Pienet

Pienet II - Tammikuu 2023

27.01.2023

Admire the Grim: Rogue Five

Lappeenrantalainen melodista death metallia soittava Admire the Grim avasi julkaisu-uransa viime vuonna kolmella sinkulla. Nyt niistä kaksi viimeisintä on napattu mukaan ja kahden uuden biisin kanssa kasassa on tuhti esikois-EP.

Death on siis jutun juoni ja melodisimmillaan kuolotus on bändin nimibiisillä. Admire the Grim osoittaakin kynistä löytyvän myös perinteisempää metallimustetta ja samalla käy selväksi, että vokalisti Katri Snellman hallitsee myös melodisen laulun, vaikka möreämmällä osastolla muuten pitkälti pärjätäänkin. Toisessa laidassa uusin sinkkuraita The Flood pamauttaa auki kaikki tulvaportit ja karkaa hanakasti pikavauhtiin. Nopeus on valttia kaikissa tilanteissa ja kun tuo yhdistetään rosoisempaan puristeluun, syntyy toisinaan melkoisia metallitaklauksia.

Jos nyt jotain kehitysehdotusta voisi antaa, niin sovituspuolella yhtye voisi haastaa itseään rohkeammin ja kulkea sinne minne aivan jokainen muu genren bändi ei ole vielä aiemmin ehtinyt. On yksi asia olla uskollinen juurilleen sekä genren opeille, mutta kaavoja edes hiukan haastamalla lopputulos voisi nousta nopeasti entistäkin korkeammaksi. Kelpo esikoinen silti, joten nyt vain eteenpäin.

Mika Roth

Avey Tare: The Musical / Hey Bog
Domino Recording

Kokeellisempaa pop-musiikkia luova Avey Tare, eli David Michael Portner, ohitti pandemian ajat parilla sinkulla. Helmikuun lopulla hiljaisuus pitkäsoittorintamalla tulee päättymään lähes neljän vuoden jälkeen. 7s-albumin materiaalia mainostamaan on valittu kaksi raitaa, joiden kokonaiskesto on huimat viisitoista ja puoli minuuttia.

A-puoleksi valittu The Musical lohkaisee karvan alle kuusi minuuttia, mutta häivyttää ajan negatiiviset vaikutukset harteiltaan. Kepeän iloinen ja svengaavasti poukkoileva kummajainen edustaakin avantpopin aurinkoista laitaa, jossa ei ole uhkia vaan silkkoja mahdollisuuksia. Sinkkuversiolta olisi voinut jättää pois viimeisen plus minuutin mittaisen hitaan ja hiljaisen haipumisen, mutta ehkäpä jotain oleellista olisi samalla hukattu. Ehkäpä. Reilusti päälle yhdeksän minuutin pituinen Hey Bog onkin sitten selvä harppaus taidepopin summuraiseen maailmaan. Oletettavasti ainakin osin elektronisesti luodut ääniverhot leijuvat laiskasti, biisi hakee hajamielisesti aloitusaskeleitaan ja koko touhun tarkoitus jää satunnaiselle kuulijalle kokonaisuuden osalta suureksi mysteeriksi.

Kuullun perusteella on helppo ennustaa, että 7s-albumin sisäiset ääniavaruudet ovat vähintäänkin värikkään monimuotoisia. Nähtäväksi jää, onnistuuko toimivan kokonaisuuden luominen yhtään paremmin kuin Eucalyptus -albumilla, mutta ehkäpä voin sanoa tämän: sinkut olkoot sinkkuja ja äänitaideteokset äänitaideteoksia. Avey Tare saattaa olla musiikillinen nero, jonka aivoituksia ei tulekaan aina ymmärtää.

Mika Roth

Death Reich: The Final Plague
Non Serviam Records

Ruotsalainen dööttisryhmä Death Reich vastaa tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen tylyimmästä laidasta. Viiden biisin mittainen The Final Plague EP julkaistiin itse asiassa jo joulukuun puolella, mutta vuodenvaihteen julkaisuruuhkan takia kiekko pääsi vasta nyt käsittelyyn.

Brutaalius ja soundillinen ehdottomuus ovat ensimmäisiä asioita, jotka iskevät korvaan ja saavat death-hermot hyräilemään. Ruotsalaisten selkeä rakkaus genren vanhoja oppeja kohtaan on taatusti vaikuttanut kaikkeen, bändin luodessa suhteellisen suoraa ja modernia deathia. Soundit ovat kyllä rapeat ja kuivat, mutta samalla selkeät ja väkevät. Rämemaiden tuhnu tunkkaisuus loistaa näissä kemuissa poissaolollaan, ja etenkin vokaalien saralla tehdään tuttavuutta äärimetallin muidenkin aitausten asukkaiden kanssa. Laulaja/huutaja Johnny Lehto onkin mies paikallaan, kun pitää myllyttää ja vyöryttää.

Makuasioista voi vain kiistellä, mutta EP:n lyhimmät vetäisyt The Creator ja Disgrace ovat mielestäni sellainen iskupari, ettei sitä ylitä sarallaan juuri mikään. Pinnat silti ankkuriraita Eyemasterin silmäniskuille metallin menneille ajoille. Tasapainoilu menneen ja nykyisen välillä voi olla joskus haastavaa, mutta Death Reichille se ei tuota ongelmia.

Mika Roth

Ikitalvi: Ikitalvi

Ikitalvi on Makrofagi-yhtyeessäkin vaikuttaneen kitaristi Samuli Ylösen sooloilujuttu, joka on kasvanut viikonloppuprojektista oikeaksi bändiksi. Yhtyeen musiikki on raskaampaa suomenkielistä rockia, joka ei kuitenkaan ole perinteisesti ymmärrettävää suomirockia.

Luomuun bändisoundiin kylmän läppärirockin sijaan tähdännyt ryhmä piiskaa reen iloiseen kiitoon, jossa varjojen lisäksi vilahtelee silloin tällöin ihka oikea aurinko. Eikä Ikitalven maailmassa ole hädän päivää satunnaisella musiikkimatkailijalla, kunhan vain osaa varastautua oikein matkaan. Liekki loimottaa siekkareiden ja muiden outorokkareiden nuotiolla, tehden silti täysin omaa juttuaan. Stonerimmin raskaan rockin murikoita veistelevä Lepo nojaa tarvittaessa melodisuuteenkin ja vokalisti Anttu Röntynen kiskoo itsestään kiitettävästi tulkintaa irti. Listakelpoisin ja tarttuvin numero taitaa kuitenkin olla Vaiennettu, jonka veikeä melodiakuvio on samaan aikaan ikiaikainen ja tuore.

Ikitalvi on tavoillaan raskas kokemus, jonka talvi ei ole kuitenkaan lohduton ja tappava. Tai ainakin karuissa olosuhteissa on mahdollisuus myös aina selvitä, kunhan vain puree hammasta ja muistaa välillä virnistää. Bändisoundin väkevyys ja välittömyys nostavat materiaalin tasoa jo tässä vaiheessa monta askelmaa, joten jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Mika Roth

Juho Ranta-Maunus: Stormcatcher

Juho Ranta-Maunus voitti vuonna 2020 Vuoden nuori kitaristi -kisan, joten tässä välissä kypsään 16-vuoden ikään ehtinyt taituri tuntee taatusti jo kenttänsä, sekä sen äärellä asettaneet tavoitteensa. Kolmen biisin EP-levyllä kuullaan yksi aiemmin ilmestyneistä sinkuista, mutta fokus on tulevassa. Rapean ja hivenen progehtavan instrumentaalirockin kyydissä kannattaakin pitää mahdollisesta hatustaan kiinni, sillä nyt mennään eikä meinata.

Avauksena soiva Stormchaser jahtaa onnistuneesti myrskypilvien reunoja ja tuo muassaan muutaman sähäkän salamankin. Melodisen kitaran päälle puristeltu sooloilu vie tarinaa eteenpäin, juuttumatta kuitenkaan tekniseen runttaan. Melodia saa elää, hengittää ja jopa kasvaa, kun levyn pisin siivu yltää lähes neljään ja puoleen minuuttiin. Sisaruksiaan eeppisempi Shades of Dawn hakee aamun varjoista mahdollisia valon ensisäteitä, yltyen suorastaan runolliseksi tulkittavaan soundimaalailuun. Vaarana tällä saralla konsolipelimäisyys, jonka allekirjoittanut laskee miinukseksi, mutta nuo huolet ovat nyt turhia.

Joukon rockein ja rahdun metallinenkin numero on Cliffhanger. Makuja on taatusti monia, tosin itse en tällaisesta peruskaurasta niinkään innostu. Biisissä on samat tutut ainekset kuin kahdessa muussa, mutta jokin ei nyt vain klikkaa aivan samalla tavoin ja kipale jää lähinnä roikkumaan kalliostaan irtonaisena. Ehkäpä pieni eeppisyyden lisä ja melodisuuden puolella laveampi kattaus olisikin se tulevaisuuden juttu.

Mika Roth

Kuoliokuja 12600: Pommeja mun postilaatikkoon

Kuoliokuja 12600 hämmensi allekirjoittanutta onnistuneesti kolmisen vuotta sitten, Umwelt Über Alles EP:n kopsahtaessa syliini. Nu-metalin ja industrialin äärellä tuskailtiin ilmastonmuutoksesta ja ihmiskunnan totaalisesta typeryydestä betonista rosoisuutta säästelemättä. Kolme vuotta myöhemmin indut on heivattu kyydistä, mutta raskas nu-metal jatkaa potkimistaan.

Neljän biisin EP tarjoaa melkoista junttaa ja jynttää, biisien historioiden ulottuessa 10-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Hieman iäkkäämmät siivut on nyt koottu yhteen ja tämä tulee kuuleman mukaan toimimaan lopullisena pelinavauksena. Kauimmas uusmetallin mäiskeestä ulottuu ankkuriraita Aivan kuin kaikki muutkin, joka kiistatta kutittelee vanhempaa Apulantaa, minkä tekijät itsekin ovat oivaltaneet. Toisessa päässä EP:tä nimiraita Pommeja mun postilaatikkoon tiputtaa sellaisen kitarariffin, että pois alta niin Kornit kuin muutkin jyrnyttäjät. Harmi ettei biisiä vain saada ajoissa katki.

Kuoliokuja 12600 on vapauttanut itsensä menneisyyden kahleista ja oletuksista, minkä viimeistään osoittaa postpunkahtava Syömishäiriöt. Nyt voidaan liittää mitä vain minne vain, eikä vääriä valintoja olekaan. Kyllä Desibeli.netin postilaatikkoon saa vastaisuudessakin pistää musiikillisia pommeja, kiitos.

Mika Roth

Mountaines: Sad Heart of Mine

Kokeneiden tekijöiden muodostama folkpop-yhtye Mountaines avasi vajaa vuosi sitten julkaisuketjunsa täysosumalla. Sinkkuna ilmestynyt Something Comes saa myös kunnian avata kuuden biisin mittaisen EP-levyn, jolta löytyvät myös kaksi muuta tähän mennessä julkaistua sinkkua.

Valoisalla tavalla surumielinen Echoes, sekä kepeämmin askeltava Sad Heart of Mine ovat kumpainenkin kiistatta vahvoja numeroita. Eikä maailma suinkaan pääty sinkkujen reunalla, sillä EP:n kolme muutakin raitaa ovat kukin omanlaisiaan onnistumisia. Loppulukuna soiva Epilogue tahtoo jo haipua eteeristen äänimaisemien usviin, mutta ankkurille moinen tietysti sopiikin. Mountaines hakee musiikissaan preerioiden öissä kaikuvan americanan, skandinaavisen linjakkuuden ja modernimman synapopin tasapuolista ja virtaviivaista yhtymälinjaa. Tuota haviteltua mystistä kiireettömyyden pistettä, jossa kuitenkin ollaan alati liikkeessä. Paikkaa johon voi paeta arjen kiireiltä, ilman torkahtamisen vaaraa.

Sinkut ovat sijansa ansainneet, mutta nostetaan kaiken kehumisen eteen vielä All That You Bleed, jolla Mountainesin vaimea tyytyväisyys ja hiljainen onnellisuus saavuttaa mielestäni vielä jotain erityistä.

Mika Roth

Nobody: Father of Lies

Akustista black metalia soittava Nobody avasi vuoden neljän biisin mittaisella EP-levyllä, joka laajentaa taas mukavasti Tuomas Kauppisen ympärilleen pala palalta luomaa pienoismaailmaa. Edelleen äänessä on pitkälti vain mies & kitara, tosin parrasvalojen reunoilla voi havaita myös muita soittimia ja mahdollisia soittajiakin.

EP on tasaisen vahvaa työtä, josta löytyy kuitenkin yllättävissäkin määrin kontrastia. Toisena soiva Chain of Events suorastaan hämmentää eksoottisilla mausteillaan, jotka saavat ainakin allekirjoittaneen aatokset karkailemaan niin latinalaiseen Amerikkaan, kuin romupihojen rock-keisari Tom Waitsin suuntaan. Mikään ei suoranaisesti soundaa Tompalle, mutta jokin biisin vapaassa sielussa vain jotenkin vinkkaa mahdollisista silloista. Samoilla suunnilla operoi House Uphill, jonka musta country ja raatoinen roots pistävät väripaletin (olosuhteisiin nähden) iloisesti uusiksi.

Tässä seurassa murheellinen Alliance ja synkkyyttä tihkuva The Divine Marquis muodostavat mielenkiintoisen vastapainon. EP:n sisus rakentuu siten, että aivan kuin kaksi biisiparia hakisivat toisistaan kitkan kautta energiaa, niin selvästi piirtyvät murroslinjat tuotosten välillä. Mielenkiintoista onkin nähdä, että mitä seuraavaksi ja mihin kaikkiin suuntiin Nobody saa vastaisuudessa kehittyä.

Mika Roth

Oleka: Driftwood

Oleka on kanadalainen raskaampaa ja modernimpaa metallia soittava yhtye, joka on pitkälti sama asia kuin kitaristi/vokalisti Aaron Reurink. Monitaitaja Reurinkin apuna onkin häärinyt vain rumpali Byron Shuflita, jonka kanssa Driftwood EP saatiin kuosiin jo jokunen aika sitten.

Neljä biisiä, hieman vaille 17 minuuttia eikä tippaakaan nostella saapasta kaasulta, siinä ovat karttamerkinnät tälle metallimatkalle. Markkinapuheissa ja saatetekstissä nostetaan esiin southern groove metal -korttia, mutta omissa kirjoissani Driftwood ajelehtii kyllä lähemmäs melodisen death metalin syviä vesiä. Ja jos etelään pitää mennä, niin suuntaisin ennemminkin eteläisempään ja läntisempään Ruotsiin. Kuolotukset tekniseen huippuunsa jalostava Dead Echoes pistelee mallikkaasti dööttistä maisemaan, kun taas svengaavampaa survontaa edustava Pulse nostaa kirjaimellisesti pulssin ylös. Jostain syystä EP:n kahdeksi jälkimmäiseksi raidaksi viskatut ässät selättävät ne kaksi ’A-puolen’ siivua menen tullen, joten onkohan tyyli tai fokus vielä Reurinkilla hiukkasen hakusessa.

Kaksi osumaa neljästä on kuitenkin sellaista prosentuaalista luokkaa, että näillä kelpaa jatkaa eteenpäin. Rytmipuolen ja sahaavien kitaroiden yhteistyö on mallikasta, mikä kertoo sovitussilmän tarkkuudesta.

Mika Roth

Reynols: Corulu Flatdas Gasigo
Artsy Records

Joskus vastaan tulee niin hyviä tarinoita, ettei niiden todenperäisyydellä ole niinkään väliä. Saatesanojen mukaan argentiinalaisen Reynolsin EP jotenkin vain hävisi ja valmiiksi äänitetty materiaali löytyi vasta 20 vuotta myöhemmin. Kokeellinen materiaali päätettiin julkaista ja tässä sitä ollaan. Onko tämä sumutusta vai ei, ovatko Miguel, Moncho, Anla ja Pacu oikeita henkilöitä – ja onko tällä kaikella ensinnäkään väliä? Päätän ohittaa tarinan ja keskittyä musiikkiin, tai oikeammin äänitaiteeseen.

Arvioon saapuneella tuplaseiskatuumaisella kuullaan kaksi kappaletta kahtena eri versiona, eli yksi biisi per sinkun puolisko. Toisella seiskalla on instrumentaalit ja toisella taas laululla ryyditetyt näkemykset. Tyyliksi on laskettavissa noisen sukuinen äänitaide, jota on luultavimmin rikastettu kenttä-äänityksillä ja kaikella käsiin osuneella. Mainio sana näissä kohdin on ’avantgarde’, koska taidettahan tämä kiistatta on. Eikä tässä tietenkään ole vielä kaikki, sillä verkon kätköistä löytyy myös kappaleiden kolmannet versiot, joissa vokaalit ja instrumentaalit yhdistyvät. Yksinkertaista, eikö vain?

Mitä sitten satunnainen kuulija saa irti näistä kummallisuuksista? Ponsos Tricida Usovo hiplailee instrumentaalina jotain pop-tarttuvuuden uloimman rantalaiturin kauimmaista kaidetta. Vokaalinäkemyksenä kumpikin kappale menee taas niin performanssitaiteen puolelle, ettei mitään rajaa. Kaoottisin kokemus on tietysti äänet yhdistävä kolmas tie, jota voi suositella vain kokeellisimman progenoisetaiteen ystäville.

Reynols antaa vähän ja paljon, riippuen täysin katsontakannasta, eivätkä äänet ole yhtään sitä muinaisempia tai modernimpia kuin ehkä 20 vuotta sitten, koska kappaleet ja versiot ovat ajattomia. Artsy yllätti taas, on taiteen lähde sitten mikä tahansa.

Mika Roth

Too Slow: Repellent
Need Money For Records

Näppärästi nimetty Too Slow ei ole suinkaan liian hidas soittelemaan. Ysärin surinaa ja tarttuvaa kitarapoprockia esittävä kotimainen kokoonpano vain suksii indierockin korvissa tavallaan, melodisuudesta tinkimättä ja harmonioista säästelemättä.

Ykkösraidaksi valittu Allisson on naurettavan tarttuva powerpoprockin murikka, jota ei kieritellä edes kahta minuuttia. Säröisä kitara murisee, särisee ja valittaa, mutta osaa myös pyörittää melodian syvälle muistin sisuksiin. Vastaavaan vetoon ja imuun pystyykin ainoastaan päheän hopeinen Spacegirl, jonka harmonioissa ja veivauksessa kaikki oleellinen rapsakkaa kitarasooloa myöten niputetaan kolmeen minuuttiin. Huomattavasti verkkaisemmalla tahdilla etenevä Can't Explain ei taas suostu asettumaan tunnelmallisen balladin rooliin mukisematta, joten pauketta ja jytinää riittää, vaikka Too Slow'n mittakaavassa pienempää vaihdetta laatikkoon sovitellaankin. Rähisevää ja kolisevaa sellaista.

Too Slow osaa siis askeltaa eri tahdeissa ja antaa paukkeelleen riittävästi vivahteita. Hitikkäämmät numerot pamahtavat kerrasta kenttään, mutta ilman Life Without Brainsin kaltaisia kulmikkaampia vetoja ne saattaisivat vaikuttaa jopa simppeleiltä. Niin tai näin, Too Slow on melkoisessa vauhdissa ja surina toimii.

Mika Roth

Tuomas Ruokonen Quartet: RuOK

Tuomas Ruokonen Quartet on nuorista suomalaismuusikoista koostuva yhtye, jonka musiikki heijastelee niin skandinaavista modernia jazzia kuin eteerisempää post-rockia. Bändin ytimen muodostaa rumpali/säveltäjä Tuomas Ruokonen, mutta kyseessä on kuuleman mukaan silti ihka oikea yhtye.

Kitaristi Ville-Veikko Airaniemi, basisti Oskari Siirtola ja pianisti Toomas Keski-Säntti ovat kaikki tonttinsa hallitsevia soittajia, joiden yhteinen soundi onkin raikkaan erilainen. Tämä ei ole jazzia eikä post-rockia, vaan jotain muuta ja enemmän. Poikkeuksellinen oli myös yhtyeen julkaisuhistorian alku, sillä alle minuutin mittainen avausraita The Beginning oli ensimmäinen sinkku – jossain päin numeroa voisi kutsua jopa introksi. Kakkossinkku Smaller Then Three osuu sen sijaan kohdilleen ja elokuvamaisen surumielinen teos viipyilee maisemissa kuin Roy Anderssonin kamera tai David Gilmourin kitara. Sydämessä liikettä aiheuttaa myös viimeisin sinkku Sumu, joka saa kunnian sulkea viehättävän EP-levyn.

Melankoliasta on moneksi, eikä se rikkoudu edes March of the Sonsin rokimpaan kolinaan tai haihdu Lauran heleämmässä progepop-auringossa. EP:n otsikko viittaa kuulemma Ruokosen nimen lisäksi lauseeseen ”Are you okay?” Jos näin on, niin kaikki tuntuu olevan kunnossa. Kasassa on jo nyt uniikki musiikillinen ilmiö, jonka soisi kasvavan ja kehittyvän entistäkin pidemmälle.

Mika Roth

UHU SHAPE: Feeel

Ysärin alternative-rockin ja muiden iäkkäämpien mausteiden modernimpaa keittelyä Suomen Lahdesta. Näinkin kai voisi kiteyttää UHU SHAPEn musiikkia, jossa sähkökitara surisee, rytmiryhmä paukuttaa ja angstisuus puskee pop-koukkujen kera pintaan.

Aiemmin pitkäsoitonkin julkaissut bändi luottaa vanhaan kunnon kitara-basso-rummut kolmikantaan, vokaalien ollessa melodisempia ja kiipparien sun muiden lisukkeiden pysytellessä pois tieltä. Powerpopeimmillaan meno on Shore Without Sea -numerolla, josta on haastavaa olla pitämättä, mikäli ysärinen kitarapoprock sattuu ensinnäkään maistumaan. EP:n rauhallisin ja melodisesti pyörein siivu on puolestaan Feeel, jonka otsikossa kuuluukin olla tällä erää tuon verran e-kirjaimia. Biisissä pehmoisen vastavoimana soi säröinen soolo, aivan kuin kellarista puskisivat äänet läpi, mitä täytyy pitää ovelana siirtona. Nämä herkut haastavatkin ykköslyönniksi sijoitetun rokkiraidan, eikä sinänsä kelvollisesti rämisevä Room 27 jääkään aivan sisarustensa tavoin mieleen – ainakaan allekirjoittaneen kohdalla.

Ei siis mitään uutta indierock-taivaan alla, mutta UHU SHAPE pitää pakettinsa kasassa ja koukkunsa terässä. Melodioita voisi hyödyntää härskimminkin, kun moisia tuntuu tipahtelevan vaivattomasti trion syliin.

Mika Roth

Unknown Subject: Against Leviathan, Against the Corruption of Reason!

There’s no school like the old school, totesi joku aikoinaan, ja samaisesta kulmasta death metalia lähestyy kotimainen Unknown Subject. Tämä tuntematon kummajainen jyrää Floridan rämeiltä uutetulla raivolla ja pohjoisella periksiantamattomuudella, eikä brutaaliudesta tingitä.

Aiemmin sinkkuna julkaistu A New Leviathan sekoittaa lyriikoissaan syvyyksien kauhut modernin maailman kierouteen, tai näin ainakin itse tekstiä tulkitsin, mutta lyriikoiden kääntelyhän on yhtä helppoa kuin Lovecraftin perimmäisten aivoitusten tulkinta. Itsemurhapommittajista kertova C9H18O6 on EP:n toinen aiemmin kuultu palanen, jonka tekstissä riittää nieleskeltävää. Maailma on menossa pikakaistalla kohti helvettiä, minkä Unknown Subject on tahollaan noteerannut. Ja kun teksteistä puhutaan, niin Eläköön anarkia ja veriset vaatteet! sulkeutuu suomenkielellä viskottuihin lauseisiin, joissa riittää tasoja ja teriä.

Supertylyjen tekstien rinnalla kuullaan hyperbrutaalia death metalia, jonka raaka ehdottomuus tekee bändistä vaikean lähestyttävän. Tähän joko ihastuu, tai sitten vain kasaa telttansa ja suuntaa muualle. Kehotan silti antamaan bändille toisenkin mahdollisuuden, koska marginaalin äärilaitaan on hyvä tutustua näinä aikoina. Death metalia helvetin syövereistä, ja nimenomaan ihmisen rakentaman helvetin.

Mika Roth

When The Light Dies: Into The Unknown
Vitruve Records

Sveitsiläinen post-metal yhtye vastaa tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen massiivisimmasta kappaleesta, ainakin jos mittana käytetään sävellyksen pituutta. La Chaux De Fondsin kaupungista kotoisin oleva When The Light Dies näet tarjoaa kuultavaksi yhden biisin ja reilun 20 minuutin mittaisen EP:n.

Silkka vauhtiin pääseminen ottaa oman aikansa, mutta When The Light Dies selvästi hallitsee sarkansa ja osaa pitää jännitteen vaivatta yllä. Kielisoittimet nousevat pintaan ja säröinen kitara hallitsee etualaa, mutta yhdessä rytmiryhmän kanssa syntyy vasta kudos, joka todella nappaa mukaansa. Alun vahvempi melodisuus murtuu osin rosoisiin valleihin, menettämättä kuitenkaan missään vaiheessa voimaansa. Melankolia kumpuaa nuottien väleistä ja kaihon voi tuntea ihollaan. Post-rockin ja post-metalin suurilla valleilla on tilaa, kun aallot nousevat ja laskevat yhä uudelleen ja uudelleen. Vokaalit liittyvät hetkeksi mukaan aivan loppumetreillä ja viimeisten teemojen haivuttua hiljaisuuteen on sielussa puhdistunut ja mielessä vapautunut olo.

Massiivinen ja selvästi moneen osaan jaettu kappale on kuuleman mukaan jonkinlainen esiosa tai epilogi kuuden vuoden takaisen debyyttialbumin tarinalle, joten pidetään sveitsiläisten toimia silmällä. Tiedä vaikka näitä uusia tarinoita tulisi enemmänkin esille – toivotaan ainakin niin.

Mika Roth

Lukukertoja: 1926