaleen vastustamaton jäkälämäisyys jätä taatusti kylmäksi. Koskettimet soivat 70-lukulaisesti, kompeissa ei suotta brijleerata, kitaran tarkoitus on lähinnä säestää laulua. Vokaalit, laulu – tarkkoja sanoja on näissäkin kohdin vaikea osoittaa, koska Jäkälä puolittain lausuu, puolittain runoilee tekstejään. Välillä taustalle tuodaan oletettavasti tuplaamalla luotuja köörejä, mutta nytkin puolittainen kömpelyys ja hellä lämpö ovat osa taikaa – joka muuten myös toimii.
Itse teksteissä ruoditaan useimmiten ihan tavallisen elämän tavallisia tapauksia, liedelle kiehahtavista iltapuuroista somen ja digisiirtymän rakentamiin paineisiin. Siinä välillä muistetaan sentään makustella elon mukavia juttuja, sekä pyöritellä päätä nykyisen touhun järjettömyyden edessä. Kaikki oli ennen niin paljon paremmin, rautalangankin hiipiessä levyn äänimaisemiin kuin huomaamatta mukaan.
On vanha usein parempi kuin uus summaa yhteiskunnan ’edistysaskeleita’ blues sielussaan, eikä kuulijankaan ole vaikea pahoittaa mieltään.
On vuodet olleet elämää antaa sentään lämmön virrata sydämestä, grandslamisen soundin istuessa maisemaan kuin luonnostaan.
Laiskat päivät -albumi summaa makoisasti elon ylä- ja alamäkiä, mutta todellisuudessa riemut selättävät selvästi ne muutamat harmistuksen aiheet.
Mika Roth
Kaku Kankka: Koto
Joensuulaislähtöinen veljesduo
Kaku Kankka seikkailee jossakin suomi-indien ja lussupunkin välimaastossa, tai näin ainakin ensimmäisen pitkäsoiton mukana tulleissa harvoissa saatesanoissa todetaan. Julkaisu-ura käynnistyi keväisellä
Ydinpommi-sinkulla, joka saa myös avata debyyttipitkäsoiton.
Kuten nimi, tai oikeammin siitä syntyvät mielleyhtymät jo vinkkaavatkin, niin jälleen tässä rämmitään elämän tervasuossa ja kärvistellään vaikeuksien keskellä. Melankolia on syvälle sydämeen kudottua, mutta kiitos punkahtavan asenteen, voi tuonkin kääntää tuosta vaivatta edukseen.
Sarjamurhaaja oivaltaa tilaisuutensa, kun elon kurvit kääntyvät kuten kääntyvät, ja biisihän suorastaan lentää maaliin. Tilanteen oivaltavat myös niin
Tiirat kuin
Kelpaamattomat, muodon hienosyisyyden ja herkkyyden yllättäessä. Tässä ollaan ehkä rajatuilla resursseilla liikkeellä, mutta lopputulos soundaa huikean hienolta. Kitarasoundi on kirkas, karu ja karsittu, eikä muita soittimia ole tungettu liiaksi eteen. Yhdessä samanhenkisten vokaalien ja taiten rakennettujen taustojen kanssa syntyykin toistuvasti komeaa jälkeä.
Koto onkin siitä ovela levy, että sen musiikillinen taituruus jää helposti huomaamatta, jos katse lukittuu vain ensimmäisenä silmille lentäviin juttuihin. Sanoissa on kuitenkin runsaasti oivalluksia, minkä lisäksi duo osaa leikkiä kovien ja hiljaisten äänien kanssa. Äänitysjälki ja tuotantopuoli muutenkin on ensiluokkaista, mistä kumarrus työn sankareille. Angloamerikkalaisen poprockin ja suomi-indien salot ovat laajoja, niinpä kun
Juurakko aukenee ja
Tiimarin Nalle räyhää, voi nauttia rauhassa kyydistä ja ihailla menoa.
Kaku Kankka kvaakattaa pääosin aiheesta, mutta eihän ihan jokainen duon huitaisu vielä kunnaria tuo. Itse asiassa joku ulkopuolinen taho, kenties jopa tuottajankaltainen hahmo, olisi voinut pariin otteeseen toimia jarruhenkilönä. Vaan debyytiksi Koto on silti sangen laadukas näyttö.
Mika Roth
Magician´s Red: Endless Yearning
Viiden vuoden ikään kerennyt
Magician´s Red luottaa progressiivisen rockin klassisempaan juurivoimaan. Eli nämä punaiset taikarihmastot levittäytyvät aina 70-luvun ravinteikkaisiin multiin asti, mutta yhtyeen tarkoitus ei ole toimia vain nostalgisten voimien kanavana. Juuri ennen pandemiaa progeryhmä pääsi mainioon vauhtiin, mutta maailman pysähtyessä myös Magician´s Red päätyi työstämään lopulta lisää musiikkia tahollaan.
Vuoden 2022 debyyttialbumi
Threshold haki vielä ominta soundia ja tyyliä, joten Endless Yearning on monella tapaa todellinen näytön paikka. Mihin rahkeet riittävät nyt, mikä on bändin maailmassa muuttunut ja/tai kehittynyt? Tummuus on ainakin pesiytynyt syvälle musiikin rakenteisiin, mikä käy toistuvasti ilmi.
Summer Is The Saddest Season alleviivaa tätä selkeimmin keskellä albumia. Aineksista voisi työstää hyvinkin rullaavaa musaa, mutta kaiho tuntuu tarttuvan kynään sitkeästi, eikä päästä irti. Toisaalta trumpetilla vahvistettu lopputulema muistuttaa hetkittäin uransa alkupuolen
Marillionia, mikä ei ole huono asia näissä yhteyksissä.
70-luku on siis lähteen pohjalla, mutta sävyjen kääntyessä kirkkaammiksi en voi olla huomaamatta kasarisia pastillin sävyjä. Tai siltä miltei popahtava
Someone I Can’t Have parhaimmillaan (tai pahimmillaan) mielestäni soundaa, eikä peräti 20 minuutin tuolle puolen tietään latovan
The Years of Hell jätä myöskään 80-lukua rauhaan. Puolittaiset vinkkaukset
The Policen ja jopa
Yesin suuntaan on syytä myös kirjata ylös, etenkin kun soolovaihde lukittuu ja kiipparit ryhtyvät kisailemaan leikkimielisesti kitaran kanssa, rytmiryhmän melskatessa omia juttujaan.
Endless Yearning on genrensä historian ymmärtävä ja sitä hyödyntävä kokonaisuus. Etenkin ankkurin pitkät instrumentaaliosuudet ja villisti muuttuvat tunnelmat nostavat albumin arvoa kummasti. Vuodet ovat olleet kovia monelle meistä, mutta tapahtunutta voi käyttää myös luomiseen, kuten tässä tapauksessa.
Mika Roth
Markus Petsalo: Tänään luodaan tulevaisuuden muistoja
Tämänkertaisen koosteen iäkkäin julkaisu on
Markus Petsalon folk-pop pitkäsoitto, joka ehti ilmestyä jo maaliskuun lopulla. Kyseessä on artistin pöytälaatikon tyhjennys, mikä luettuna saattaa kuulostaa enemmänkin ylijäämien dumppaukselta, kuin miltään ansiokkaalta albumikokonaisuudelta. Onneksi kuitenkin eräs harmaa perjantai pistin biisit soimaan ja sain huomata, että näillä mies & kitara -numeroilla on arvonsa.
Äänessä on siis lähinnä Petsalo akustisine kitaroineen, mutta taustalle on ripoteltu hiukan viulua, kiippareita, sekä vivahteikkaasti käytettyjä rytmisoittimia. Valokeila on kuitenkin laulajassa ja sitä kautta sanoissa, jotka keskittyvät sydämenasioihin. Tarina ei kerro kuinka pitkältä ajalta materiaali on koottu, nämä ovat vain ’vanhempaa materiaalia’, mutten usko ihan teinipojan kirjoittaneen sellaisia tekstejä kuin
Mikään ei ole kuin rakkaus ja
Suunaton kaipaus. Otsikot kertovat tietysti jo hiukan koordinaateista, mutta yllätyin silti niin yksittäisten kappaleiden kuin kokonaisuudenkin voimasta. Nyt puhuu sydän, ja asiaa.
Petsalo ei juuri taustoita kappaleitaan, mikä heittää pallon kuulijalle.
Nauran, itken ja laulan kaartelee kauniisti ja ottaa tehot irti vierailevista koskettimista. Fokus on kuitenkin vokaaleissa, joita taustalaulaja osuvasti tukee – ja mitä sanoja Petsalo laskeekaan eetteriin. Vaatii uskoa itseensä julistaa rakkauden ja oman haavoittuvaisuuden suuruutta, mutta kun asiat tulevat sydämestä saattaa tapahtua maagisia asioita. Kuten vaikka
Tahdon irti, joka kirjaimellisesti huutaa kipuaan taivaille, tai kun
Kuu kohoaa radallaan mystisempiä melodioita ja rytmejä suosien.
Tänään luodaan tulevaisuuden muistoja – kova otsikko, mutta levyn sisältö lunastaa julistuksen. En tiedä mitä näille raidoille alkujaan oli suunniteltu, vaan ehkäpä kaiken pitikin käydä juuri näin. Unohdetaan siis puheet välitöistä, sun muista sivuproggiksista, sillä levy ansaitsee kaiken huomion.
Mika Roth
Mylly: Myllytys
Toisille se on jännä värkki, jolla saa uutettua ilmasta sähköä, tai vaikka kivien avulla jauhoja. Toisille se on valtaisa ostosparatiisi/helvetti, mutta tämä
Mylly jauhaa energistä ja maukkaasti popahtavaa punkrockia. Eivätkä lavat heilu hitaasti, sillä alkuvuodesta 2023 ilmestynyt Ikävä tunnelma -minialbumi on saanut sittemmin jatkoa kuudesta sinkusta. Nyt sinkut on kerätty yksiin kansiin, ja kavereiksi on löytynyt vielä toiset kuusi rallia, jolloin pitkäsoiton mitat täyttyvät vaivatta.
Moni asia on samoin, kuin vuoden 2021
Hyllyn paras -debyyttialbumilla, vaan ei kuitenkaan kaikki. Punk on edelleen lujin peruskallio, johon nelikko tekemisensä perustaa, mutta pop-punkin pehmeys ja tarttuvuus ovat myös selvästi kasvaneet merkittäviksi voimiksi. Kertsit viuhuvat isoina ilmassa ja melodisuuden edessä tehdään yllättäviäkin ratkaisuja, kuten esimerkiksi huipputarttuva
2 Vaihtoehto synataustoineen näyttää,
Kirkkoveneen kanssa julkaistu sinkkuässä
Sattuu ku menettää korostaa samaa linjaa. Kovia elementtejä voidaan kääriä pehmeimpiin soundeihin, eikä terävyyden tarvitse silti kärsiä kummemmin.
Albumin fokusraidaksi tarjotaan jo alkurähinöissä kuultavaa
1998-vetoa, jolla Mylly hakee häpeilemättömästi kosketuspintaa otsikon aikakauteen. Eli isolla mutta hellällä kädellä annetaan isoa soundia, isompaa kertsiä, ja kitaratkin jauhavat kuin ysärin viimehetkinä konsanaan. Samoilla aineksilla on kasattu myös menevä
Helmii ja sikoi, jonka nimi on tietysti vähintään kaksiteräinen vinkki tekemisen meiningistä.
Epäonnistuja sotkee svengaavampaa soundia soosiin ja taustan kiipparivahvisteiset (?) ulinat osuvat kelpo prosentilla kohteeseen.
Myllytys myllyttää, kierittää ja kierrättää, enkä oikeastaan toivoisi kuin pientä variointia soundissa. Rohkeutta ja tahtoa on jo riittämiin, joten nyt vain jalostamaan ideoita entistäkin rohkeammin.
Mika Roth
Rare Breed: Chasing An Illusion
Rare Breed avasi alkuvuodesta pelin onnistuneesti, kun
Idle King -sinkku piirsi tamperelaisille kitararockin kenttään omaa lohkoaan. Sittemmin sinkkuja on pistetty pihalle vielä kolme lisää, ja ne kaikki löytyvät myös debyyttipitkäsoitolta. Kitararock on homman nimi halki yhdeksän rallin kokonaisuuden, painopisteen heiluessa jossain kasarin, sekä sitä aikaisempien kausien perinnössä.
Kunnon kitararock toimii Rare Breedin selkärankana, mutta yhtye ei aja itseään ahtaaseen nurkkaan. Oikeastaan tilanne on täysin päinvastainen, sillä Chasing An Illusion karkaa rohkeasti seilailemaan yllättävän moneen eri suuntaan. Sinkuista
Lighter Dark, Lighter Heart on westernisti hampaissa narskuva balladi, kun taas reiluun kahteen minuuttiin mahtuva
Gunfight manaa esiin kovin morriconemaisia leffanäkyjä – kunnes heppa karkaa jonnekin countryhardrockin aavalle preerialle. Amerikka on laaja paikka ja sieltä löytynee myös avain bluesimmin rokkailevan
Born With The Devil In Men sydämeen.
Kasarista bilevaihdetta rusauttaa silmään
Believin´ Tonight, joka puhaltaa tuulta tukkaan sen verran kimalteisesti, että alan nostalgikot taatusti noteeraavat tapahtuneen. Samoilla linjoillahan em. Idle King jo tietysti operoi, mutta nyt kyseinen peli pelataan kunnolla loppuun asti. Bluesimmat syvänteet löytyvät puolestaan toisesta yli viiden ja ainoasta yli kuuden minuutin mittaisesta herkkupalasta, mutta
Constant Sorrow pitää kutinsa yllättävään loppuun saakka.
Rare Breed väläyttelee tasaisesti rautaista taitoa eri puolilla rockin ihmemaata, yksistään jo työn korkean jäljen lunastaessa hetkittäin säntäilyltä vaikuttavat synnit. Chasing An Illusion on sanalla sanoen outo albumi, jota kuunnellessa hämmentyy toistuvasti: lähtevätkö nämä kaikki soundit ja biisit tosiaan yhdestä ja samasta yhtyeestä? Mahdollinen heikkous, tai vahvuus, ihan kuinka asian näkee. Faktaa on kuitenkin se, että biisikynistä irtoaa tarttuvaa mustetta.
Mika Roth
Snoopi Siren & Säätö: Ihmissyöjäelämä
Snoopi Siren & Säätö lupaili debyyttialbumiaan jo viime vuodeksi, kun tyylikkään retroinen ja samalla ajaton sinkkuässä
Kaikille kesä on ilmestyi. Hämeenlinnalaisen
Snoopi Sirenin ensimmäinen soololevy otti kuitenkin aikansa kypsyä, ja ehkä niin oli parempi. Syksyksi lupaillaan taas uutta materiaalia, mutta suhtaudutaan tuohon varauksella. Sen sijaan olen varauksettomasti sitä mieltä, että 12 raidan ja lähes 50 minuutin mittainen Ihmissyöjäelämä on melkoinen albumikokonaisuus.
Ensimmäisillä kuuntelukerroilla nautiskelua hieman häiritsi Sirenin kovin alankomainen lauluääni, mutta minkä artisti toisaalta äänelleen voi. Ja kun oudosta tuttuudesta vain pääsee ylitse, on kiekossa riittämiin pureskeltavaa. Suomenkielinen outorock on jo vuosikymmeniä tehnyt levyn kannalta suosiollista myyräntyötään kansallisessa psyykessämme, eikä rockin miltei rajattomiksi käyneitä rajoja lähdetä suotta määrittelemään nytkään uudestaan. Albumin retrossa soundissa yhdistyvät mm.
Hassisen Koneen progeinen viba,
Caven kirkolliseksikin äityvä synkkyys, sekä esimerkiksi
Kuolleet Intiaanit -yhtyettä kironnut/siunannut teatraalisuus. Seos on kiperä, kitkeräkin, vaan niin on toisaalta elämäkin.
Halla nipistää hellästi nenästä ja vääristynyt karnevaalihenki nostaa painetta teltassa. Samaa henkeä, vaan pyöreämmin, mystisemmin ja keinuvammin, henkii myös hirtehisesti nimetty
En mä koskaan mitään pahaa tee. Tarinat vetävät synkkyytensä överiksi, mutta tarkoituksella ja alleviivaten, jolloin kuulija jää kuin ilmaan killumaan. Oletan mustan huumorin kukkivan, mutten osaa nimetä sen kaikkia ilmentymiä – osaako mahdollisesti kukaan.
Hengittäkää siis käskekööt meitä, svengin ja grooven läikkyessä miltei reunoilta yli. Miltei, vaan ei ihan, ja siinä on taas yksi tärkeä pointti.
Ihmissyöjäelämän teatraalisuus ja monien kappaleiden vahva näytösmäisyys tulee taatusti jakamaan mielipiteitä, mutta ainakaan levyä ei pääse syyttämään tylsäksi, tavalliseksi tahi tasaiseksi.
Mika Roth
Lukukertoja: 1086
