Lou Reed & Metallica: Lulu, 2011

Tämä on tarina siitä, kun rockin runoilija ja villi kokeilija, sekä metallin suuri jättiläinen löysivät toisensa. Kuinka tuo epätodennäköinen kaksikko loi jotain ainutlaatuista ja miten tekijät tulivat lähes ristiinnaulituksi työstään. Lulu on albumina edelleen mielipiteitä jakava ja haastava, mutta onko riepoteltu teos sittenkin moderni klassikko?

Vertigo

Viisi vuotta sitten musiikkimaailmassa oli käynnissä yksi viime aikojen mielenkiintoisimmista näytöksistä. Lou Reed, rockin suuri kokeilija, oli ryhtynyt tekemään albumia Metallican kanssa. Etenkin metallimaailma, ja thrash-legendan fanit etunenässä, ottivat uutiset vastaan tyrmäävän negatiivisesti. Jo valmiiksi herkkä tilanne ei ainakaan helpottunut kun singlebiisi The View levisi verkossa, kävihän näissä kohdin yhä selvemmäksi, että kyseessä oli ennemminkin Lou Reedin albumi Metallica-soundeilla kuin toisinpäin.

Kymmenen kappaleen ja reilun 87 minuutin mittainen Lulu on edelleen kunnioitusta herättävän kokoinen jätti, jonka mutkaisen sielun käytäviä on vaikea kartoittaa ja ymmärtää – puhumattakaan sen sisällä kulkemisesta. Lulu julkaistiin niin CD kuin vinyyli-muodossa tuplalevyinä, ja ensimmäisen levyn alku onkin kokonaisuuden helpoimmin lähestyttävä osuus. Brandenburg Gate ja The View edustavat myös sitä Reed & Metallica -maailmaa, jota kummankin puolet fanit luultavimmin odottivat yhteistyöltä. Näissä yhdeksässä ja puolessa minuutissa kuulijan onkin hyvä päästä Reedallica-avaruusaluksen kyytiin, sillä tästä eteenpäin matka vain mutkistuu.

Reedallica runttaakin metallia ja lausuntaa toisiinsa niin voimallisesti, että sellaiset hienoudet kuten puhtaat soundit, tasainen rytmi ja loppuun saakka pohdittu sovitus, on vain parempi unohtaa. Etenkin Mistress Dread vie rosoisen metallisoundin äärimmäiseen huippuunsa, tunkien kuulijan korvat täyteen ääniä, joiden yhteenliittymää on mahdotonta kuvata kauniiksi, mutta joka siitä huolimatta – tai siitä johtuen – jotenkin vain miellyttää.

Ensimmäisen levyn sulkeva Cheat on Me on kiekon omalaatuinen mestariteos, 11 ja puolen minuutin rajapyykkiä hätyyttelevä hirviö, jonka sisäkkäin kiertyvissä renkaissa Reedin lausunta ja Metallican soitto muodostavat yhdessä jotain toismaailmaista. Jotain jonka takia koko projekti kannatti ensinnäkään tehdä. En väitä että biisistä olisi radioaaltojen täytteeksi, mutta kappaleen hypnoottisessa kierrossa ja matalateknisessä toteutuksessa voi tuntea magiikan räiskettä. Aluksi Reedin lyriikat tuntuivat raidalla haparoivilta ja puolittaisilta, mutta kyseessähän on lopulta vain hahmo, jonka sisään Reed astuu ja tuon hahmon sanat heräävät hiljalleen eloon.

Toiselle levylle on mahtunut vain neljä kappaletta, joista tasan 8 minuuttia kestävä Little Dog on kaikista lyhyin, mutta lisääntyneet minuutit eivät tuo muassaan välttämättä laadukkuutta. Itse asiassa tilanne tuntuu olevan juuri päinvastainen, sillä Frustration käynnistyy oikeasti vasta puolivälissään ja Junior Dad ei vain ole mittansa kokoinen teos.



Lulu ei ole levynä täydellinen, sitä en lähde edes väittämään, mutta näinkin erilaisen kaksikon luomaksi teokseksi se on suorastaan yllättävän ehyt. Ja mikä tärkeintä: albumi antoi uutta kulmaa kummankin puolen myöhempiin töihin, ja se jos mikä nostaa jo Lulun klassikoksi.

Mika Roth