Omakustannealbumit – Toukokuu 2023
Amanda Aalto: Darkflowers
Amanda Aalto on Lappeenrannasta lähtöisin oleva säveltäjä, muusikko sekä tuottaja, joka liikkuu musiikissaan elektronisen ja tummemman materiaalin parissa. Darkflowers on poiminut synkempiä sävyjä suosivaan kimppuunsa joitain Aallon viimeisimmistä sinkuista, mutta ei läheskään kaikkia niistä.
Yksittäistä tyylilajia on tässäkin tapauksessa haastavaa osoittaa, sillä seitsemän kappaleen joukossa tärkeää on tanssittavuus, mutta myös tunnelmallisuus. Goottilaiset rakenteet huokuvat kohtalokkuutta ja maisemat pidetään karsittuina, toisinaan jopa brutaalin typistettyinä, mutta kaikki palvelee isoa kuvaa. EBM on vahva termi, sillä nyt ei mennä rytmi edellä vaan laulumelodioiden kuviot määräävät usein suunnan ja tunnelman.
Teemat ovat nekin aika puhdasta goottimaailmaa, sillä jo tavallisten kuolevaisten välinen rakkaus on kovin vaativaa. Sielun vievät vampyyrit ja noiden pimeyden olentojen kaiken muun turruttava vaikutus ovat tietysti peruskauraa kauhufaneille, jotka löytävät näistä säkeistä viittauksia mm. Hammer ja Amicus -studioiden elokuviin. Olivat taustalla sitten luonnolliset tai yliluonnolliset voimat, ovat kappaleiden henkiset ympäristöt johdettavissa aina 1800-luvun merkkiteoksiin, jotka omalta osaltaan nostavat kauhugenreä aina uudelleen ja uudelleen pintaan. Draamaa ja tragediaa, lohduttomuutta ja synkkyyttä, eli aika lailla jokagootin leipää.
Musiikillisesti nopeimmin puraisevaa materiaalia on Vampire Hearts, jonka nopeasta kosketinkuviosta saattaa nousta mieleen modernimman kauhun mestari John Carpenter. Rakkauden hiilloksen pois kääntyvä Our Paths Will Never Cross Again pystyy tahollaan nostamaan draaman puolestaan tekstin vaatimalle tasolle, yksinkertaisen nerokkaan muodon kulkiessa alla. Samoista kivuista voimaantuva I Want to Live saattaa kuitenkin olla koko joukon yllättäjä, päällä seitsemän minuuttisen teoksen saadessa riittävästi rauhaa kasvulleen.
Kauhuromantiikka ja tuomittujen rakkauksien pohdinta ovat ikiaikaista, mutta aiheisiin voi hakea aina uutta kulmaa kuten nyt. Supermodernit soundit ja menneiden aikojen henkeä huokuvat rivit täydentävät tavallaan toisiaan, kuin osoittaen ajan kulkevan aina sykleissä. Toimii ja tuntuu.
Mika Roth
IHME JA KYLLÄ: Päm-pädä-päm-päm!
Ahkerasti pandemian aikana julkaisuja ulos pistänyt
IHME JA KYLLÄ tykkää näemmä isoista kirjaimista ja oudoista levyjen nimistä. Pohjoisesta kotoisin oleva underground-bändi soittaa kuitenkin asiallista musaa, joten pidetään ne röhönaurut kurissa. Debyyttialbumin kaksitoista rallia ovat monia asioita, pääosin folkahtavampaa poprockia, eikä joukkoon ole tainnut mahtua ainuttakaan aiemmilla EP-levyillä kuultua siivua.
Budjetti on omakustannepuolella aina omanlaisensa haaste, mikä heijastuu Päm-pädä-päm-päm! -kiekolla luomuna lo-fi henkenä ja kotikutoisina ratkaisuina. Eikä siinä mitään, sillä yhtye kääntää rajoitteensa lähes poikkeuksetta edukseen. Albumin vinoja pintoja suosivaan maailmaan onkin viihtyisää vaeltaa ja ryhmällä riittää hartioita vetävämpäänkin boogaukseen, kunhan tähdet ovat vain oikeissa asennoissa.
3652 askelta kotiin voisi toisissa käsissä kääntyä tarttuvaksi peruskauraksi, eikä
Ihmislaulu pysty piilottamaan tarttuvuuttaan edes takovan romupiharytmin taakse.
Tekstien puolella tajunnanvirtamaisuus pitää vetten pinnat levottomina, vaikka pinnan alta yleensä pidempiä tarinoita löytyykin. Täysin suomenkielinen
Konspiration för att mörda Paha-Aleksi saattaa olla kafkamaisuudessaan viittaus useampaankin teokseen, mutta mistäs näistä voi oikeasti tietää.
Kokaiini Popin raukeat urut ja polaroidmaisesti siivilöityvät poprocksoundit kertovat suuresta rakkaudesta 70-luvun konkareita kohtaan, lyriikoiden vapautta syleilevien rivien hämmentäessä toistuvasti.
Raukean murea musiikki ei anna juuri vihjeitä synnyinpaikkojensa olosuhteista. Bändi korostaa melodioita ja vokaaleissa otetaan mieluummin nätisti ja rauhassa, kuin lähdetään sen kummemmin revittelemään. Pohjoisamerikkalainen ja härmäläinen eivät aina osaa sovittaa askeleitaan kaikista viehättävimmäksi koikkelehtimiseksi, mutta ehkäpä taika onkin juuri tuossa ’pyöreää palikkaa neliön muotoiseen reikään’ -logiikassa. Ihme ja kyllä, hyvä siitä tulee, kunhan saadaan ensin saumat repsottamaan ja pari nappia irti.
Mika Roth
Lumottu Apina: Viidakon lait
Lumottu Apina on Turusta käsin operoiva yhtye, jonka toimintatavat musiikin ihmemaassa eroavat totutuimmista linjoista. Suomenkielinen bändi leimautuu diskelmäyhtyeeksi, mutta eiköhän modernimpi pop ole kuitenkin se osasista merkittävin. Lisätään kaavaan rohkeasti uutta iskelmää, hiven lattarimeininkiä, ripaus elektronista tanssilattioiden jytkettä ja armoton annos pohjoiselle vierasta positiivisuutta, niin johan on cocktailia imeskeltäväksi.
Rohkeutta siis riittää yllin kyllin ja avausraita
Rakasta mua (dam, dam, dam) kierrättää vieläpä puolittain
Leevi and the Leavingsiä nimensä loppurallatuksessa, tai minä ainakin kuulin ne didi-damit välittömästi päässäni. Jykevää dancerytmiä vieläkin syvemmällä kaarella tarjoaa
Pelasta mut, joka pelastuu mitäänsanomattomuudelta jonkin taikatempun ansiosta. Jos vielä yksi dance-pala kannattaa nostaa esiin, on se ehdottomasti reilun vuoden takainen
Kerran vuodessa -sinkku, jolla yhtyeen jalostama suomipop saavuttaa yhden lakipisteensä.
Vaan ei pelkällä bassovoimalla finaaliin asti päästä, siihen tarvitaan myös pehmeämpää otetta ja pienempää soundimaisemaa.
Huulet uskaltaa luottaa pieniin kuvioihin, jolloin herkän tekstinkin huomaa aivan eri tavoin. Päätöksenä kuultava
Vuosien päästä ei myöskään kaipaa teräviä aaltoja koskettavien sanojensa tueksi, lopun haikeiden torvien toimiessa nyt jo valmiiksi hienon kappaleen kruununa.
Latinalaista tulta antaa herkullisimmin/räikeimmin
Lennot Lissaboniin ja kai itselleenkin naureskeleva
Que Sera, jonka rockimpi roso saa aikaiseksi reaktioita. Taivas on vain rajana, joten pidetään mieli avoimena. Supercool
Kuka kesyttää tiikerin sai myös erään läheisen heittämään kommenttia tämän päivän Reetusta, mutta kaikillahan on oikeus mielipiteeseensä, eikä vääriä sellaisia edes ole.
Viidakon lait on runsaudellaan hämmentävä ja energisyydellään kirjaimellisesti päällekäyvä paketti etelän aurinkovoimaa. Suomipopin, tanssilattioiden, iskelmän ja elektronisen poprockin osasista on ainakin saatu kyhättyä kasaan jotain erilaista, joten kyllähän tätä kesäkaudella tullaan kuulemaan.
Mika Roth
Mystisen naaraan portti: Unohdetuissa huoneissa
Puolitoista vuotta sitten
Mystisen naaraan portti, eli
Teemu Suuntamaa, vaikutti ja vakuutti karsitulla folkillaan. Tyylille ominaisesti äänessä olivat mies & kitara, mutta myös elektronisia elementtejä oli taustoittamassa, mikä teki kuullusta jopa jollain tavoin aavemaista.
Toisella albumillaan Suuntamaa on kirjoittanut kaiken materiaalin, vastannut soitosta, vokaaleista, äänityksestä, miksauksesta, tuotannosta ja jopa masteroinnista, mikä kertoo artistin monitaitoisuudesta, mutta myös vankasta uskosta omaan tekemiseen ja visioon. Makuuhuoneessa taltioitua ja kenttä-äänityksillä rikastettua levyä kannattaakin kuoria hitaasti ja harkiten, sillä ensivilkaisuilla näennäisen mitättömissä taustoissa riittää taas runsaasti löydettävää ja purettavaa.
Kehykset ovat kunnossa, mutta vähintään yhtä merkittävä tekijä ovat lyriikat. Kuuden suomenkielisen ja yhden englanninkielisen tekstin joukko on monitulkintainen, koska Suuntamaassa on kovin paljon runoilijan vikaa/lahjaa, ja hän välttelee suoran yksiselitteistä tarinankuljetusta. Rakkaus on luonnollisesti yhdessä pääroolissa, oli se sitten kukoistavaa, koettelevaa tai peräti kituvaa sorttia. Kiintymys voi ilmetä eri muodoin ja itsensä
Dylan mainitaan jo
Lähde-sinkulla, mutta taidan kuulla hänen takaansa kyllä selvemmin mestari
Cohenin äänen.
”Kielillä joita vielä ei puhuta / nukkuu käärmeet joiden myrkky on valoa” saa kylmät aallot kulkemaan selkää pitkin, kun taas
”Rakkaus vaihtaa kasvojaan / jättää jälkiään maailmaan” kiteyttää jotain surullista ajastamme. Ikuisiksi tarkoitetut liitot vaihtuvat nopeammin kuin Tinderin listat, vain typerykset satsaavat enää kaiken yhden kortin varaan. Suuntamaa ei kuitenkaan nosta itseään tuomarin tuolille, vaan tarkastelee asioita vain kulkijana muiden joukossa.
Unohdetuissa huoneissa on hiljainen levy, sen joukko kappaleita ei tee itsestään suurta numeroa, eikä halpoja shokkiarvoja haeta tekstienkään avulla. Folkin hengessä rauha on kunniassa, vähemmän on enemmän, enkä näe edes taustojen hienovaraista sähköisyyttä minkäänlaisena ongelmana, sillä efektit tukevat poikkeuksetta sanoja ja niistä kehkeytyviä vyyhtejä.
Mika Roth
NOOA: About Love
Vajaa kaksi vuotta sitten suomalais-italialainen elektronista poppia luova
NOOA julkaisi mainion
Summary EP:n, joka taisi samalla olla myös yhden aikakauden päätös. Nyt duoksi kutistunut yhtye on julkaissut debyyttialbuminsa, jolla ei kuulla ainuttakaan ennen vuotta 2023 ilmestynyttä kappaletta.
Linjaus on kiistatta ankara, koska esikoislevyt tuppaavat yleensä poimimaan ainakin ne parhaimmat palat aiemmista pienjulkaisuista. NOOAn tapauksessa olisi ollut vaivatonta löytää helmiä menneistä päivistä, vaan ehkäpä tämä ehdottomuus on tavallaan jalostanut bändiä ja lopputulosta.
Noora Salmi ja
Ranieri Scoccia luovat kuulemma musiikkiaan jammaillen, eikä sessioiden helmiä pääse ainakaan moittimaan.
Lyhyen intronkaltaisen (ja aika turhan)
Latelyn jälkeen päästäänkin itse asiaan, kun uudet sinkut soivat peräkkäin.
Highest High -ässän tarttumapotentiaali on luokkaa mahdoton, eikä modernin dancen kanssa flirttaileva
Let It Be Me jää askeltakaan sisaruksen taakse. Hieman myöhemmin napakkaa tarttuvuutta osoittaa myös
Fault, joka nostettiin vuoden alussa ensimmäiseksi sinkuksi.
Eivätkä Salmi & Scoccia lopeta ilotulitusta suinkaan tähän, vaan italiaksi esitetty
Da Sola omaa rikollisen tarttuvan kertosäkeen sekä melodiakulun. Upeaa kuultavaa on myös balladimaisempi
Circle of Love, joka ei varsinaisesti asetu missään vaiheessa täysin aloilleen, vaan ennemminkin tarjoaa lyhyen levähdyshetken sekä mahdollisuuden vain upottautua duon hienovaraisen ilmaisun pumpulipilviin.
Soundit ovat kuulaan kevyitä, vaan eivät painottoman merkityksettömiä. Tuottajana häärinyt
Alessandro Donadei ansaitseekin tässä yhteydessä pisteet, kumarrukset ja kunnianosoitukset, sillä albumin äänimaisemat ovat kaikesta elektronisuudestaan huolimatta orgaanista lämpöä hehkuvia. Esimerkiksi hyytävän upea
River osaa tipauttaa painonsa juuri oikeassa kohdassa ja
Fault leijuu elektronien pilvessä autuaan vapaana. Esikoisalbumi onkin sen kokoluokan tapaus elektronisen popin saralla, että tästä kelpaa jatkaa kohti kansainvälisiä koitoksia.
Mika Roth
Tuula Kailas: Mona Lisa on vessapaperia minulle
Tuula Kailas on vuona 2021 perustettu yhtye, jonka juuret johtavat itäiseen Suomeen, mutta syntysanat lausuttiin tasavaltamme pääkaupungissa. On soittajien kollektiivinen sydän sitten stadissa tai landella, niin se kuuluu myös menevälle kitararockille. Napakassa saatekirjeessä rokkarit julkeavat hakea vertailua
Tehosekoitin-yhtyeen katurockiin ja
Kauko Röyhkän poikkitaiteellisuuteen. Päätä ei näemmä palele tippaakaan, eikä rintaan pistä. Kun debyyttilevyn otsikko vielä on mikä on, niin tarkistetaan ryhmän iskuvoima ja ollaan valmiina vaikuttumaan.
Mona Lisa on vessapaperia minulle -albumilta ei löydy sen nimistä kappaletta, eikä yhtyeessä soita Tuula Kailas nimistä henkilöä, joten suomirockin perinnön jatkajat ja vaalijat taitavat olla melkoisia Röyhkiä. Esikois-EP:nsä bändi julkaisi jo vuonna 2021, eikä pienjulkaisun biisejä ole kelpuutettu esikoisalbumille. Seuraavana vuonna julkaistu sinkkupläjäys
Rakas oon kestokassis’ on sentään kaapattu mukaan, eikä tämän menevän rokkenrollpalan kaverina ikävä pääsekään paidan sisään.
Flirttailu klassisen rock’n’rollin kanssa ei suinkaan rajoitu tähän, vaan mm.
En usko sosialismiin osaa vilkuilla häpeilemättömästi 70-luvun kuumiin vuosiin. Eivätkä ne Finnhitsitkään oikeasti niin kaukana ole, kun kerran tehareiden perässä talsitaan ja askelkuvioita sovitellaan. Selvää kunnianosoitusta edustaa myös kiekon avaava
Mä kuuntelen Tuulaa -ralli, jota joku voisi kutsua jo pastissiksikin.
Sinkkukiskaisuista hauskasti leikittelevä
Virtaa Olaville taitaa olla yksi vuoden onnistuneimmista nostalgiavinoiluista, joka irvistelee moneen suuntaan – luultavasti myös itselleen. Isosti soitettu
AIVOT ottaa ja pamahtaa takalaittomaksi, mutta onneksi
Kaktukset pitävät piikkinsä erossa herkistä kohdista ja antaa popimman melodiakulun tuoda vehreyttä maisemiin.
Elämä sinkkujen tuolla puolen on kitukasvuisempaa, reippaasti askeltava
Jacqueline nousee powerpopmaisine koukkuineen vaivatta eturiviin, kun taas
Miten siilit rakastelee? taitaa kompastua omaan näppäryyteensä. Sivusektorit paukkuvat monella muullakin raidalla, mutta yhtään täyttä hutia ei yhdestätoista siivusta sentään löydy. Jospa pidetään Mona Lisa ainakin toistaiseksi vielä Louvressa.
Mika Roth
Valkea: Yö kuihtuu valoon
Oululainen
Valkea on hiljakseen julkaissut sinkkuja, joista parin vuoden takainen
Toisin osui Desibeli.netin sinkkukoosteeseen. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt viisi lisääkin, ja ne ovat yhtä vaille kaikki päätyneet myös debyyttipitkäsoitolle. Indie on kuvaavana terminä aika avuton, mutta siitä kelpaa lähteä kohti poprockin, postrockin ja toisinaan progehtavankin musiikin suuntia, pop-puolta unohtamatta.
Avausraita
Kuka ikinä tän löytää on korkkaajaksi hivenen harhaanjohtava puolihidas pohdinta, mutta kynnyksen tuolla puolen odottaa sinkkuketjun pari tarttuvinta lenkkiä.
Uskon kesään on helposti pidettävää pehmeää kitarapoprockia,
Toisin on puolestaan rytmiltään pari asetetta tanssittavampi ja tunnelmiltaan melankolisempi pop-aarre. Eihän tässä poprockin oppeja varsinaisesti uusiksi pistetä, mutta hyvä biisi on aina hyvä biisi, ja tässä sellaisia on kaksi peräjälkeen.
Näiden alkumatkan väriläiskien ja napakymppien jälkeen onkin sitten hiljaisempaa, eikä selkeitä nappisyöttöjä tunnu siunaantuvan millään, vaikka yritystä kovasti onkin. Vika ei ole mielestäni niinkään materiaalissa, kuin lopullisissa muodoissa ja sovituksissa.
Keskellä yötä ponnahtaa aivan omaan suuntaansa ja
Terminaalin tartuntakyky jotenkin vain lantraantuu tyhjiin, vaikka potentiaalia olisi.
Vasta viiden minuutin rajapyykin rikkova
Sukupolvi jonka kaikki muistaa saa ravisteltua kunnolla kuulijaa. Eeppisempi ja hillitympi muoto on modernilla tavalla melankolista maalailua, jonka rikkaat vokaalit ja mahdollisesti aito piano todella toimivat. Tunnelmaa luodaan isosti tarpeettoman paisuttelun sudenkuopan silti välttäen. Seuraavana soiva
Kaikki päättyy menee loppupuolella edellistäkin siivua pidemmälle, kuuden minuutin rajan jäädessä sekuntien päähän. Turhaa rasvaa siivussa ei ole silti grammaakaan.
Muutenkin rajoja työnnetään rohkeasti loppulevyllä kauemmas, etäämmälle ja ylemmäs, eivätkä melkoisiin progerocksinfonian sfääreihinkin intoutuvat raidat jätä taatusti kylmäksi. Tämä onkin sitä rohkeaa ja ennakkoluulotonta puolta, jota voisi yrittää tuoda mukaan lyhyempiin ja soittolistaystävällisempiin paloihin.
Mika Roth
VIERAS: Risteys
Ylöjärvellä alkunsa saanut
VIERAS on sen tasoisia sooloprojekteja, että uudet tekemiset tulee huomioitua tätä nykyä aiempaa tarkemmin. Siinä missä viimekesäinen
Eteenpäin-albumi tuli nostettua koosteeseen vasta loppuvuodesta, on Risteys otettu haltuun tuoreeltaan.
Uunituore kymmenen raidan pamaus ei ole toimivaksi havaittua kaavaa lähtenyt suotta osiinsa purkamaan. Rosoinen rock saa roiskua ilman esiliinojen siistiviä somistuksia, koska touhussa kysymys on tunteesta, palosta, itsensä jatkuvasta haastamisesta. Eikä silloin ole tarpeen pohtia soundihygieniaa tai soittolistojen mahdollisia tarttumapintoja, ei vaikka pari onnistunutta sinkkulohkaisua levyltä onkin jo herunut.
VIERAS tekee muodoltaan perinteiseksi laskettavaa rockia, mutta siinä on kulmansa ja kummallisuutensa. Artisti näet pelaa omilla säännöillään, joten
Intiaanikesä riipii ruosteista kitaraansa jopa kauniiksi laskettavan melodian päällä. Kuinka helppoa olisikaan ollut pehmentää siivusta sopuisa balladi, mutta ei. Avaukseksi sijoitettu
Lisää ääntä! on taas alle kahden ja puolen minuutin kohkauksessaan jo niin syvällä punkin porstuassa, että siitähän riittää revittävää kun rumaakin sanaa tarjotaan kertsissä.
Samaisen ehdottomuuden ja tinkimättömyyden nimissä kolkon karut soundit paukkuvat toisinaan niin postpunkmaisella vimmalla, että silmissä kirveltää ja korvissa vihloo. Vaan tässä muodossa
Laitapuolen kulkijat pystyy maalaamaan inhorealistista kuvaansa ja
Elämän rytmi tuntuu iholla asti huomattavasti pehmeämmälläkin muodollaan. Eikä muoto ole vain ohutta pakkelia pinnalla, sillä näissäkin biiseissä on rujoa vetovoimaa. Elämän raadollisuus on kiinni jokaisen putoajan omista näkemyksistä, kuten parikin siivua tuntuu ehdottelevan.
VIERAS vie kuulijansa paikkoihin, joissa monikaan asia ei ole päällisin puolin hyvällä tolalla. Vaan onko tuo näennäinen kurjuus ja kärsimys jopa kokijoidensa puolittainen valinta, kenties mahdollisesti jopa siunaus? Yhden kärsimys on toisen vapaustaistelua, joten kun ankkuriraita
Kahleet julistaa vapauden sanomaa, niin ehkä siinä on jokin vinha pointti. Ehkäpä.
Mika Roth
Lukukertoja: 1400
