Pienet

Pienet - Joulukuu 2022

19.12.2022

Discoteca Fatale: Radius / Tranquilizers
Alakulttuuritalo

Siitä on aika tarkkaan vuosi aikaa, kun Lissabonista käsin operoiva Discoteca Fatale helli meitä hienolla A Disco Life vol. 1 EP-levyllä. Diskoelon toista osaa saadaan odotella vastakin, mutta komean maksisinkun tuottaja/muusikko Esa Klemola sentään vuoden lopuksi meille antaa.

Ei siis uutta EP:tä, mutta nyt puhutaan rohkaisevasti jo Synthetic Pleasures -debyyttialbumista, jonka pitäisi ilmestyä alkuvuodesta, ja maksi esitteleekin tulevan levyn kaksi uutta biisiä. Ykkösraita Radius porautuu kaihoisan synapopin historiaan tavalla, josta voi nostaa esiin vaivatta saatesanoissa mainitun Japanin. Melodista melankoliaa ja sateisia tunnelmia, josta tarjotaan myös biittivetoisempi Kizen Remix -versio. Kummallekin on taatusti tilausta, mutta peukutan alkuperäistä, sillä toisinaan pitää vain mennä seesteinen tunnelma edellä.

B-puoleksi valikoitunut Tranquilizers on englantilaisen Pascal Ansellin vahvistama ja nakuttavamman soundin siivin lehähdetään samalla jonnekin Belgian ja Ruhrin tienoille. Indumpi tamppaus toimii ja nyt tanssitaan ja tanssitaan ja tanssitaan, eikä biitti lepää vokaalien kiertyessä, kerrostuessa ja taittuessa musiikin sekaan. Hapokasta kyllä, mutta katse pysyy kirkkaana ja suunta selkeänä.

Mika Roth

Hiitola Unholy Creatures: Syvyyksien syvyys
Hiienkolo Records

Ja sitten jotain hieman erilaista historian sivuilta. Hiitola Unholy Creatures on ottanut vaikutteita loitsujen kyllästämästä kansanmusiikista ja luonut aikalinjoista kimurantin taikaliemen. Synkkyys on tietysti osin kuulijan korvassa, mutta eipä nyt kuljeta ihan perinteisillä kyläraiteilla, kalman usvien kohotessa jo sieltä ja täältä routaisesta tantereesta.

Lucifer-neito laulaa, Rahko-Ajattara vastaa kehärummusta ja laulusta, akustisen kitaran jäädessä Apotti Isä Auringoton -nimisen musikantin harteille. Kirkasta ja kaunista vokalisointia ryyditetään yhdellä raidalla käheällä örinällä, tosin melodinen puoli on selvästi voitolla ja näin huomio kiinnittyy kansanrunoutta hipoviin sanoituksiin. Elämän ja kuoleman ikuiset asiat ovat piirileikissä, muinaisten voimien värkkäillessä normaalin elon taustalla.

Rytmien puolella vähemmän on enemmän rummun naputtaessa verkkaisesti tahtia. Akustinen kitara piirtelee vain tarvittavan määrän karmeja ja muoto pidetään ihailtavan rajattuna, jolloin olennainen asettuu keskiöön ja ajatuksille annetaan riittävästi tilaa. Tekstien puolella kohdataankin synkimmät varjot, joita folkahtavan musiikin keveys ja ilmavuus vain korostavat. Kummallinen ja mielenkiintoinen sekoite, johon voisi tosin puhaltaa enemmänkin henkeä ja ravistella rohkeammin.

Mika Roth

Hissikuilut: Hissikuilut EP

Hissikuilut on syksyllä 2022 perustettu perinteinen kitararock-yhtye, jonka jäsenet ovat soittaneet yhdessä jo monissa eri kokoonpanoissa vuosien varrella. Ja kuinka loistavasti bändi onkaan nimetty, sillä hissikuiluja löytyy jokaisesta kaupungista alati enemmän ja enemmän, mutta eipä niitä normaalisti juuri tule ajateltua.

Angloamerikkalaisen kitararockin säännöillä pelataan siten, että vaikka tunnelma muuttuukin aina raidalta toiselle siirryttäessä, sitoo kaikkea yhteen eri tavoin retroinen jenkkisoundi. Otetaan siis yksi osa Weezeriä, hiukan New Yorkin asennetta, preerioiden yötä ja suhteutetaan osaset toisiinsa suomalaisilla mausteilla. Syvimmälle länteen päästään Hys!-raidalla, sillä Tulsa on kauempana kuin minne liukuvaa kitarasoundia suosiva Länsimetro ikinä yltää. Kissihuilun kumma joulukertomus kelpaa myös mainita, vaikka kuusarinen Kun tekee mieli joraa saattaakin olla nipun hittipotentiaalisin puolibeatles.

Hissikuilut leikittelee komedian ja ironian tasoilla, joilla näpit voivat kärvähtää varomattomilla. Neljästä siivusta ei saa mitenkään tavattoman ehyttä pakettia, mutta ainakin bändillä on mihin suunnata tämän jälkeen. Ehkä suorempaa joraamista voisi suosia vastaisuudessa entistäkin julkeammin?

Mika Roth

Keppikerjäläiset: PA

Keppikerjäläiset saattaa olla nimenä kannanotto merkantilistiseen maailmaan ja kaiken rahalliseen arvottamiseen, ken tietää. Ihailtavan lyhyen ja suoran saatekirjeen kiekolleen rustannut yhtye syntyi rakkaudesta suomirockin soittamiseen ja treenikämpällä juopotteluun, mikä on myös kuullun ja luetun perusteella helppoa uskoa.

Todellisuudessa avausraita Varjoja paratiisissa on kaunis kitarapoprock-raita, jonka puoliamerikkalainen soundi ja täysmelankolinen teksti osuvat keskelle jotain arvokasta sekä vaalittavaa. Noin neljän minuutin mittaisista siivuista ei sitten löydy enää toista yhtä upeaa muotovaliota, mutta Peltimansikka sentään kolistelee postpunkin kolkkoja portinpieliä ja heittää kehään enemmän asennetta. Bussimatka helvettiin loikkaa vielä syvemmälle menneisyyteen ja rosoisuuspitoisuuden kasvaessa jokin tuntuu napsahtavan taas kohdilleen. Ei tällä pystejä voiteta, mutta yhtä kaikki kappaleessa on vinhaa ideaa.

Keppikerjäläiset osaavat kuullun perusteella luoda melodisuuteen pohjautuvia herkkuja ja taklata tarvittaessa täydellä painolla vasten kitararockin laitoja. Kyllähän tämä toimii ja jättää siinä määrin jälkiä, että suositellaan myös jatkuvaan käyttöön. Ei siis muuta kuin lisää biisejä maailmaan ja bändin kaljarahastoa kasvattamaan.

Mika Roth

Kielo Kärkkäinen & Matti Salo: En voi jäädä suremaan
Texicalli Records

Reilu kaksi vuotta sitten ihastelin, kun Kielo Kärkkäinen & Matti Salo yhdistivät voimansa. Ennemminkin folklaulajana profiloitunut Kärkkäinen ja jazzkitaristi Salo täydensivät toisiaan, ja Valon mentyä EP oli todellinen yhteistyön hedelmä, jolla vapaa jazz, pop, folk ja rytmimusiikki toimivat vain hienovaraisina viittoina.

Uusi EP on taustatapettimaisen Intron ja neljän varsinaisen raidan muodostama kokonaisuus, joka ottaakin jo päälle 20 minuuttia itselleen. Vailla höyheniä painaa tallan lautaan lempeästi ja bändi soittaa suorastaan villisti, rentouttaan kuitenkaan unohtamatta. Muilla raidoilla meno rauhoittuu merkittävästi ja päätöksensä soiva Matka alkaa ottaa päälle kuusi ja puoli minuuttia, antaen vastavuoroisesti unohtumattoman hetkisen. Mikäli mielenkiinto kestää näinkin pitkän ajan viipyilevää musiikkia ja viehättävää laulua, voi raidasta löytää itselleen sydänystävän.

Kaksikon luoma sekoitus jazzahtavasta folkpopista on ihanan omanlaistaan, eikä kappaleita ole välttämättä helppoa lähestyä arjen kiireissä. Korostan kuitenkin sitä, että EP:n äärelle kannattaa ihan oikeasti pysähtyä, jotta hienot sovitukset pääsevät loistamaan täydellä tehollaan ja musiikin taian voi tuntea.

Mika Roth

Kuolemanlaakso: Kuolleiden laulu
Svart Records

Kuolemanlaakso palaa takaisin luonnollisesti siihen aikaan vuodesta, kun päivä on lyhin ja synkin juhlakin on juuri kulman takana. Kolmen biisin mittainen EP ei kuitenkaan kulje aivan samoilla linjoilla kuin alkuvuodesta ilmestynyt Kuusumu-pitkäsoitto, vaan nyt rokataan doomahtavia soundeja unohtamatta.

Avausraita Kuolleiden laulu osoittaa jopa suorastaan radiosoittokelpoista tarttuvuutta, kun kertosäkeessä vokaaleissa pistetään kaikki peliin ja tempokin on reippaamman puoleinen. Kotoista alakulometalliahan tämä on kaikessa melankolisuudessaan, mutta Kotamäki uuttaa laulustaan erilaisia sfäärejä esiin rohkeasti. EP:n kärkiraita onkin saanut mukavasti kaistaa itselleen verkon listoilla.

Juuret jalkojeni alla tipauttaakin sitten vauhtia oikein reippaasti ja matalat taajuudet murisevat vahvempina, vaikka äänimaisema ilmavana yhä pysyykin. Laulussa jopa lallatellaan ja kitara saa sooloilla kaiken päällä suht vapaasti. Ankkuriraita Rautasiivet lentää puolestaan nimensä mukaisesti: raskaasti, hitaasti ja metallisesti. Kuolemanlaakso on vienyt oman tyylinsä jo niin pitkälle, että doomahtava rock kestää pienet kokeilutkin. Synkkää, niin ihanan synkkää.

Mika Roth

Less Than Three: Another Random Value

Less Than Three on kotimainen yhtye, joka omien sanojensa mukaan soittaa modernia metallia ujoilla djent vivahteilla. Jo vuonna 2010 Lahdessa perustettu yhtye on viettänyt pitkään hiljaiseloa julkaisujen saralla, mutta kenties aika on vain padonnut energiaa ja siksi nyt rysähtää todella isosti.

Intron jälkeen maisemaan pamahtava Random Value junttaakin aggressiokertoimen kattoon, kun taas massiivisesti päälle jyräävä Rats of Gods muistaa valuttaa kertosäkeessä niskaan myös paksua melodisuutta. Ankkuriksi kiinnitetty The Chosen Ones on puolestaan se modernein ja virtaviivaisin numero, jolla äärilaita ja suorastaan progehtavat osaset asettuvat mukaan isoon kuvaan.

Mikään ei kuitenkaan vaienna raivokkaita kitaravalleja ja höyryjyrän tavoin päälle käyvää rytmipuolta, joka löytää mielestäni vasta Human Science -raidalla optimaalisen suhteen. Lähes viiden minuutin mitta on biisille haaste, mutta enemmän tässä hyvää on kuin huonoa, joten helppoahan tästä on jatkaa. Rankkuuden ja tarttuvuuden kultaista leikkausta etsiessä osutaan jo hyvällä prosentilla maalitauluun.

Mika Roth

Madu: Parasite Crypt II

Napakasti menevästä ja kauniin kolkosta goottipopista itselleen kodin löytänyt helsinkiläinen Madu julkaisi puolitoista vuotta sitten synaisen Eternal Slumber Party EP:n. Tyylinsä muotoja hionut artisti on sittemmin pistänyt ulos neljä uutta sinkkua, joista kolme viimeistä on päätynyt Parasite Crypt II -EP:lle. Nimi viittaa numerollaan aiempaan, mutta ainakaan tietääkseni osaa I ei ole julkaistu vielä tähän mennessä.

Sinkuista Wear Black pääse ensinnä lyöntivuoroon, mutta totuuden nimissä toisena soiva Alter Ego Parasite on se todellinen pankkiholvien räjäyttäjä ja potentiaalinen listapiikki. Nopean tanssittava, kaartuilevan kiinnostava ja sopivasti kaikista suorista genreruudukoista sivussa pysyvässä biisissä riittääkin pureskeltavaa. Google on puolestaan maalailevampi, verkon kummallisuuksia pohtiva teos. Mitä meille tapahtuukaan, kun siirrymme digitaaliseen maailmaan ja unohdamme tavat. Upean melodian kaihosta on siinä samalla helppoa ottaa kiinni ja puristaa.

Madu osaa jalostaa kasarisesta synasynkistelystä ja modernimmista juonteista itsensä näköistä musiikkia, joka kyllä kuulostaa satunnaisesti menneille ajoille, mutta joka on kiistatta uudemmista ajoista syntynyttä. Ja tuon saavuttaminen on jo yksistään melkoinen temppu, joten hattua päästä ja korkealle. Kun biiseistä löytyy kaupan päälle vielä hittipotentiaalia, on tilanne Madun leirissä erittäin mukava. Kyllä näillä luulisi Keski-Euroopan markkinoiltakin jo tilaa löytyvän.

Mika Roth

Mädätys: Demo 2022

Tämänkertaisen pienjulkaisujen koosteen demomaisimman kokemuksen tarjoaa kiistatta death/doom -orkesteri Mädätys. Demo 2022 nitoo yhteen neljä biisiä, joita yhdistää ainakin raskaus, tuhti asenne ja kahlitsematon energisyys.

Avauksena kajahtava nimibiisi Mädätys nostaa nenään Floridan rämeiden löyhkän, josta eräätkin legendaariset yhtyeet ovat saaneet innoitustaan. Tanakampaa painiotetta hakee puolestaan tuhtiin riffiin nojaava Hyödytön lihapussi, jonka väliosan mahdollisuudet pelataan osin pois juuri matalan teknisen tason takia. Rajallisista mahdollisuuksista tehokkaimmin hyötyä kääriikin doomahtava Vihan siemen, joka käyttää plus seitsemän minuutin mittansa ihailtavan täydellisesti hyödykseen. Eikä sitä kivirekeä raahata jatkuvasti perässä, sillä välillä mennään tälläkin siivulla sellaista vauhtia, että pois alta risut, männynkävyt sekä pienemmät hautapaadet.

Sanalla sanoen rujon soundin ja raskaan runtan liitto on ainakin ehdotonta. Mädätys ei yritä olla mitään muuta kuin mitä on, mikä tekee tästä joko-tai tilanteen. Itse asetun plussajonoon, koska soundillisen ehdottomuuden takana on myös nippu toimivia ideoita sekä pari mahdollista ykkösluokan siivua.

Mika Roth

PapiPike: Lentoo
Hullutyyli

Camaan huudahti aiemmin PastoriPikenä tunnettu PapiPike taannoin Costin räpätessä vieressä. Nyt modernia poppia on pistetty EP:n kansiin neljä raitaa ja konesoundit jytisevät herkullisesti.

Camaan saa korkata EP:n vauhdilla, mutta sävyt tummenevat kummasti kun Varo ketä haukut ja Lentoo jyrähtävät päälle. Soundeissa on runsasta kerroksellisuutta, tosin äänimaisemat pidetään samalla tarkoin hahmoteltuina, ilmavina ja kaikenlainen tukkeisuus loistaa poissaolollaan. PapiPike leikittelee äänellään ja sanoilla, hypähtäen välillä sivuun ja jättäen taas toisinaan pisteiden yhdistämisen kuulijan vastuulle. Drillaileva ja svengaileva Customi saa vahvistusjoukkoihin Mikael Gabrielin ja Lukas Leonin, tyylien asettuessa jonoon. Uhoa, niin soundeissa kuin sanoissa, ja jälleen soundipakka pidetään ihailtavan napakkana.

PapiPike on hionut soundiaan ja tyyliään luontevan tuntuisesti ja Lentoo EP nouseekin vaivatta melkoisiin korkeuksiin. Pinnat huippuluokan soundeista ja kokonaisuudesta, jossa jokainen palanen tukee toista.

Mika Roth

Pasi Mikael: Viimeinen Astronautti

Pasi Mikael on kaivellut pöytälaatikoitaan ja yhdellä täysin uudella biisillä ryyditetty EP onkin sci-fi ja avaruusteemainen paketti suomenkielistä poprockia. Otsikon viimeinen astronautti taitaa olla David Bowien traaginen sankari Major Tom, tai voi hän olla joku muukin – vastuu tulkinnoista jätetään kuulijalle.

Niin tai näin, UMK:n kisaa varten kirjoitettu Yksinäinen olio on nipun nopein, tarttuvin ja hanakammin toimeen ryhtyvä numero. Space Oddityn idea ihmiskunnan hölmöilyä yläpuolelta tarkkailevasta avaruusolennosta toimii ja iskelmämäinen rakenne osoittaa hittikynän musteen olevan tuoretta. Teatraalisuuskisan voittaja on puolestaan lyhyt instrumentaaliraita Space 1999, joka pompöösissä muodossaan tekee kunniaa vanhalle sci-fille. Ei ihan Vangelista sentään, mutta idea välittyy.

Englanninkielisiä vanhoja demoja päivittäessä Pasi Mikael on kuitenkin löytänyt todellista kultaa. Kestävyyskisassa melankolista melodisuutta jalostava Astronautti vie popin soihtua kunnialla eteenpäin ja Tulipalloja ei myöskään polta itseään nopeasti loppuun, vaan näissä biiseissä riittää niin draamaa, voimaa kuin yllätyksellisyyttäkin.

Mika Roth

Perttu Mujo: Planet: HOPE

Perttu Mujo on Jyväskylän suunnilla operoiva muusikko, joka bänditoiminnan lisäksi tekee myös soolomateriaalia. Mujo on työstänyt levyllistä omin voimin ja sinkun kaksi raitaa on lohkaistu samannimiseltä pitkäsoitolta. Mainittakoon myös, että Mujo toimii laulaja/kitaristina mainiossa Mighty M & The Cosmic Bandits -yhtyeessä, jonka groovaavaa musiikkia tuli aiemmin tänä vuonna ylistettyä näillä sivuilla.

Vaan fokus tähän hetkeen ja uuteen materiaaliin. Kahden biisin mittainen sinkku on kirjaimellisesti kaksi eri puolta tarjoava paketti. Maalaileva tunnelmarockpala A Traveller on valittu jopa videobiisiksi ja unenomaisen progehtava poprokkis antaa tuhdin bassolinjan lisäksi hienoa blues-kitaraa. Mielenkiintoinen valinta ykköslyönniksi. World of Freedom jysäyttää puolestaan funkit tiskiin ja groovet kattoon, tempaisten matot jalkojen alta ja kaihtimet ikkunoista. Hiki nousee otsalle ja tällaista vääntelyä kuuntelisi mieluusti enemmänkin.

Kokkareita on annettava hiukan tukkoisista soundeista, joita ei voi sälyttää vain 70-lukulaisen fiiliksen niskaan. Tärkeämpää on kuitenkin väkevä groove ja kyky uniikkien tunnelmien luomiseen, joten toivotaan albumin todella ilmestyvän kevätpuolella.

Mika Roth

Petra Pan: Homo homini lupus est

Petra Pan on tällä erää yhdistänyt voimansa TaruLan kanssa, joka on antanut äänensä Petra Panin kaksikon säveltämille ja sanoittamille kappaleille. Tyylinä toimii tälläkin erää suomenkielinen poprock, joka on melodista ja vokaalikeskeistä.

Homo homini lupus est - ihminen on ihmiselle susi. Tuo vanha sanonta on viime aikoina osoittanut taas pitävyytensä, mutta näissä kolmessa kappaleessa ei (onneksi) ole sodan kauhuja ja ihmisyyden äärimmäisiä kammotuksia. Tosin hirviöitä on monenlaisia ja osa niistä pukeutuu siististi, kuten Tää maailma pohtii. Kauniin popmelodian ja levottomuutta luovan tekstin liitto toimii, etenkin kun biisin reunoilla säröilevät soundit luovat sellaista lievää Twin Peaks -vibaa. Metsänpeitto kaipaa modernista, ulkonäköpainotteisesta elon oravanpyörästä suojaan luonnon turvaan, eikä Hirviö ole omassa business-kuplassaan yhtään kummoisempi.

Rumuudesta voi kuitenkin luoda kauneutta ja näissä kolmessa kappaleessa riittää sulateltavaa etenkin tekstien puolella. Petra Pan siis kiitää rohkeasti, komeasti ja yhä varmemmin, eikä vapautta saavuteta ainoastaan mielikuvituksen maailmoissa.

Mika Roth

Viitala & Yhtye: Aikaikkuna EP

Viitala & Yhtye on pitänyt jokusen vuoden matalampaa profiilia ainakin julkaisujen saralla. Vuoden 2019 Seitsemän-singlen jälkeen ottikin reilut kolme vuotta, ennen kuin Supermiehen viimeiset päivät -sinkku ilmestyi. Nyt suppiksen tarina on saanut seurakseen viisi muuta raitaa ja näin kasassa on mukavan kokoinen EP-levy.

Bändin rennon letkeä folkpoprock on edelleen kallistamassa toista korvaansa J.J. Calen Tulsa soundille ja toisessa korvassa soi suomalainen poprock. Toisinaan kiikku heilahtaa lähemmäs Amerikkaa, kuten juurevasti jyskyttävässä Ota koppi -rallissa, mutta rentous on kaikkea toimintaa leimaava avainsana. Elämän kevät ottaa ryhtiä bluesrockin puolelta, rakentaen kuitenkin samaan aikaan kotoisesta iskelmästä itselleen lisäkierrettä. Pohjoisesta voikin olla lyhyt matka rämemaille, eikä järvimaisemista ole myöskään mahdotonta löytää preerioiden kaikuja.

Aikaikkuna EP on poikkeuksellisen helppoa ja rentoa kuunneltavaa. Aika tuntuu olevan kantava teema teksteissä ja vaikka Supermiehen viimeiset päivät -biisillä teksti valahtaa surrealistisen tragikomedian puolelle, on yleinen ote pohtiva, punnitseva ja ennemminkin riippukeinussa filosofoiva.

Mika Roth

Ville Pää: Kallo
Grillin’ Records

Ville Pää on suomenkielistä ja rehellistä räppiä luova artisti, joka on myös SUGR -rapryhmän jäsen. Pirkanmaan suunnilta kodin itselleen löytänyt Ville Pää julkaisee nyt esikois-EP:nsä, mutta historiaa genren ääreltä löytyy yllin kyllin.

Peräti kuuden raidan ja 18 minuutin mittainen annos Ville Pään itseironista maailmaa saattaa aiheuttaa joillekin allergisia oireita, mutta biittien ja tekstien asianmukainen rosoisuus herättävät myös taatusti tuntoja. Virtaus onkin kohdillaan ja etenkin jo pari vuotta sitten sinkkuna ilmestynyt 8. Päättäri osaa pysähtyä kaikilla oikeilla asemilla. Hiukan ison kaupungin biittiä, sivustalla drill ja trap, vielä kaiken päälle kelpo teksti laatusoundeilla ja siinä se. Samaa tasoa mutta hivenen eri kulmaa tarjoaa myös avausraita Täyteen, jonka letkeämpi ja sileämpi fiilis koukuttaa välittömästi. Entä mitä ihmettä huumoriraita Skit sitten tekee, paitsi vitsailee ja venyttää vitsiään montypythonmaisen ihastuttavasti/raivostuttavasti. He-he!

Ihan jokainen isku ei lyö ilmoja pihalle, mutta K U L I S S I T nousevat komeasti ja kokonaisuutena Kallo puristuu lopulta yllättävänkin kompaktiksi setiksi. Ei ole helppoa muttei vaikeatakaan, joten ehkä Mitä kuuluu sitten kiteyttää kaiken olennaisen.

Mika Roth

Lukukertoja: 2054