Lou Reed & Metallica: Lulu, 2011

T�m� on tarina siit�, kun rockin runoilija ja villi kokeilija, sek� metallin suuri j�ttil�inen l�ysiv�t toisensa. Kuinka tuo ep�todenn�k�inen kaksikko loi jotain ainutlaatuista ja miten tekij�t tulivat l�hes ristiinnaulituksi ty�st��n. Lulu on albumina edelleen mielipiteit� jakava ja haastava, mutta onko riepoteltu teos sittenkin moderni klassikko?

Vertigo

Viisi vuotta sitten musiikkimaailmassa oli k�ynniss� yksi viime aikojen mielenkiintoisimmista n�yt�ksist�. Lou Reed, rockin suuri kokeilija, oli ryhtynyt tekem��n albumia Metallican kanssa. Etenkin metallimaailma, ja thrash-legendan fanit etunen�ss�, ottivat uutiset vastaan tyrm��v�n negatiivisesti. Jo valmiiksi herkk� tilanne ei ainakaan helpottunut kun singlebiisi The View levisi verkossa, k�vih�n n�iss� kohdin yh� selvemm�ksi, ett� kyseess� oli ennemminkin Lou Reedin albumi Metallica-soundeilla kuin toisinp�in.

Kymmenen kappaleen ja reilun 87 minuutin mittainen Lulu on edelleen kunnioitusta her�tt�v�n kokoinen j�tti, jonka mutkaisen sielun k�yt�vi� on vaikea kartoittaa ja ymm�rt�� � puhumattakaan sen sis�ll� kulkemisesta. Lulu julkaistiin niin CD kuin vinyyli-muodossa tuplalevyin�, ja ensimm�isen levyn alku onkin kokonaisuuden helpoimmin l�hestytt�v� osuus. Brandenburg Gate ja The View edustavat my�s sit� Reed & Metallica -maailmaa, jota kummankin puolet fanit luultavimmin odottivat yhteisty�lt�. N�iss� yhdeks�ss� ja puolessa minuutissa kuulijan onkin hyv� p��st� Reedallica-avaruusaluksen kyytiin, sill� t�st� eteenp�in matka vain mutkistuu.

Reedallica runttaakin metallia ja lausuntaa toisiinsa niin voimallisesti, ett� sellaiset hienoudet kuten puhtaat soundit, tasainen rytmi ja loppuun saakka pohdittu sovitus, on vain parempi unohtaa. Etenkin Mistress Dread vie rosoisen metallisoundin ��rimm�iseen huippuunsa, tunkien kuulijan korvat t�yteen ��ni�, joiden yhteenliittym�� on mahdotonta kuvata kauniiksi, mutta joka siit� huolimatta � tai siit� johtuen � jotenkin vain miellytt��.

Ensimm�isen levyn sulkeva Cheat on Me on kiekon omalaatuinen mestariteos, 11 ja puolen minuutin rajapyykki� h�tyyttelev� hirvi�, jonka sis�kk�in kiertyviss� renkaissa Reedin lausunta ja Metallican soitto muodostavat yhdess� jotain toismaailmaista. Jotain jonka takia koko projekti kannatti ensinn�k��n tehd�. En v�it� ett� biisist� olisi radioaaltojen t�ytteeksi, mutta kappaleen hypnoottisessa kierrossa ja matalateknisess� toteutuksessa voi tuntea magiikan r�iskett�. Aluksi Reedin lyriikat tuntuivat raidalla haparoivilta ja puolittaisilta, mutta kyseess�h�n on lopulta vain hahmo, jonka sis��n Reed astuu ja tuon hahmon sanat her��v�t hiljalleen eloon.

Toiselle levylle on mahtunut vain nelj� kappaletta, joista tasan 8 minuuttia kest�v� Little Dog on kaikista lyhyin, mutta lis��ntyneet minuutit eiv�t tuo muassaan v�ltt�m�tt� laadukkuutta. Itse asiassa tilanne tuntuu olevan juuri p�invastainen, sill� Frustration k�ynnistyy oikeasti vasta puoliv�liss��n ja Junior Dad ei vain ole mittansa kokoinen teos.



Lulu ei ole levyn� t�ydellinen, sit� en l�hde edes v�itt�m��n, mutta n�inkin erilaisen kaksikon luomaksi teokseksi se on suorastaan yll�tt�v�n ehyt. Ja mik� t�rkeint�: albumi antoi uutta kulmaa kummankin puolen my�hempiin t�ihin, ja se jos mik� nostaa jo Lulun klassikoksi.

Mika Roth