Pienet

Sinkut - Toukokuu 2021

12.05.2021

Collie Magnum: Euphoria

Oululainen alternative rock -bändi Collie Magnum julkaisi nipun pikkukiekkoja vuosina 2013–2014, mutta sittemmin orkesterin suunnalla on ollut ainakin julkaisujen puolesta hiljaista. Euphoria-sinkku katkaisee siis tauon ja sen lyriikoista voi aistia kypsymisen karanteeniajan rajoituksiin. Eivät oululaiset ketään barrikadeille komenna tiiliskiviä viskomaan, vaan ennemminkin kyseessä on yhden henkilön häkki, tavallisen ihmisen arjen muodostama vankila. Metaforiako vai kuvitelmia?

Niin tai näin, Euphoria on angloamerikkalaisen kitarapoprockin oppeja makoisasti pyörittelevä herkku, jonka vajaassa neljässä minuutissa riittää nautittavaa. Wurlitzer ja Farfisa soivat kitara-basso-rummut kolmiota täydentäen, ja äänimaisemaa voi perustellusti kutsua täyteläiseksi. Päämelodia vyöryy niskaan jo ensisekuntien aikana, minkä jälkeen kuljetaan hetki hiljaa ja toinen lujaa, tutun heilurin siirtyessä edes ja takaisin. Biisin pääkoukku on kuitenkin niin terävä, ettei eds tuttuakin tutumpi kaava kangista menoa. Maininnan arvoinen on myös vokalistin pehmeä tyyli ja ongelmitta taittuva englanti. Hittibiisiä oireilee.

Mika Roth

Grant Wood Company: Home
Karhuvaltio Records

Grant Wood Company soitti vielä vajaa kaksi vuotta sitten perus-americanaa ja post-apokalyptista mainarikantria, kun kahden biisin mittainen The Veil / Childs, Minnesota -sinkku avasi bändin julkaisuketjun. Biisit olivat hieman eriparia, mutta lupaavia yhtä kaikki.

Tässä välissä on ehtinyt ilmestyä yksi sinkkukin, ja nyt olisi uuden siivun vuoro. Home herätti yllättäen mielleyhtymiä mm. nuoren U2:n suuntaan, enkä sulkisi vanhempaa Roy Orbisoniakaan pois laskuista, kun mahdollisia vaikutteita ryhdytään pohtimaan. Americana on edelleen suunta, mutta soundi on nyt erittäin laajakulmainen, suorastaan elokuvamainen. Kitara soi kaihoisana, jousia ja kiippareita on uskallettu ujuttaa enemmänkin pohjalle ja nopeasti naputtava tempo saa öisen autiomaan vilisemään auton pölyisen ikkunan takana. Missä on koti, ja onko sillä ensinnäkään merkitystä? Ken tietää, mutta ehkä merkityksellisempää onkin etsiminen kuin löytäminen. Täydellistä yömusiikkia ratin taakse.

Mika Roth

Jere Vegas: Endless Joy

Sähkökitaralla tehtyä instrumentaalimusiikkia ei voi koskaan olla liikaa, etenkin sellaista 80-luvun hard rockista innoituksensa ammentavaa. Eihän? Jere Vegas on soitellut mm. sähkökitaraa jo lähes neljännesvuosisadan ajan, joten keppi pysyy hyvin käsissä ja muutkin soittimet on otettu haltuun, rumpukonetta myöten. Endless Joy on eräänlainen ohjelmajulistus ja Vegas ilmoittaakin haaveekseen sen, että jonain päivänä bändin kanssa heitettävien keikkojen avausraitana kajahtaisi nimenomaan Endless Joy.

Sarkasmi on kudottu syvälle suomalaiseen sieluun, mutta Endless Joyn kohdalla ilo on vain puhdasta ja aitoa iloa. Biisi soi kuin parhaimpien autopelien taustalle loihditut siivut (mikä nostaa mielestäni riman jo huiman korkealle) ja reiluun kolmeen minuuttiin puristettu murikka muistuttaa rakenteeltaan jo kovasti timanttia. Kaiken oleellisen voi kuulla ongelmitta, rakenteet ovat ilmavan raikkaita ja päämelodia on luotu mukana laulettavaksi, vaikka sanoja ei olekaan. Eihän tässä pyörää keksitä todellakaan uudestaan, mutta niille annetaan melkoiset kyydit.

Mika Roth

Jöse: En tee
Heimo Records

Jöse ei ole varsinaisesti vaatimaton heppu, mutta harvemmin räpmiehet toisaalta ovat tunkemassa kynttiläänsä vakan alle. Suomiräpin Bruce Lee ja Pohjois-Suomen punchlinekuningas vaikutti aikoinaan Oulusta ponnistaneen Pummiharmonian riveissä, ja kokemusta löytyy lähes 20 vuoden ajalta, eikä pohjoisista maisemista ole livetty etelämmäs. Soolojulkaisu-ura käynnistyi alkuvuodesta 2021 ja hartioita siis löytyy, vaan kuinka on uuden biisin laita?

Karvan alle kolmeen minuuttiin puristettu siivu on melodista boombappia, eli matalataajuudet pistävät puntit lepattamaan. Soundia kutsutaan saatesanoissa jopa moderniksi, mutta samaan aikaan En tee -kipale on kyllä tiukasti pultattuna myös menneisiin aikoihin. Perä-Pohjolan murretta kuullaan puheenparressa hieman, mutta enemmällekin olisi ollut tilaa. Rytmin puolella pakka pysyy esimerkillisesti kasassa, sillä Jöse osaa syytää rivit hyvällä virtauksella ja melodisemmat lisukkeet antavat lisäarvoa. Pinnat myös muhevista soundeista, sekä riittävän kirkkaana pidetystä äänimaisemasta.

Mika Roth

Leeko Norsu: Äänikaivo (feat. Rajaton & Dr. Placebo)

Punk-roiskeista räp-metallia paiskova Leeko Norsu runttasi viime vuoden loppupuolella kasaan sellaisen albumi, että silmät pyörivät vieläkin nupissa. Eskapismin perusteet antoi jo metallisen raskauden koristella itseään, mutta nyt on rautaa lastattu entistä enemmän tankoihin. Vokaalipuolella vahvistusta antavat rap-artistit Rajaton ja Dr. Placebo, joiden avulla massa on kasvanut lähelle kriittistä pistettä.

En edes väitä ymmärtäväni, mistä Äänikaivon teksti varsinaisesti ottaen kertoo. Tarinassa jokaisella tuntuu olevan pallo jalassa, eikä mihinkään mennä noin vain – olisiko karanteenien ja rajoitusten innoittamaa kitkaa? Ken tietää, mutta toisaalta kannen kuva kiukkuisesta Eddie-kannosta, jonka suusta pilkistää esiin kierregalaksin kaltainen valo… niin, tukkaanhan tässä alkaa sattumaan, kun pohtii kaikkien kulmien kaikkia mahdollisuuksia. Onneksi itse biisi on mainio ja sen voi ottaa vastaan kuin David Lynchin leffat: antaa tulla niin nautitaan vaan. Ei jokaista pikku juttua tarvitse täysin ymmärtää.

Mika Roth

Luna Kills: liar, liar

Kuopiolainen menevää, melodista mutta silti myös riittävän rosoista alternative rockia luova Luna Kills on julkaisemassa jo toista pitkäsoittoaan kesäkuussa. Tämä sai tietysti hämmästelemään, että kuinka onnistuin missaamaan kahden vuoden takaisen Before the Satellites -debyyttialbumin, muista pienjulkaisuista nyt puhumattakaan. Toisaalta liar, liar -kipale, joka syystä tai toisesta pitää tässä yhteydessä kirjoittaa vain pienillä kirjaimilla, pääsi iskemään juuri tämän ansiosta täydellä voimalla puskista.

Rock siis rouskuu ja rutisee, mutta muita tontteja väheksymättä huomio kiinnittyy väistämättä Lotta Ruutiaisen komean lauluun. Totta kai persauksissa asti tuntuva bassolinja on myös merkittävä palikka, kuten moneen ehtivä kitara, mutta lyriikoiden tiukka paukutus ja vokalisointiin uutettu väkevyys saivat polvet tutisemaan – hyvällä tavalla. Biisi annostelee kovaa ryöpytystä ja vaanivampia osuuksia, eikä mättökohdissa osaa oikein muuta kuin pogoilla mukana, vaikka kaava tietysti tuttu onkin. Juuri nyt en muista, millä helvetin tasolla ne valehtelijat taas paistuivatkaan, mutta asia selvinnee vaikka Dantea lukemalla.

Mika Roth

Merianna: Huoneessa

Laulaja/lauluntekijä Merianna sävelsi ja sanoitti tämän kappaleen Espanjan Andalusiassa keväällä 2020, kun korona oli sulkenut kaiken. Näin sai alkunsa Huoneessa, joka on mitä selvin dokumentti synkistä päivistä. Vuoden 2019 lopulla Merianna oli pariin otteeseen esillä Desibeli.netissä. Kuka mä oon ja Sudenhuuto hakivat vielä ominta ääntään, mutta lupailivat samalla kuitenkin paremmasta tulevasta – eivätkä suotta.

Tässä välissä Merianna on julkaissut vain yhden sinkun, mutta silti yllätyin artistin kehityksestä. Aiemmat kappaleet olivat vielä kuubalaisen Victor Azaelin mentoroimia, eikä niistä säteillyt vielä täydellinen varmuus omaan tekemiseen. Olivathan herkät pop-biisit toisaalta ensimmäisiä julkaisuja, mutta se omin ääni ja tie jäivät tuolloin hämärään. Huoneessa on lähestulkoon hiljainen numero, jonka harvat ainekset kantavat kuitenkin vaivatta alusta loppuun saakka. Vokalistina Merianna on varmempi ja tuotantopuolella uskalletaan pelata mahtiballadin korttia rohkeasti, minkä ansiosta biisi nousee selvästi sisarustensa yläpuolelle.

Mika Roth

Miisamaria: Kotini mun

Elämän suuri tarkoitus on jalo asia pohtia, mutta vastaus siihen saattaa löytyä yllättävänkin läheltä, eikä sen saadakseen tarvitse edes taivaltaa mystisten gurujen luokse. Kaksi vuotta sitten Miisamaria ylisti oman rakkaansa arvoa, kun Yhä yhtä ihana -sinkku solmi kaiken yhteen pienen, hiljaisen popin keinoin. Laulaja/lauluntekijä jatkaa samoilla linjoilla myös uudella sinkulla, jossa oman perheen ja erityisesti lasten arvo oivalletaan arjen myllerryksissä.

Kotini mun lähtee varoen liikkeelle ja biisin taustalla soivat soittimet saavatkin tehdä siirtojaan vaitonaisesti, koska huomio on niin ikään rauhallisesti esitetyissä lyriikoissa. Kitara ja rytmiryhmä, hieman koskettimia ja perkussioita, eikä enempää tarvita. Kotini mun kulkee oman melodiansa polkua vähin elein ja juuri tuo puolittain pidättyvä muoto saa sanojen voiman kertaantumaan. Läheisimmät ovat kotimme, he ovat avain onneen koska he ovat onni. Vastaus ei siis ollutkaan 42, ellet sitten ole lähtöisin todella mittavasta suurperheestä. Kiitos tästä kauniista kappaleesta, Miisamaria.

Mika Roth

Mitä helvettiä nyt taas: Jos se kesä tulee nyt
Nature Sucks Anyway Records

Mitä helvettiä nyt taas kiteyttää suomalaisen kesänkaipuun onnistuneesti jo biisinsä nimeen. Jos se kesä tulee nyt -kappale osaa käyttää nimensä kultaista avainta jokaiseen oveen. Eli kaikkihan lähtee siitä mahdollisuudesta – ei varmuudesta – että jos kesä tulee, jos niin kävisi, niin sitten voisi käydä näin ja noin, ja sitten voisi taas… Ymmärrätte kyllä. Kaikkeen ollaan valmiita, kunhan reunaehdot täyttyvät.

Itse biisi on MHNT:lle tyypillisesti käsittämättömän tarttuvaa poprockia. Päämelodia rullataan kuulijan eteen jo ensisekuntien aikana, ja kyllähän se tavattoman tutulle kuulostaa, mutta jos U2 ja Aknestik saivat monien muiden kera käyttää näitä palasia, niin miksi MHNT:n pitäisi himmailla. Periaatteessa tässä ei ole mitään uutta, ei mitään ainutlaatuista ja käänteentekevää, mutta silti huomaan hoilaavani Jos se kesä tulee nyt -kipaleen mukana, joten mitä näistä. Tulisi nyt vain se kesä, niin pääsisi luukuttamaan tätäkin biisiä autosterkoissa.

Mika Roth

Murhe: Sähköä ilmassa

Raskasta mollirokkia soittava Murhe näyttää vierailevan Desibeli.netin sivuilla noin seitsemän vuoden välein. Vuoden 2014 Myrskyn silmässä EP on saanut kyllä tässä välissä jatkoa parista sinkusta, mutta ne ovat vilahtaneet Desibeli.netin tutkaruutujen ohitse. Seitsemän vuotta sitten Murheen soundissa oli mukana siinä määrin popahtavia osia, että potentiaalia isompaankin läpimurtoon olisi ehkä ollut, mutta lievä keskinkertaisuus ja turvallisilla vesillä pysyttely taisivat vesittää mahdollisuudet.

Tässä välissä asiat ovat selvästi muuttuneet, sillä nyt popin voi korvata surutta toisella kovalla P:llä, eli punkilla. Saatesanoissa rallausta kutsutaan depis-rockiksi, eikä tästä nyt niin pitkä matka ole alkuaikojen Maj Karman Kauniit Kuvat -yhtyeeseen. Mistään peesauksesta on kuitenkin turha puhua, moiseen Murhe on aivan liian kokenut. Post rockin, melankolisen raskasrockin ja post punkin rajat ovat vaikeasti hahmoteltavia, mutta täysin selvää sen sijaan on biisin vetovoima. Harmi että kasaan ei ole saatu EP-levyllistä samaa herkkua.

Mika Roth

rain diary: Circles
Stupido Records

Siitä on ehtinyt vierähtää reilusti aikaa, kun industrial/synarockia luova rain diary oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Viiden tähden pitkäsoitto The Lights Are Violent Here löytyy silti yhä hyllystä, joten uutta albumia ensi vuodeksi lupaileva yhtye nosti hymyn huulille jos silkalla läsnäolollaan. Kuluneina vuosina industrial on kulunut lähes täysin pois orkesterin soundista, mutta ryhmän winterwave on sitäkin täydellisemmin suunnattu Keski-Euroopan elektro/darkwave/synthwave -markkinoille.

Melodisella kertosäkeellään jyräävää Circles-kappaletta voisi kutsua vallan mainiosti synkäksi popiksi, joka ei kuitenkaan ole millään tavoin murheellista. Ympärillä nousevat varjot kyllä huomataan ja niiden voima tiedostetaan, mutta niiden ei anneta missään tapauksessa painaa mieltä alas. Päinvastoin: rain diary uuttaa nimenomaan voimansa öisistä kaupunkimaisemista ja sateen piiskaamista moottoriteistä, sekä kenties kaamoksen kourissa humisevista metsistäkin. Upea ja hanakasti tarttuva biisi, jolle on suotu todella massiivinen muoto.

Mika Roth

RASA: Tuhkaa

RASA ilmoittaa soittavansa post iskelmää ja iskelmättöä. Ovelasti keksitty nimi on kiistatta kuvaava, kun ”iskelmälaulajan kanssa liittoutuneet metallimuusikot soittavat mahtipontista, melankolista ja tarttuvaa poprockia”. Nimiä on tietysti lukemattomia, eivätkä ne tarkoita jokaiselle aina samaa. Edesmennyt isoäitinikin kutsui kintaita rasoiksi, ja voin yhä kuulla hänen huutavan keittiön ikkunasta talvipäivinä: ”Mika, nyt ne rasat käteen!”

Tuhkaa on kiistatta komea, jopa eeppiseksi kutsuttava kipale. Em. metalli ei kyllä puske esiin mistään saumasta, mutta voisin tuuppia Tuhkaa ongelmitta post-rockin aina yhtä avaran varjon alle. Vokaalit ovat kaiken edessä jatkuvasti, ja mieslaulajan komea ääni myös kantaa valokeilan tuoman painolastin vaivatta. Isosti kaikuva ja lähes teollisuushallimainen soundi on valtaisa, mutta sitä lähdetään rohkeasti täyttämään pienellä melodialla, jota laulu vie eteenpäin. Surumieliset lyriikat ovat lähinnä runoutta ja hetkittäin hiljaisuuden reunalle saakka työnnetty biisi tuntuu jatkuvasti taiteilevan veitsenterällä. Onneksi lopussa biisiä ei räjäytetä totaalisesti yli äyräiden, vaikka kliimaksi tietysti koetaankin.

Mika Roth

RATS WILL FEAST: Malady

Jyväskyläläinen kokeellinen hardcore-yhtye RATS WILL FEAST vastaa kiistatta tämänkertaisen sinkkupinon raskaimmasta ja raastavimmasta siivusta. 10-luvun lopulla jo pari pitkäsoittoakin julkaisemaan ehtinyt orkesteri pisti viime vuonna pihalle EP:n ja sinkun, joten sulkuaika ei ole sulkenut jyväskyläläisten hardcore-pajaa.

Malady leikkii ja temppuilee soundeilla, joissa efektinappuloita on käytetty mielenkiintoisella tavalla hyödyksi. Periaatteessa biisi on mitä suorinta pikataivalta, mutta yllättävät suvantokohdat ja väliosat sotkevat ns. normaalin pelikentän ja säännöt. Vokalistin karjuminen on raakaa ja hyytävää, mutta ei kuitenkaan korvia puuduttavaa, mikä on aina bonusta. Hypernopeat pätkät ja hitaat juntta-kaikuilut rytmittävät menoa ja mitä enemmän biisiä pyörittää, sitä enemmän siitä löytää omia pienoismaailmoita. Tiedän että termi ei välttämättä kuulosta parhaimmalle, mutta tämä on älykästä hardcorea, joka ei kuitenkaan kiipeä minkäänlaisiin norsunluutorneihin. Melkoinen saavutus, monellakin eri tavalla.

Mika Roth

Rikihatka (feat. Tanja Torvikoski): Outolintu

Rikihatka on oululaislähtöinen, nykyisin Tampereella vaikuttava räppäri. Aiemmin Funksons ja OPP -yhtyeissä pitkään vaikuttanut herra aloitti soolouransa syksyllä 2020 ja nyt työn alla on kuuleman mukaan enemmänkin soolomateriaalia. Outolintu-biisi tulee siis saamaan jatkoa, mutta keskitytään nyt tähän hetkeen ja tähän kipaleeseen.

Rikihatkan tukena on studion puolella puuhaillut joukko kokeneita tekijöitä, mutta tärkein lisälinkki lopputuloksen kannalta on mielestäni vieraileva vokalisti Tanja Torvikoski. Rikihatkan hoitaessa rennot räpit tuo Torvikoski melodisella ja rauhallisella laulullaan mukaan pehmeyttä, jopa lohdullisuutta, irrottaen kappaleen tavanomaisuuden kallioista. Outolintu kertoo ymmärtääkseni siitä oivalluksesta, että jokainen tällä planeetalla on uniikki – eikä itse kertoja ole tuolle säännölle minkäänlainen poikkeus. Outolintu näkee asiat mahdollisesti hieman eri kulmasta, kenties ylempää, mutta vain perspektiivissä, joka paljastaa kaiken pienuuden ja suuruuden. Kelpo ohjeita eloon vilahtelee tekstissä ja biisin rento rullaus pitää fiilikset korkealla.

Mika Roth

Soal: Hue

Toisinaan ryhmätyö on voimaa, mutta yli 15 vuoden kokemuksen jälkeen kokkolalaistunut Miika Arvola päätti tällä erää tehdä kaiken aivan itse. Instrumentaalinen progressiivinen rock/metallimusiikin projekti Soal sai alkunsa loppuvuodesta 2019, ja Hue onkin jo projektin kolmas sinkku. Eikä tämä jää tähän, sillä tarkoitus on julkaista vielä kuluvan vuoden puolella sinkkuja ja/tai EP-levy.

Hue soi eloisana ja keveänä, vaikka progehtava hard rock tietysti pitääkin painoluokan kohdillaan. Soitossa on kuitenkin myös yllin kyllin ilmaa, eikä äänimaisemaa runtata umpeen massalla. Saatesanoissa mainitaan jopa jazz, joka ilmenee mielestäni ainakin tällä raidalla lähinnä muodon vapautena sekä sovituksen kykynä välttää rockin puolelta tuttuja sudenkuoppia. Keulilla loistaa kauniisti soitettu sähkökitara, jota tuetaan riittävän tuhdilla rytmipuolella. Basso ja rummut, sekä pohjan riffikitarat saavat kuitenkin vain pohjustaa tietä sooloilevalle kitaralle. Eikä lopputulemaa voi pitää ainakaan heikkona, kun mielleyhtymiä syntyy mm. Mike Oldfieldin suuntaan.

Mika Roth

Taneli Reponen Band: Iholla

Taneli Reponen Band on kasvanut Raahesta lähtöisin olevan Taneli Reposen ympärille. Sittemmin oululaistunut kitaristi-laulaja/lauluntekijä luo musiikkia, joka on folkahtavaa poppia sopivalla määrällä sähköä. Vuonna 2018 perustettu yhtye on aiemmin pyöräyttänyt jo pari pienjulkaisua, ja tätä nykyä ryhmä peräti kuusihenkinen.

Aiempaa materiaalia kuulemattomana en osannut odottaa oikein mitään, joten Taneli Reponen Band pääsi yllättämään lämpimän positiivisella ja aurinkoisella musiikillaan. Tärkein elementti mielestäni on kipaleen rullaava kulku, joka lakaisee välittömästi jalat alta. Reponen ei ole mikään pohjoisen Pavarotti, mutta koruttoman suorassa ilmaisussa on reipas annos puhdasta sydäntä. Tai sellaisen vaikutuksen biisi ainakin allekirjoittaneeseen teki. Erityismaininta myös Anni Teerin taustalauluista, jotka kruunaavat mallikkaasti kulkevan poprock-kipaleen. Näin niitä toisinaan hankaliakin aiheita voidaan käsitellä ilman murheissa kahlailua, kun antaa vain tuulen nostaa siivet taivaalle.

Mika Roth

Tuittu Täti: Kuka sammutti valot?

Lastenmusiikki on siitä kummallinen genre, että sen(kin) rajoja on vaikea määrittää ja koko genre on oikeastaan vain löyhä tapa niputtaa monenlaista yhden nimen alle. Yhtäältä lapset tykkäävät yhtä monista asioista kuin aikuisetkin, joten kuinka voi määritellä tuon veteen piirretyn viivan. Tietysti lapsekkaat lyriikat ovat yksi tapa määritellä rajoja, mutta eivätkö aikuisetkin voi pohtia asioita tuoreista ja lapsekkaista kulmista?

Tuittu Täti luo omia lastenlaulujaan, joita hän esittää käyttäen hyödykseen eri vuosikymmenten musiikillista historiaa. Kuka sammutti valot? -sinkku boogaa ja rullaa kuin itsestään, muodon ollessa kaiketi popin alle sopivinta. Vahvaääninen Tuittu Täti osaa kuljettaa tarinaa eteenpäin niin, että junnuvuodet taakseen jättänyt arvioijasetäkin höristelee korviaan. Savannin eläimet kummastelevat, että kuka on vienyt päivästä valon pois. Sitä sitten pohditaan kappaleen soidessa eksoottisesti, eikä aikaakaan kun Afrikan tähtitaivas on jo loihdittu yläpuolelle. Okei, lyriikat ovat kieltämättä lapsekkaat, mutta sävellys ja etenkin sovitus ovat tämänkertaisen sinkkupinon terävää päätä.

Mika Roth

Valkea: Toisin

Valkea on ollut toiminnassa vuodesta 2013 lähtien, muuttaen pariin otteeseen reilummin muotoaan. Aiemmin ainakin yhden EP:n julkaissut yhtye toimii säveltäjä-sanoittaja Tatu Palon ilmaisukanavana, mutta kyseessä on silti ihka oikea bändi joka pitää majapaikkaansa Oulun suunnilla. Tyylilajia määriteltäessä termeiksi ilmoitetaan aina yhtä epämääräiset pop ja post-rock, eli tilaa on kyynärpäille ja hieman isommillekin liikkeille.

Toisin-kappaleella yhtye osaa hyödyntää vapaata pelikenttäänsä kunnianhimoisesti, sillä tätä biisiä on hankala luokitella oikeastaan muuksi kuin vapaaksi poprockiksi. Vokaaleissa kuullaan mies- ja naislaulajaa, viisihenkistä yhtyettä täydentää nelihenkinen puhallinsektio sekä lisäkitaristi. Mutkikas siivu nousee komeasti kohti taivaita, mutta välttää tarpeettoman briljeerauksen. Tekniseltä puoleltaan Toisin kelpaisikin vaikka Bond-leffan soundtrackille, ja kaiken kukkuraksi teksti jättää jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lopun haikeiden torvien kadotessa hiljaisuuteen voikin pohtia, kertoiko tarina tunteista, nimettömästä Välimeren ylitykseen kuolleesta pakolaisesta, Laura Palmerista vai mistä.

Mika Roth

Vau!!: Suuri mestari
Stupido Records

Vau!! on pitkän historian omaava uuden aallon yhtye, joka palasi vanhojen kipaleidensa pariin toissa vuonna. Tuolloin orkesteri julkaisi Valkokankaat-sinkun, jota yhtye oli työstänyt jo kultaisella 80-luvulla. Nyt ryhmä julkaisee seuraavan palasen kasariherkuistaan, jotka silloin aikoinaan jäivät vain julkaisematta. Tietysti tämäkin siivu on päivittynyt uuteen aikaan, mutta kaikki oleellinen löytyy pinnan alta.

Suuri mestari on siis noin 40 vuotta vanha uusi kappale, jonka onnistuu kuitenkin sitoa kaksi aikakautta toisiinsa. 80-lukua saatetaan pitää nykyisin pintakiiltävä paistattelun aikana ja ydintuhollaan pelottelevana vuosikymmenenä, mutta kuinkas asiat ovatkaan näinä päivinä? Tosi-huttu on karannut tarpeettoman todelliseksi, eivätkä kiväärit pauku ainakaan vähempää. Suuret mestarit tarjoavat suuntansa hukanneille ihmispoloille yhä ja edelleen pelastusta, parannusta, uskoa sekä toivoa – mutta mikä on lopullinen hinta tuolle avulle? Kolkosti soiva uuden aallon siivu on juuri sopivasti postpunk ainakin omaan makuuni.

Mika Roth

Verandan: Open Sea
Soliti

Helsinkiläinen Verandan aloitti kaiken tavallaan alusta reilu vuosi sitten, kun Pink Clouds -sinkku katkaisi hiljaisuuden. Ville Hopposen ympärille kasvanut yhtye on hionut poprock-koukkujaan ja kielisoitinten rinnalla kuullaan entistä enemmän kosketinlähtöisiä ääniä. Vuoden toinen sinkku osoittaa myös, että aiemmat puheet kiihtyvästä julkaisutahdista eivät olleet silkkaa sanahelinää.

Open Sea on jälleen yksi pieni helmi ilmavan kitarapoprockin saralla. Yhtyeen rakkaus dream popin hattarapilviä kohtaan on mitä selvintä, mutta biisi ei jää ajelehtimaan ulapalle vaan pitää selkeästi kurssinsa alusta loppuun saakka. Soundit saattavat olla heleitä ja pehmeitä, mutta Open Sea omaa myös ryhtiä, jonka avulla kuulijaa luotsataan kohti entistäkin dramaattisempaa loppuhuipennusta. Verandan tapauksessa ei tarvitse kuitenkaan turvautua pompöösiin paisuttamiseen, vaan sähköpianolla vahvennettu ryhmä osaa pitää pakkansa kasassa. Kesä on vasta tulossa ja jo nyt pohditaan sen loppua, mikä on erittäin suomalaista.

Mika Roth

Lukukertoja: 2940