• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Kirjaudu | Rekisteröidy

Sydän, sydän 20 vuotta - ikuisuuden jäljillä ja soittamisen riemua

Erityisen kiehtovaa ja hurmaavaa musiikkia esittävän Sydän, sydämen matka jatkuu yhä kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka bändi piti sitä täysin varmana, mutta myös hieman yllättävänä seikkana. Sydäreillä oli aikaa rupatteluhetkeen, jonka aikana selvisi, mistä bändiä leimaava naiivi viattomuus kumpuaa. Lisäksi käsiteltiin muun muassa murjottamista, bändistä poistunutta Juho V. Minervaa ja lyriikoiden kirjoittamista.

Sydän, sydän on niitä bändejä, jotka ovat kulkeneet mukana siitä lähtien, kun musiikkinsa päätyi korvareikääni jo 20 vuotta sitten. Bändi on omalla parhaan musiikin listallani kärkipäässä; ilman muuta viiden tärkeimmän joukossa, sillä Cardiacsilla ja Sydän, sydämellä on selkeä henkinen yhteys, vaikka kyse onkin varsin erilaisesta musiikista. Silmitöntä fanittamista, jota en edes häpeä.

Haastattelussa oli paikalla lähes koko koko kööri: Tuomas Skopa (laulu, kitara), Jussi Liukkonen (koskettimet, taustalaulu, perkussiot), Tomi Flyckt (basso, taustalaulu), ja Ville Leppilahti (keytar, theremin, taustalaulu).

Kapteeni Mikko Rekonen (rummut) ei valitettavasti päässyt haastatteluun. Se on sääli, koska Rekosen rooli on bändissä niin merkittävä; olisi mukava tietää, millaisena hän kokee bändin lähes leikittelevän helpolta kuulostavan rytmin kanssa tanssimisen. Aina se ei taida olla kaikkein vaivattominta puuhaa, sillä Kärpänen-biisissä on aistittavissa kohta, jossa rumpukapulat tippuvat voimalla seinään.

Lisäksi mukana oli sohvalla lojuva salaperäinen todenpuhuja, jonka kykyihin kuuluu paskapuheen haistaminen. Mysteriöösi herrasmies osoittautui Kai-Jormaksi, jonka kerrottiin olevan aito rocktähti, kuvataiteilija, kylähullu ja Tapojärven sisiliskokuningas.

Kai Jorma YouTubessa

Onneksi paskapuhetta ei ollut juurikaan aistittavissa, kai, eikä minulle mitä luultavimmin käy samalla tapaa kuin eräälle tunnetulle suomalaiselle musiikkitoimittajalle. Hän kirjoitti bändistä niin “vittumaisen” jutun, että päätyi Au-levylle dissausbiisin muodossa. Ei, tämä ei ole vitsi.

Haastattelua on kepeästi muokattu luettavuuden parantamiseksi.

Oliko koskaan mielessä, että Sydän, sydän ei olisi toiminnassa vielä 2023?
- Ei tullut mieleen, että ei jatkuisi. Jotenkin tuntui, että tämä on ikuista, Flyckt selvitti.
- Kyllä sitä on ainakin toivonut, että jatkuisi. Mutta ehkä olin vähän yllättynyt, kun 20 vuotta on kuitenkin sellainen aika pysyä kasassa, että se ei ole ihan itsestäänselvyys, pohti Skopa.
- Muistan, että silloin oli heti jotenkin ajatuksena, että että meistä tulee Suomen kovin bändi, ja itsellä oli sellainen mielikuva, että tästä tulee legendaarinen yhtye, Skopa jatkoi.

Sydän, sydäntä leimaa viattomuus ja herkkyys, oletteko samaa mieltä?
- Olen kyllä samaa mieltä, että minua on aina viehättänyt semmoinen lapsen näkökulma. Tietynlainen asioiden yksinkertaistaminen. Et osaa vielä käyttää työkaluja ja instrumentteja tai mitä hyvänsä. Ja kun teet mitä osaat, sinne tulee sen asian ydin. Mielestäni jonkinlainen sielu, joka on jotain puhdasta ja kaunista. Meidän lyriikoissa on monesti sellainen lapsen näkökulma, jossa yritetään ymmärtää maailmaa, Skopa selvensi.

Kuinka teette sanoituksia, onko painopiste muuttunut?
- Ainakin niitä kommentoidaan tosi paljon ja käydään läpi. Jos joku pistää silmään, siihen ehdotetaan jotain tai muutan niitä itse, Skopa totesi.
- Jotenkin sorvataan niin, että kaikki voivat olla niiden takana. Omasta mielestä tuntuu, että [tekstien kirjoittaminen] ei ole hirveästi muuttunut, mutta toisaalta se on biisikohtaista. Tekotapa on ehkä enemmänkin se, että kaikki kirjoittaa jotain ja laittaa Tuomakselle, joka käyttää niitä tai sitten ei, Flyckt selvitti.
- Kustannustoimittamista tavallaan, Skopa tiivisti.
- Minulle tulee aina itku silmään siinä kohtaa, jos jengi on jotenkin niin paljaana. Muistan, että laitoin kesälaitumilta viestiä, että nyt kun teillä on ne omat kohdat [Rauhaa, rakkautta & heviä -biisissä], kirjoittakaapa niihin omat sanat. Jengi oli aluksi nihkeänä, mutta kun oltiin studiossa, niin se oli yksi Sydärin historian koskettavimpia hetkiä, täsmensi Skopa.



Olette keikoilla niin tiivis yksikkö, että bändistä välittyy tietynlainen veljeys. Tunnistatteko itse tällaista?
- Välillä se [veljeys] on ollut vahvempi ja välillä heikompi, kuten ihmissuhteissa. Bänditoiminta, ainakin meidän bändin toiminta, on muistuttanut sitä, että se olisi viiden ihmisen avioliitto. Mennään samoja ylä- ja alamäkiä. Joku rakkaus siellä täytyy olla pohjalla, että se voi olla kasassa ylipäätänsä. Veljeys on hyvä sana, tai perhe, Skopa puntaroi.

Perheet ja etenkin veljet tappelevat, millaista se on teillä?
- Se on enemmänkin murjottamista. Se ei ole koskaan selvää, että mistä siinä on kyse, Skopa valaisi.

Miten pitkään murjotus voi kestää?
6–7 vuotta, ilmoitti Flyckt. - Ne on tavallaan pieniä asioita. Tehdään jotain musiikkia ja mietitään, että miten tämä nyt oikein menisi. Joku on tätä mieltä, joku toinen on toista mieltä. Loppujen lopuksi se on kaikkein tärkeintä, että jokainen löytää oman hyvän suhteen biisiin, että sitä on kiva soittaa ja pystyy seisomaan sen takana, Skopa jatkoi.

Onko teistä joku sellainen, jolla on tämän asian kanssa vaikeaa?
- Itse olen ainakin semmoinen, että tulee pakkomielteitä, että tämän pitäisi mennä näin. Se on aistillinen kokemus. Jos joku ärsyttää korvaa, niin en pysty sitä sumentamaan. Jos vain murjotan, enkä tee siitä mitään numeroa, huomaan ennemmin tai myöhemmin, että totun siihen - se olikin itse asiassa aika hyvää, Skopa kertoi.

Juho Minerva lähti bändistä vuonna 2018. Carpe Futurum -biisillä puhutaan suljetuista ovista ja palaneista silloista. Liittyykö biisi Minervaan millään tapaa?



- Ei se kyllä ainakaan lyriikoilta liity. Mutta se liittyy niin, että se on Minervan säveltämä, Skopa kertoi.
- Hankittiin Juholle kultainen kädenpuristus, kun meillä oli viimeinen keikka Tampereella, ja sieltä matkustettiin kaihoisissa tunnelmissa Helsinkiin päin. Eli aurinkolasit huoltoasemalta ja sanottiin, että jos mieli joskus muuttuu, niin paikka on. Ovi on aina auki, sitten sillä hetkellä ajattelin, että tuskin muuttuu, Skopa muisteli.

Toiko Minerva musiikkiin hevielementtejä?
- Aivan pomminvarmasti toi. Kyllä se Juho sellaisen vahvan kitaravallin tuo läsnäoloon, sellainen kiertää Juholla veressä, Flyckt täsmensi.
- Täytyy Juholle nostaa siinä mielessä hattua, että olen koko elämäni käyttänyt siihen, että yritetään analysoida ihmisten musiikkimaku ihan pikkupojasta saakka. Yritän päästä käsiksi siihen, mistä ihmiset tykkää ja mistä ne innostuu ja muuta. Mutta vaikka olemme soittaneet Juhon kanssa samassa bändissä 15 vuotta, niin se on edelleen yksi vitun iso kysymysmerkki mulle, että mistä se innostuu ja mistä ei. Sitä mä en ole pystynyt de-koodaamaan lainkaan, Skopa mietti.
Juho on ainoa tuntemani ihminen, joka fiilistelee täysin avoimesti Metallicaa ja Lou Reedin Lulu-levyä. Se on yksi parhaista levyistä, mitä se tietää. Musta tuntuu, että Juho on kyvytön ironiaan, Flyckt aprikoi.

Sydän, sydäntä leimaa tietyllä tapaa rytmeillä leikittely, joka ei kuuntelijan korvaan kuulosta pakotetulta. Miten luonnollista se teille on? - [Rytmeillä leikittely] on aika kieroa venkoilua, joka tuntuu itselle tosi luonnolliselta, Flyckt tunnusti.
- Musiikin ennustettavuuden ja yllätyksen tasapaino on mielestäni tärkeää. Täysin tunnistettava musiikki ei ole oikein elossa, pitää olla jotain vastapalloon. Biisin tunnelma tai joku jännite tai lataus muuttuu ja purkautuu, tai syylliset teemat kääntyykin yllättäen eri näkökulmaan. Tai koko soundimaailma muuttuu, että nyt on rokkibiisi, joka kääntyykin yhtäkkiä sambaksi tai vastaavaksi, Skopa kuvaili.
- Ennen vanhaan se oli jopa pakko, että täytyy päästä vetämään mattoa jalkojen alta. Tuntuu, että sekin on vaihtunut, koska siinä rinnalla haluaa rakentaa pidempiä kaaria ja pidempiä linjoja. Nuorena se oli ainakin itselle tärkeää, mutta nykyään tekee vaikutuksen ennemminkin sillä, että yllättää sävellajin muutoksella, Flyckt tuumaili.
- Se on hienovaraisempaa, Skopa tiivisti.

Kuinka tämä on teillä muuttunut aikain saatossa?
- Ehkä ei halua järkyttää enää kuulijaa, mutta yllättäminen on kivaa, mutta ei sellainen shokki. Kun on lapsia, se on pehmentänyt itseä ihan hirveästi. Jotenkin ajattelee, että ne tulee varmasti kuuntelemaan näitä biisejä ihan varmasti jossain vaiheessa, enkä mä halua selitellä niitä niille, Skopa sanoi.

Tuleeko mieleen jotain yksittäistä biisiä?
- Seuraava kysymys, Skopa ehdotti.

Flyckt raotti myöhemmin haastattelun jälkeen treeniksen ovea sanomalla, että uusia biisejä on alettu tekemään hyvällä sykkeellä.
- Tähän mennessä prosessi on ollut vähän erilainen aikaisempaan verrattuna. Ennen ollaan enemmän tai vähemmän edetty niin, että jokainen on nysvännyt kotona jonkun demon, jota on sitten yhdessä lähdetty tulkitsemaan. Nyt ollaan tavoiteltu enemmän soittamisen riemua ja kasailtu biisejä vanhan liiton tyyliin puhtaasti jammailun kautta. Aika näyttää, mitä siitäkin sitten tulee.

Kuulinpa muuten kesällä, että oikeastaan kaikki bändit ja artistit, joita kuuntelin parikymppisenä kossina, on nuoremman polven silmissä dad rockia. Hassu ajatus, että niinkin keskenkasvuinen kama kuin vaikka Limp Bizkit olisi jotenkin samaa kamaa, mitä joku Boston tai Journey on edustanut meikälle nuorena. Ehkä tältä pohjalta uskallankin luvata, että dad rockia on tälläkin kertaa luvassa. Nu metal never dies.
Yhtä varmaa on sitten kyllä myös se, että tullaan kyllä tälläkin kertaa heittämään jonkinlaista musiikillista sitruunapippuria keitokseen. Minkä tahansa genren pelisääntöjen sokeassa kumartelussa on aina ollut vähän eltaantunut kalman haju. Onnistuneen sopan reseptissä pitää olla sen verran kirpeyttä, että on pakko ottaa toinenkin lusikallinen, vaikka ensipuraisu vetäisikin vähän turhan vakavaksi.

Haastattelu: Teemu Purhonen
Kuvat: Antti Ahonen