Pienet - Joulukuu 2021
Discoteca Fatale: A Disco Life vol. 1
Alakulttuuritalo
Discoteca Fatale on Lissabonissa vaikuttavan suomalaisen tuottaja-muusikko Esa Klemolan projekti, joka tanssi sydämeeni alkusyksystä Dancing with Broken Hearts -sinkullaan. Nyt annoskoko on kasvanut neljän raidan ja yli 19 minuutin mittaan, retroiset syntetisaattorit ovat samaan aikaan lähempänä 80-luvun mahtisynailijoita – mikä lasketaan nyt positiiviseksi asiaksi.
A Disco Life vol. 1 on siis yhdeltä kantilta katsottuna soundillinen askel taaksepäin, mutta samalla Discoteca Fatale liikkuu myös sivuttaissuunnassa. Niinpä esimerkiksi Revelations kuulostaa samaan aikaan modernille ja täysin aikajanoista irronneelle, eikä EP:n seuraavia mutkia ole koskaan helppoa ennustaa. Asiat tapahtuvat kuten tapahtuvat, mutta mukana ei ole minkäänlaista negatiivista ajelehtimisen tuntua.
Lähes seitsenminuuttisessa Me and My Shadow -raidassa on sirpaleista eeppisyyttä ja elokuvamaisuutta, joka piirtää joka kuuntelukerralla eri tavoin viivansa suurelle taululle. Tässä seurassa avauskappale Bank Holidays on suorastaan hämmentävän simppeli ja suora, mutta turhia raitoja joukossa ei ole ainuttakaan. Ihan kutkuttaa tuo nimen loppuosan vol.1 – koska saamme lisää herkkua?
Mika Roth
Eeva Meret: Ihmisen ihoihin
Eeva Meret on kotimainen laulaja, jouhikonsoittaja ja lauluntekijä, jonka musiikki on tummaa ja monimuotoista folkia. Meret on jo pidempään työskennellyt musiikin parissa eri kokoonpanoissa, ja korkeaa koulutustakin löytyy, mutta Ihmisen ihoihin -EP on ymmärtääkseni hänen debyyttisoolojulkaisunsa.
Introsta ja neljästä varsinaisesta raidasta lähemmäs ns. valtavirtaa osuu eittämättä popahtava ja ilmeisin sinkkuehdokas
Kettu, jonka svengaavassa keinunnassa on mystistä vetovoimaa. Järisyttävän taiteellinen ja peräti päälle kahdeksan minuutin mittaan kasvava
Piirsin ikäväni paperille on sitten täysin toisenlainen teos. Nyt kuljetaan psyykeen syvyyksiin ja tuntojen kiirastuliin, kun jouhikko valittaa, vokaalit nousevat, kiihtyvät, kiertyvät ja kaartuvat, eikä soiton hypnoottista voimaa pääse pakenemaan. Ääripäät on vielä sijoitettu kiekolla vierekkäin, jolloin näitä kahta eri maailmaa onnistuneesti yhdistelevä
Ihmisen ihoihin (sinä kierryt) jää ankkuripaikallaan väkisinkin lehdelle soittelemaan.
Meret on luonut vahvan EP:n, jonka musiikillisten sisäavaruuksien kartoitus ja lyriikoiden mysteerit vaativat aikaa – ja antavat myös ilahduttavan paljon takaisin. Voimallista musiikkia, askarruttavia sanoja.
Mika Roth
Grönroosin Veljet: Vielä mua kuunnellaan
Playground Music Finland
Grönroosin Veljet paljasti yllättävän kantrikorttinsa syksyllä, kun
Junanviemii -sinkku kolkutteli aurinkoisilla raiteillaan kohti kertojien tuttuja lapsuusmaisemia. Kaveriksi kappale on saanut nyt kolme erilaista numeroa, joita kaikkia sitoo yhteen lähinnä soundillinen sukulaisuus.
Vielä mua kuunnellaan on kertomus tavallisesta kaverista, joka mielestään voisi menestyä musiikinkin saralla – ja nyt painopiste on sanalla voisi. Melankoliaa
Dire Straitsin jäljissä ja arkea
J. Karjalaisen pohdinnoilla. Rootsimpi ja bluesimpi
Valmis jyrnyttää pienemmällä vaihteella kohti parempia päiviä, mikä rikkoo niin bluesin kuin suomirockinkin ’pidetään ikävää’ perinnettä. Tässä seurassa hiljaisesti kiekon sulkeva
Loppuun asti katsotaan jää auttamatta jalkoihin, kun seura on kovemman puoleista. Ei ankkuria hudiksi voi sanoa, se on vain vähiten hyvä tänään.
Country ja kantri ovat laajoja käsitteitä, kuten EP osoittaa, sillä jokainen raita on periaatteessa sijoitettavissa samaan karja-aitaukseen, vaikka rodut risteävätkin. Junanviemii esitteli lämpimimmän ja vauhdikkaimman version duosta, mutta EP:n myötä yhden sinkun tuurilaukaus osoittautuukin alan vankaksi tuntemiseksi.
Mika Roth
Henry K. Rock & Kovat Kivet: Tuliainen Tallinnasta
Henry K. Rock & Kovat Kivet oli viime vuonna kolmesti esillä Desibeli.netin sivuilla. Meno oli kauniisti sanottuna kirjavaa
Popedasta Amerikan rokkiin saakka, progen pörähdyksiä unohtamatta. Nyt voi mutkikkaammat kuviot unohtaa täysin, sillä tuplasinkun savuinen kaahaus on enemmänkin runtua kuin ruusua.
A-puoleksi valikoitunut
Tuliainen Tallinnasta kertoo äijäporukan reissusta Lähi-etelään, jossa sitten porsastellaan ja tutustutaan rakkauden maksulliseen puoleen. Vauhti on tiukka, soitto vielä tiukempaa ja lyriikat – niin, no kaikki sanat sanotaan taas niin kuin ne ovat. Biisiä voi inhota ja rakastaa täsmälleen samoista syistä, mutta action rockin voimaa kenenkään on turha kiistää.
Kaunis paholainen on niin ikään lohkaistu ensi vuodeksi luvatulta pitkäsoitolta, mutta eihän tällä kauhurockin näytteellä ole mitään tekemistä aiemmin kuullun kanssa. Nuori
Alice Cooper kohtaa voimissaan olevan
Vampirellan ja homma toimii kuin Hammerin kauhuleffat konsanaan.
Henry K. Rock & Kovat Kivet jättää (jälleen kerran) itsestään ristiriitaisen ja sotkuisen vaikutelman. Tietysti tässä provoillaan tahallaan, mutta bändin karhealla hard rockilla on ansionsa. Kovia ovat nämä kivet.
Mika Roth
Jukka Saarila & Joordan Mackay: Prima Ballerina
Tuottajakaksikko
Joordan Mackay teki keväällä yhteistyötä
Juki Välipakan kanssa, kun
In One Fell Swoop, Pt. 1 -EP ilmestyi. Americana luonnistui komeasti, vaikka kirittävää jäikin. Nyt laulajaksi on kiinnitetty
Jukka Saarila, jonka kanssa Joordan Mackay -duo on toiminut jo aiemminkin.
Kolmen biisin mittainen Prima Ballerina on tummasävyinen kokonaisuus, jonka luvut eroavat toisistaan melkoisesti. Nimibiisi on lähinnä tunnelmointia mystisen Amerikan sydänmailla, kun taas
Gotta Run This Body Down siirtää fokuksen Bristolin triphop-rannoille, melankolian toimiessa punaisena lankana. Saarila saa laulettavakseen melko vähän rivejä, ja mitä lauseita hän saakaan toistaa? On yksi asia kirjoittaa tekstiä, ja toinen laulaa se ääneen – erästä kuuluisaa näyttelijää lainatakseni. Tuohon kun lisätään
Number Seven in Hillbilly Heaven -rallin punaniskameininki, niin johan on sulateltavaa.
Joordan Mackay osaa kieltämättä luoda musiikkia, jossa on aina jokin kulma, idea tai ajatus, vaikka EP:t ovatkin toisinaan rahdun kummallisia. Ehkäpä tämä on sellaista hyvää outoutta.
Mika Roth
Knullburken: Wake Up
Hyvinkääläinen
Knullburken pääsi esittelemään skeittipunkkiaan jo alkuvuodesta, kun
Nothing But Empty Promises -sinkku tärähti Desibeli.netin toimitukseen. Nyt on sinkun kaveriksi saatu neljä muuta raitaa ja vain yksi siivu ylittää kolmen minuutin haamurajan.
Nopealla mutta melodisella jenkkiskettipunkin kaahailulla on tietysti taottu kasaan jo monta menestystarinaa, eikä Knullburken varsinaisesti murra neitseellistä maata meuhkauksellaan, mutta on biiseillä ansionsakin. Em. sinkku on luonnollisesti kermaa, mutta
Socks Off! potkaisee sukat jalasta energisellä menollaan ja turboahdettu
Placebo jättää tiukoilla taustahuudoillaan lämmöt ylös. Taustalauluja ei ole koskaan liikaa, etenkin kun niihin saadaan upotettua mainioita iskulauseita ja roppakaupalla voimaa.
Sovitukset ovat tuttua kauraa ja kurvit on helppo ennakoida, mutta koko paketin tärkein asia – eli itse biisit ja niiden pohjilla olevat melodiat – nostavat Knullburkenin osakkeita kohisten. Siispä ei muuta kuin eteenpäin ja lisää biisejä työstämään, ehkäpä vielä rahdun laveammalla spektrillä?
Mika Roth
Lala Salama: VHS & Chill / Miks kukaan ei tuu Vantaalle paitsi panemaan?
Need Money For Records
Reilu vuosi sitten Pasilan uumenissa tapahtui jotain mahtavaa, kun
Rosa Jules,
Aliisa Keränen ja
Santeri Hytönen päättivät pistää bändin kasaan. Syntyi säröisää rockia soittava
Lala Salama, joka löysi kodin
”Suomen leväperäisimmän levy-yhtiön” vakaan katon alta.
Kahden biisin mittainen tuplasinkku on voimatrion debyytti ja etenkin A-puoli
VHS & Chill on vaarallisen koukuttava melodiaräimepommi, josta löytyy tarttuvuutta, rosoa ja sopivan likaiset soundit. Kipale on kiistatta tummasävyinen, aavistuksen vaarallisenkin tuntuinen, mutta samaan aikaan asianmukaisen lakonisesti tilanteen toteava tilitys. B-puoli
Miks kukaan ei tuu Vantaalle paitsi panemaan? on raflaavasta nimestään huolimatta se melodisempi ja helkkyvämpi poprokkis, jonka kiivas syke huokuu samaa levottomuutta, kuin kaukaisten aikojen
Pulp ja nälkäinen
The Smiths. Mutta mukana on silti sen verran Vantaanjoen vettä, että sumeaksi menee ja silmissä pistelee.
Olenko kuullut rockin tulevaisuuden? Mahdollisesti kyllä, mikäli universumi rajoittuu Pasilan ja Tikkurilan väliin. Mutta pääseehän silläkin jo pitkälle, on siinä sen verran monta asemaa välissä.
Mika Roth
Lunar Masters: The Invaders Awakened
Saisiko olla instrumentaalirockia suoraan 80-luvun futuristisista maisemista? Jos vastaus on myöntävä kannattaa tutustua helsinkiläisen
Lunar Mastersin musiikkiin. Reilu vuosi sitten
Fierce Getaway -tuplasinkun virtaviivaisuus sai haukkomaan henkeä ja nyt duo palaa kolmen biisin voimin.
The Invaders Awakened EP on kuin ensiluokkaisella ammattitaidolla rakennettu toimintaleffa. Sen jokainen luku erottuu toisistaan, eikä tyhjäkäyntiä ole missään vaiheessa, vaan talla pidetään lähellä lattiaa alusta loppuun saakka. Avauksena kuultava
Surfacing on selvästi nipun sinkkupotentiaalisin numero, jolla pelikonsolimainen rallailu on rentoa ja superviihdyttävää.
Awakenedin soundit ovat vääristyneempiä ja pinnat eivät kiillä samaan tapaan, vaikka keskus tutusta elektrorockin teräksestä onkin nidottu kasaan. Synthwave nousee selvemmin pintaan puolestaan
Ambushin tunnelmoinnista, mistä ei ole niinkään pitkä matka
John Carpenterin uudempiin juttuihin. Jälleen kerran on omaksuttu, eikä vain lainattu.
Elektronisesti vahvistettu instrumentaalirock on siis aiempaa värikkäämpää ja siinä missä varjot osin tummenevat, olen huomaavinani myös krautrockin pitoisuuksien kohoavan. Lunar Masters – muistakaa nimi.
Mika Roth
Mon-Sala: Näkemiin-EP
Playground Music Finland
Mon-Sala vei vajaan kahden vuoden takaisella
DNF debyytti-EP:llä monet asiat huomattavasti pidemmälle. Aiemmin tiukkaa räp/spoken word -tykitystä muunnettiin ja yksinkertaistettiin, soundit synkkenivät, vauhti hidastui, viestit selkeentyivät ja lopputulos kuulosti vain tekijältään.
Sama kehitys jatkuu uudella EP:llä, jolla Mon-Sala uskaltaa olla entistäkin monipuolisempi ja itsevarmuus saa yhtymäkohdistaan huolimatta hyvinkin erilaiset raidat pelaamaan keskenään. Tunteellinen keskus lienee
Tuntei(t), jolla rakkaus kiertää ja kummittelee yön yksinäisinä tunteina. Yksinäisyys on samaan aikaan paradoksaalisesti tavoite ja pelko, syy ja seuraus. Iskevämpi
Näkemiin katsoo samaisia taistelukenttiä aikuisemmin silmin, sillä
”säännöt ei päde enää” ja haavoittuvaisuus on jäänyt ainakin hetkellisesti historiaan. EP:n sulkeva
9.5 laventaa aina vain enemmän soundillisia huoneita ja avarammat sounditilat sekä
SOFAn sivutuki nostavat ankkurin yllättävänkin korkealle.
Mon-Salan musiikillinen ja soundillinen kehitys jatkuu orgaanisempana ja kun sävyjä on aina vain enemmän, voi myös sanoa ja kuvata niin kovin paljon moninaisempia asioita. Näkemiin mennyt, tervetuloa tuleva.
Mika Roth
Muovikukat: Taittuu siniseen
Muovikukat punkpoprokkaili viimeksi Desibeli.netin sivuilla vajaa vuosi sitten,
Elokuva-sinkun osuessa komeasti maalitauluun. Tässä välissä bändiltä on ilmestynyt pari uutta sinkkua, jotka on nyt napsaistu mukaan tuoreelle EP-levylle, jolla viisi rallia pystytään sullomaan reilusti alle varttituntiin.
Kiekon alku lyökin välittömästi jauhot suuhun, kun
Status ..ei lähetystä antaa garagekitaroiden pöristä ja rytmiryhmä naputtaa siivun alle kahteen minuuttiin. Kiire kaataa melkein seinät niskaan, mutta vain melkein. Sinkkubiisi
la la land onkin sitten melodisempaa, karvan hitaampaa ja huomattavasti tarttuvampaa indiepoppailua, jossa lauletaan puhtain otsin
”laa la-la-laa”. Puolittaista ironiaa taitaa olla myös ilmassa, kun
Rakkaus tappoi aikaa murehtii särkyneen sydämen tulevaisuutta. Tai mistä näistä tietää, sillä rakkaushan tekee kaikista enemmän ja vähemmän hölmöjä.
Muovikukat rokkaa ja poppaa, mutta ei anna reunojen rajoittaa. Pidänkin erittäin lupaavana
Maisema taittuu siniseen -sinkun elokuvamaisia äänimaalailuja ja pehmeämpiä soundeja. Ei niin, että toivoisin bändin siirtyvän dreampopin pariin pysyvästi, vaan koska se nostaa ison kuvan jokaisen palasen arvoa.
Mika Roth
Oddtomatic: Cryptic Messages
Samsara Records
Oddtomatic on instrumentaali-progea soittava yhtye, jonka esikoisjulkaisu on viisi varsinaista biisiä sisältävä kiekko.
Intro ja
Outro ovat viidentoista sekunnin mittaisia Morse-koodin pätkiä, joiden viesti vilahti ohitseni kuin – niin, Morse-koodi.
Sen sijaan sain nopeasti kiinni
Hypertrampin kasarimaalailusta, jossa melodisen hard rockin ja progen yhteistyö toimii kaikilla sylintereillään. Astetta eteerisempi
Flyer luo jopa mielleyhtymiä niin varhaisen
Mike Oldfieldin kuin
Jethro Tullin suuntiin, vaikka mistään suorasta lainailusta on tarpeetonta puhua. Instrumentaalimusiikissa kerronta ja kuvailu tapahtuu soolosoittimilla, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa runsaita koskettimia, huiluja ja kitaroita, mutta soitinpaletti ymmärretään pitää aina riittävän niukkana, jotta jokainen osa oikeasti myös erottuu.
Cryptic Messages kiertelee ja kaartelee sinisillä taivailla vailla huolen häivää, fiilikset ovatkin kautta kiekon nostattavan positiivisia. Viisi mielenkiintoista ja riittävän erilaista lukua, joista pari nousee vielä selvästi tämänkertaisen koosteen kärkipaikoille. Ei hullummin esikoiselta.
Mika Roth
Pettyneet Katseet: Pettyneet Katseet
Pettyneet Katseet ei ole iällä pilattu ryhmä, sillä punk rockia tyylillä veivaava trio perustettiin helmikuussa 2021. Alusta asti tarkoituksena on ollut vain asioiden tekeminen, eikä niiden puhki miettiminen. Studiolle suunnattiin kuuleman mukaan välittömästi, kun kunnon aineksia oli kasassa EP-levyllisen verran.
Turkulaisten soittajien musiikkihistoriasta löytyy kaikenlaista, mutta punk on tekijöille uutta ja sen avulla voidaan puhua nyt suut puhtaaksi. Enkä kyllä muista kuulleeni vähään aikaan
Rakettimiehet-rallin kaltaista laskettelua, jossa ihmiskunnan varakkaampi laita nostaa kytkintä kohti Mars-planeettaa, synnyttäen aivan uudenlaisen dystopian.
Turku palaa ottaa puolestaan kantaa huomattavasti lähempänä oleviin probleemiin, kuten entisen pääkaupunkimme henkiseen alasajoon. Korona kuuluu puolestaan läpi
Saa tappaa -vedolla, joka epäpunkmaisesti kellottaa lähes neljä minuuttia.
Maailma ei ehkä musiikilla parane, mutta eivät ne asiat hiljaisuudellakaan taatusti oikene piiruakaan. Toimivia tekstejä ja virkistävän eläväistä punkkia, mistä lienee kiitos jäsenistön aiemmalla historialle mm. kansanmusiikin ja metallin parissa. Puhdasta punkkiahan tämä on, mutta rahdun tuoreemmalla kulmalla.
Mika Roth
Stinkbird: Stink EP
Helsinkiläinen
Stinkbird ei nähtävästi tuoksuja kavahda, etenkään sellaisia postpunkin, autotallin ja rupisemman action rockin löyhkiä. Loppuvuodesta 2018 perustettu ryhmä on kolmen vuoden aikana saanut kasaan ainakin EP-levyllisen materiaalia ja keikkojakin on nähtävästi vyöllä jo jonkin verran.
Rämisevällä rockilla ja sen kudoksiin ujutetuilla melodioilla on tietysti luotu musiikkia jo pitkälti päälle puoli vuosisataa, Stinkbirdin mäiskeen osuessa jonnekin 90-luvun tietämille. Garage ja postpunk heivaavat tietysti kelloa taaksepäin, mutta kun mukana on punkahtavaa grungen rytkettä, nousevat verrokeiksi Seattlen äänekkäämmät ja astetta räkäisemmät ryhmät. Eikä siinä mitään, sillä seura on tasokasta. Biisinipun mittavin numero,
Watch My Back, ulisee mallikkaasti ja
Stepping tallaa jalkaa permantoon enemmän tanssimeiningillä.
Stink tuoksahtaa myös osumalle, vaikka hiukan keskeneräiseltä tuntuukin.
Esikoinen on esikoinen, eikä kukaan debyyteistä vielä mestariteoksia odotakaan. Lupaavaa on soiton nyanssisuus näinkin nopeassa menossa, mutta pientä pesäeroa kannattaisi ottaa selvimpiin räiskerockin pakollisiin kuvioihin. Soundien suttuisuus toimii vielä tässä vaiheessa bändin eduksi, mutta silläkin saralla viimeiset viisi prosenttia toisivat paljon suuremman potin takaisin.
Mika Roth
Tekramütisch: Numeromysteeri
Tekramütisch summasi loppukesästä 7. tuotantokautensa
Tanssiminen kielletty – illan viimeiset 54 hidasta -pakettiin. 8. tuotantokausi polkaistaan käyntiin 10 raidan ja noin 21 minuutin kokoisella Numeromysteeri EP-levyllä. Täysosumaksi väitetään ja väkivahvaksi kokonaisuudeksi, mutta onkohan noin?
Aiemmin eri genrejen kanssa bingoa pelannut duo soundaa tällä erää kummalle rockille. Siis sellaisella kulmikkaalla ja äkkiväärällä tavalla, jossa musiikkimaailman aitojen läpi ajetaan omin nuotein. Eihän nyrjähtäneessä ja oudossa rockissa tietenkään mitään aivan totaalisen kummaa ole – näillä main nyt ainakaan – mutta Tekramütisch ei pelaa kaikkea ainoastaan outouskorttinsa varaan. Näissä biiseissä onkin kummasti veto- ja työntövoimaa, aina numerosta riippuen, jos nyt muutama mysteerikin osuu tielle.
Selvimmin pullasta erottuva rusina on helposti poimittava
Kivet ja kannot, joka maistuu
Syd Barrettin tekeleeltä. Garagella tavalla lofi-rockimpi
Milleniaali ja halpahallisoundeilla idän mystiikkaa luova
7 päivää nostavat myös uuden tuotantokauden odotuksia. Mysteerit selviävät.
Mika Roth
Trashcan Dance: Beso Negro
Sleaszy Rider
Trashcan Dance on kuin joukko elokuvien murhaajia tai zombeja. Juuri kun olet varma, että kyllä niistä on jo henki lähtenyt, niin jostain heput vain raahautuvat taas paikan päälle ja sama meno jatkuuu. Alkuvuodesta 2018 ilmestynyt
Sleaze Pop EP kevensi ja muunsi flashrokkareiden soundia, harmi että jatkoa saatiin odottaa lopulta näin pitkään.
Beso Negro summaa EP-levyjen välissä tapahtuneen, eli kaksi uusinta sinkkua on mukana. Näistä etenkin
Revenge näykkäisee terävin hampain ja lisääntyneet kosketinsoundit luovat mielikuvia 80-luvun klassisiin kauhuleffoihin. Tuskinpa tuo on vahinko, etenkin kun tarkastelee kansikuvaa ja miettii mielessään Troma leffojen hahmokavalkadeja. Kieli poskessa voi tietysti paiskoa rapaa seinille, mutta Trashcan Dance ei tietenkään kulje siitä mistä aita on matalin, huterin ja heppoisin.
EP:ltä löytyy kuusi biisiä ja mielestäni jokainen niistä voisi olla sinkku, siinä määrin tarttuvia rock-siivuja nämä kaikki ovat. Jopa postpunkimpi
Teach Me How to Die selviytyy 70-luvun kauhuefekteistä ja kuka oikeasti uskaltaa antaa biisilleen nimeksi:
…and the Night Screams Danger? Kaiken kukkuraksi veto on vielä parhainta A-luokkaa. Flashrock forever!
Mika Roth
Lukukertoja: 3071
