Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Kesäkuu 2023

29.06.2023


Arched Fire: Trust Betrayal Arched Fire: Trust Betrayal
Wormholedeath

Aika tarkkaan kaksi vuotta sitten Arched Fire teki paluun vuosikymmenten hiljaisuuden päätteeksi. Alkujaan jo 80-luvun loppurytinöissä perustettu speed metal -bändi julkaisi kesällä 2021 viimein debyyttialbuminsa, joka samalla putsasi pöydän vanhasta ja teki tilaa uudelle – tosin Arched Firen tapauksessa uusikin materiaali soundasi kovin klassiselle pikametallille, eikä aikalinjojen saumoja ollut helppoa havaita.

Toinen pitkäsoitto ilmestyi digitaalisesti jo huhtikuun alkupuolella, mutta Desibeli.netin toimitukseen albumin fyysinen kopio saapui huomattavasti myöhemmin, vaan mitäpä moisista jos speed metal toimii. Ja sehän toimii, ellei nenäänsä nyrpistä kovin perinnetietoisten metallisoundien edessä. Kuten genressä kuuluu, niin vokalisti vetää kovaa, korkealta ja tunteella. Kitaroita on raidoille ladottu enemmän, enemmän ja vielä hiukan enemmän, eikä siiderinkuivia soundeja pääse syyttämään ainakaan trendien perässä laukkaamisesta.

Speedin oppien mukaan suoraa sahausta ryyditetään myös kimurantimmilla palasilla, jolloin viistetään jo reilusti lähempää progehtavaksi laskettavia lohkoja. Esimerkiksi Oblivion muljauttelee rytmejään luotisuoria linjoja vältellen, hiukan powerihtava Artificial Sun käyttää saksalais-brittiläistä tulivoimaa pyhän Halfordin hengessä ja avaukseksi sijoitettu sinkkuässä Fear vyöryttää asemia kuin itsensä Metallica silloin joskus nuoruutensa päivinä.

Entä toimiiko kaava, pysyvätkö speedin renkaat liekeissä näiden hieman alle 40 minuutin ajan? Kyllä, eikä mielestäni tee edes tiukkaa. Anthraxit ja Annihilatorit on kuunneltu tarkoin, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kun Pestilencen ja Wings of Chromen kaltaisia herkkuja kopsahtaa koriin, niin on aika vaikea narista soundien liiallisesta perinteisyydestä.

Mika Roth


Balance Breach: ABYZMAL Balance Breach: ABYZMAL
Out Of Line Music

Siitä onkin aikaa, kun modernimpaa metallia paiskova Balance Breach oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Aikoinaan alkuvuodesta 2016 arvioin yhtyeen Incarceration -EP:n, mutta debyyttijulkaisun jälkeen on ilmestynyt jo hyvä pino kaikenlaista. Mm. yksi pitkäsoitto, sekä kunnioitettava pino sinkkuja, joten hartiat ovat vuosien saatossa kasvaneet joka suuntaan.

Toista pitkäsoittoa on pohjustettu jo kesästä 2021 asti sinkkuketjulla. Vedoista vanhin, eli Escapers of Paradise, onkin sellaista modernin metallin terätornadoa ja mättöjuhlaa, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Pohjoisamerikkalaisten idolien ja vaikutteiden asema on kiistaton, mutta yhtye osaa pelata myös pohjoisemman tummuuden kortteja taitavasti. Alkurähinöihin on nostettu myös talvella julkaistu Empty Eyes ja näillä kärjillä tie saadaan aurattua auki kaikista esteistä.

Yhtyeen tapa hakata deathin, modernien virtausten ja metalcoren murikoita toisiaan vasten synnyttää melkoisen määrän kipinöitä ja sirpaleita. Hetkittäin kaiken rytinän ja ryminän keskelle ilmestyy puolestaan melodisia, jopa perinteisellä tavalla kauniiksi laskettavia suvantoja, joista voidaan edetä osapuilleen mihin suutaan tahansa. Vokaaleissa rimaa kohotetaan rohkeasti ja sovituksia tarkemmin ruotiessa huomaa, että nyt on haluttu tehdä asiat korkeampia vaatimustasoja kunnioittaen. Pienet mutta merkittävät lisät tuntuvat.

ABYZMAL on samalla suoraa turpaanvetoa, monisyistä metallimyrskyä modernein sivujuonin ja hardcoren makuista raastoa. Mitään ovea ei suljeta täysin, monia käännöksiä on vaikea aavistaa ennakkoon ja silti levy ei vaikuta päättömältä ympyrässä juoksulta käsiään heilutellen. BB ajaa kiistatta kiesinsä pariinkin otteeseen jyrkänteiden reunoille, mutta mielestäni kertaakaan ei tiputa kanjonin pohjalle asti, jos nyt rengas tai kaksi saattaa partaan yli hetkellisesti lipsuakin. Massiivinen kokemus ja virkistävän erilainen käärmesoppa.

Mika Roth


Endless Exam: Voice of Passion and Agony Endless Exam: Voice of Passion and Agony
Inverse Records

Teatraalista metallia, seisoo Endless Examin debyyttialbumin saatekirjeen otsikossa. Eikä tässä nyt olla todellakaan missään hilpeässä kesä- tai lastenteatterissa, vaan ennemminkin Alice Cooperin ja kumppaneiden tutuksi tuomassa tummempihelmaisessa sirkusteltassa. Ohjelmistossa pääpaino lankeaa ns. mätkeelle, mutta draaman kaarta osataan rakentaa myös toisenlaisista numeroista ja aihioista.

Viime vuoden lopulla sinkkukoosteessa vastaan tullut Mother of Mercy sijoittuu skaalan massiivisempaan päähän, eikä taivaiden tavoittelu jää vain tuohon kertaan. Tähtäin kohoaa korkealle myös I Ain’t Your Toyn juntatessa diskohtavaa rytmiään otsaan, eikä Diversity of Mind jätä huhuillessaan ja harhaillessaan ainakaan kylmäksi. En tiedä mitä oikein näissä kohdin kuuntelen, mutta korvani pitävät kuulemastaan ja olen oppinut luottamaan niihin.

Voice of Passion and Agony saattaa olla teemalevy yhden pään sisällä tapahtuvista/tapahtuneista asioista, mutta varmaa ei ole mikään. Consealed Truth -raidan ensimmäisistä, yllättäen suomeksi lausutuista riveistä voi löytää avaimen joihinkin tulkintoihin, mutta jokainen voi ja saa keksiä omat tiensä tässä metallilabyrintissa. Kurvit ja mutkat ovat olennainen osa Endless Examin ilmaisua, mutta olisin ehkä itse korostanut niitä vieläkin rohkeammin ja jättänyt isoihin äänivalleihin enemmän reikiä sekä portteja.

Teatraalisen metallin paras kaveri on tunnetusti kauhukerronta, joka pistää monin muodoin ja tavoin esiin näistä sirpaloituvan mielen palasista. Melodiallaan hanakasti tarttuvan Dream of Fairytalen lyriikoissa usvaiset todellisuuden seinät ovat yhtä helposti läpäistävissä kuin myöhemmin peräti kuuden minuutin rajapyykin puhkaisevassa Solaced Mind -puolislovarissa. Mitä siis miettiä, kun ankkuriraita Why katoaa horisonttiin? Kimuranttia, vaikuttavaa yllättävää ja komeaakin, joten silinteriä päästä.

Mika Roth


Smackbound: Hostage Smackbound: Hostage
Frontiers Records

Smackbound on rokahtavan ja menevän metallin saralla operoiva kotimainen yhtye, jonka keulilla on vokalisti Netta Laurenne. Ensimmäisenä koronakesänä ilmestynyt debyyttialbumi 20/20 suhahti aikoinaan tyystin ohi allekirjoittaneelta, joten huhtikuussa julkaistu Hostage sai toimia ensimmäisenä maistiaisena bändin taidoista sekä kyvyistä.

Saatekirjeessä luvataan isoja tunteita, melodioita ja soundeja, eivätkä lupaukset jää silkoiksi vaalipuheiksi. Tuota kaikkea toimitetaan yhdentoista raidan ja 48 minuutin edestä, annoskauhan ollessa mittavampaa kaliiberia, eikä tässä tosiaankaan lasketa nyt niin lohkareen päälle. Albumin kahdesta ennakkosinkusta tunnelmallisempi ja eeppisempi Imperfect Day on sijoitettu niille kohdin, kun vinyylilevyn A-puoli loppuisi. Sijoitus on täydellinen, sillä suvanto ennen jälkipuoliskon rytinöitä rytmittää onnistuneesti kiekkoa. Ja pakkohan sitä on nostaa seuraavana kuultava Graveyard eturiviin massiivisine soundeineen.

Sinkuista vauhdikkaampi, eli Change, pamahtaa tauluun välittömästi avausraita Reapin perässä, ja tässä iskuparissa kiteytyvät Smackboundin vahvuudet ihanteellisesti. Laurenne osaa laulaa hiljaa ja revitellä voimalla kun on aika nostaa panoksia, eikä bändi ympärillä seisoskele, vaan pistää itsensä peliin täydeltä rintamalta. Melodiat tippuvat niskaan ja rytmiryhmä paukuttaa isoin kaarin, mutta vastavuoroisesti biisien sovitukset jättävät tilaa myös sirommille äänille, jopa hiljaisiksi katsottaville suvannoille.

Tämä kovemman ja melodisemman runttauksen vuoroveto sävyttää koko albumia, jolla hitikkäät melodiat pistävät toistuvasti kitaravalleista esiin. Kaava on tietysti vanha tuttu, ja Hostagen ainoa merkittävä ongelma onkin mielestäni tarpeettoman helppo arvattavuus. Periaatteessa kaikki kuulostaa siltä miltä pitääkin, mutta esimerkiksi Rodrigon härskiä tarttuvuutta olisi voinut hyödyntää julkeammin, eikä pikaraita Hold the Fire osaa oikein päättää minne mennä ja miten. Enempäänkin olisi silti ollut eväitä, uskallan väittää.

Mika Roth


Terror Shark: 13 Tracks Terror Shark: 13 Tracks
Omakustanne

Terror Shark on helsinkiläinen hardcorea rummuttava yhtye, jonka toinen pitkäsoitto ilmestyi maaliskuun viimeisenä päivänä. Fyysinen kopio kiekosta saapui kevään myötä toimitukseen ja päätyi parin mutkan kautta allekirjoittaneelle. 13 Tracks on nimensä mukaisesti 13 rallin paketti, jolla hardcorea mätkitään ja pätkitään suht pohjoisamerikkalaisella otteella.

Osa materiaalista on kuuleman mukaan peräisin pandemian ajoilta, osa on taas sitäkin vanhempaa, mutta saumoja tai rajoja kiekolta on turha nuuskia. Tempo on kova, sanoja syljetään/huudetaan napakassa vauhdissa ja silti peräti neljä raitaa ylittää lopulta jopa kolmen minuutin haamurajan. Hardcoren linjat pidetään suhteellisen puhtaina punkin tai metallin partikkeleista ja nelikon soundia pystyy kutsumaan hetkittäin jopa persoonalliseksi, vaikka genren perinteet sekä lainalaisuudet tekemistä vahvasti ohjaavatkin.

Reilun vuoden takainen sinkkuraita Get Drunk Wait for Death on mielestäni tulkittavissa pandemia-ahdistuksen hedelmäksi. Hell on Earth saattaa kummuta samoista aiheista, mutta minkäänlaista negatiivista nillitystä tai loputonta valitusta bändi ei sorru harrastamaan. Asiat ovat ehkä usein päin sitä itseään, vaan ongelmia käytetään voimalähteenä sekä käynnistyskampina, jolloin vältytään tarpeettoman vatvomisen sudenkuopalta. Soundien puolella perinteisyys määrittää tekemistä, mutta äänimaisema on rapean kirkas, selkeä sekä tuhti, etenkin kitaran porautuessa terävin liikkein olennaisen ytimeen.

13 Tracks raastaa noin 34 minuutin ajan, eikä Terror Shark jumitu missään vaiheessa poteroon kykkimään, vaan antaa palaa. Hattua pitää nostaa jopa miksauksen ja masteroinnin omin voimin hoitaneelle yhtyeelle, joka samaan aikaan on perinteinen hc-orkesteri ja vie kuitenkin tyyliä myös eteenpäin. Toimii ja tuntuu.

Mika Roth


The Banishment: Machine and Bone The Banishment: Machine and Bone
Frontiers Records

The Banishment on superbändiksi laskettava combo, joka on syntynyt monessa muussakin mukana olleen ja olevan kitaristi George Lynchin ympärille. Tällä erää mm. Dokkenista ja Lynch Mobista tuttu soittaja on kuunnellut sielunsa industriaalisempaa laitaa ja lopputulema on uniikkia indurockia vaihtelevin maustein.

Machine and Bone julkaistiin itse asiassa jo maaliskuussa, enkä ole täysin varma koska fyysinen kopio saapui toimitukseen. Tuskinpa vain vielä maaliskuussa, minkä lisäksi levy pyöri aikansa muualla ennen päätymistään allekirjoittaneelle. Albumin alkupuolen ristituli vaatii edelleen tottumista, sillä aiemmin melodista ja ainakin periaatteen tasolla blues-pohjaista kitarointia suosineen Lynchin soittoa ja musiikkia värittää nyt sekavuus, rosoisuus ja toisinaan suoranainen kaoottisuus. Eikä soundien likaisuus katoa, vaikka tasoja kuinka säätelisi, eli nyt on haluttu sukeltaa indun hetteisempään päätyyn ihan tieten tahtoen.

Sinkkuja ei kiekolta ole lohkottu, mutta tietysti videoita löytyy verkon puolelta. Prongin kultakurkku Tommy Victor pouhkuu Right-kappaleelle voimaa ja saman hepun laulama Terror on enemmänkin vanhan tutun KMFDM:n linjoilla liikkuva elektrorymistely. Samaa linjaa myötäilevät monet muutkin siivut, trentreznormaisten vetojen sävyttäessä menoa ja jopa periaatteessa rauhallisen The Dread -raidan kääntyessä rosoiseksi myllytykseksi. Tälläkin raidalla soundien multaisuus ja sekavuus voivat nousta kynnyskysymykseksi, mutta kehotan kuuntelemaan itse biisejä soundien takaa.

Machine and Bone on sotkuinen tuttavuus, jonka jokaista kolkkaa ja kamaria saattaa olla haastava kartoittaa ja ymmärtää. Terra Nullius paukuttaa biittiään romuisesti, kun taas Filterin Richard Patrickin vahvistama Max Pain hiipii lähemmäs valtavirran rockin öistä laitaa. Lynchin kunniaksi on laskettava myös se, että näin erilainen genre soundaa silti Lynchille – tavallaan nyt ainakin.

Mika Roth


Vorna: Aamunkoi Vorna: Aamunkoi
Lifeforce

Voin puhtain sydämin todeta ihastuneeni hieman ennen pandemiaa tamperelaisen Vornan tapaan luoda väkevän melankolista ja melodista metallia. Sateet saavat palata -pitkäsoiton julkaisu loppuvuodesta 2019 tuntui enteilevän uutta aikaa, mutta sittenhän tapahtui monenlaista ja maailma muuttui.

Tammikuussa 2023 hiljaisuus viimein päättyi, kun osuvasti nimetty Hiljaisuus ei kestä -sinkku viimein katkaisi tamperelaisten julkaisutauon. Sittemmin on ilmestynyt myös kaksi muuta sinkkua, joiden jatkoksi Aamunkoi viimein pistettiin ulos huhtikuun jälkimmäisellä puoliskolla. Kuusihenkinen yhtye on jälleen haastanut itseään ja esimerkiksi helmikuun lopulla sinkkuna ulos pistetty Kallioilla uskaltaa olla melodisesti kaunis ja herkkä tunnelmapalanen. Voimaa on tässäkin raidassa huimasti, vaikka massiivisia kitaravalleja ei eeppisen menon tueksi rakennellakaan.

Aamunkoi loistaa ehkä askeleen tai kaksi melodisempana ja sävyisämpänä, mutta laimentumisesta tai tarpeettomasta hempeilystä yhtyettä on turha syyttää. Meri velloaa syvältä kumpuavien aaltojen iskiessä kuohupäisinä toisiaan vasten, melodisuuden sekoittuessa eeppiseen voimaan ja sanojen saadessa näin entistäkin enemmän voimaa taakseen. Tummimman metallin pyrähdykset antavat lisäpotkua, eikä melodisuus siltikään taitu tai murru, vaan ääripäät tukevat toisiaan.

Mitä siis miettiä, kun nimibiisi kaikkine pohdintoineen ja kysymyksineen viimein painuu horisonttiin? Vorna on jalostanut ja kehittänyt melodista metalliaan niin, että uniikki soundi ja voimakas melodisuuteen nojaaminen ovat kasvaneet joksikin osiaan suuremmaksi. Aamunkoin reilut 44 minuuttia tuntuvatkin venyttävän aikaa ja tilaa eri tavoin. Tämä on suurta ja silti pientä, massiivista mutta keveää, ravistelevaa ja hellivää. Aamunkoin säteet tuovatkin muassaan rauhan ja levollisuuden tunteita – tuhdilla metallilla ryyditettyinä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1598
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s