Manse Psych Fest

Isommalla otteella viimeksi vuonna 2017 järjestetty Manse Psych Fest tuli takaisin. Siihen ajatukseen sopivasti tapahtuma olikin osittain myös kuulumisten kertaus, sillä muutamat esiintyjistäkin olivat samoja kuin tuolloin. Tietty tuttuuden tunne oli tervetullut – ehkei aivan kaikki olekaan muuttunut viime vuosien aikana.

Pakkahuoneen puolelta homma pyöräytettiin käyntiin Seremonian toimesta. Raskasta psykedelistä rokkia jo viiden pitkäsoiton verran erinäisistä ulottuvuuksista esiin houkutellut viisikko otti niin sanotusti löysät pois heti kärkeen. Räkäinen ja roisi mäiskintä varmasti tyydytti paatuneempaakin pörinöiden kurimukseen huvikseen heittäytynyttä kuulijaa. Sinänsä bändin tyyli on kaikessa retro-henkisyydessään puuduttavankin tuttu, mutta vuodet ovat tuoneet sen sointiin ja olemukseen monenkirjavaa luonteikkuutta. Eikä kuulijoistakaan ollut pulaa.

Kaikessa staattisuudessaankin tietynlaisella riemulla settinsä runnonut yhtye on samanaikaisesti eräänlainen oodi sekä 70-lukulaiselle käppäestetiikalle että myös introvertille runoilijamystiikalle. Ikään kuin kuuluisa sisäänpäin räjähtävä maisema olisi suostuteltu taidokkaasti loihtien kuitenkin räjähtämään ulospäin, mutta niin hitaasti kuin vain suinkin mahdollista. Minulla tuskin on malttia syventyä Seremoniaan jatkossakaan albumimuodossa, mutta livenä akti on ihana – ja nimenomaan olotilallisesti syventävä kokemus, joka ujuttautuu liki kuin varkain. Siinä on omaksuttu jotain merkillistä rokkenrollin syvimmästä olemuksesta.

Saumattomasti Klubin puolella aloittanut Radio Supernova sykähdytti debyyttialbumillaan. Tähtiin (2019) oli hyvä nimi luomukselle, sillä niiden asento oli juuri tuolloin bändin mansegaze-tyylille otollinen. Ehkä olin kaivannut jotain kotoisiin maisemiin juurtunutta, mutta sydämeeni tyhjän tilan kartalta kaikotessaan jättäneen Murmanskin korvaajaksi käyvää. Joskus hyvin alkaneet ystävyydet kuitenkin hailakoituvat yhtä vikkelästi, ja niin kävi tällekin. Siispä uusi kohtaaminen oli paikallaan.

Vaan kappas – se olikin vanha kohtaaminen, sillä kokoonpanossa lauloi bändistä keväällä pois jättäytynyt alkuperäinen vokalisti Kata. Melkoinen toverillisuuden osoitus astua tarpeen vaatimuksesta takaisin vanhoihin saappaisiin. Vai pitäisikö Radio Supernovan kohdalla puhua ennemmin vanhoista aurinkolaseista.

Yhtye tarjoilee sekä silmille että korville sangen värikkään, jopa räikeän elämyksen. Pulskat kitaratekstuurit antavat myöten eteenpäin ihastuttavan napakasti pyrkivälle rytmiryhmälle. Päälle asetellaan verrattain vähäeleiset, mutta lisävokalistin Alisan kera mukavan harmonisesti monipuolistuvat lauluosuudet. Shoegazen suuntaan sojottavat bändit ovat liveakteina vahvasti joko/tai-vyöhykkeellä, ja kaiken onnistuminen on paljolti soundeista kiinni. Klubilla homma niin sanotusti toimi. Keikka oli visuaalisesti elähdyttävä, soundeiltaan erotteleva sekä ponnekas. Kappalemateriaali jätti kuitenkin muistijälkiä vain paikoitellen, tökkien säväytysmittarin neulaa tasaisesti, mutta lyhykäisiä hetkiä kerrallaan. Toisaalta materiaali ei ollut itselleni kaikkinensa järin tuttua, joten vasta Syklin tullen neulakin alkoi heilahdella hervottomammin. Jään odottamaan kolmatta pitkäsoittoa.

Osanottoni kaikille, joita Rosalie Cunninghamin keikan peruuntuminen harmitti. Itse en osannut surra asiaa, kun korvaajaksi ilmoitettiin K-X-P. Ensisijaisesti, muttei rajoitetusti Timo Kaukolammen ja Tomi Leppäsen duona toimiva orgaaninen avaruusteknokone oli tervetullut jo pelkästään siksi, että kitarariffikarkelot kaipasivat vastapainoa. Lyömäsoitintaiteilija Tatu Rönköllä vahvistetun yksikön varsinainen painokkuus tulee kuin luonnostaan. Kaikki K-X-P:ssä on samanaikaisesti äärimmilleen vietyä sekä pienimuotoista. Äänimassat, valot, savun määrä ja vapaus seurailla vaistojansa tunnin ajan.

Bändin albumeita on sinänsä helppo kuvailla, ja varsinkin IV:n (2019) kohdalla kehua. Olen melko varma, että mikäli korvieni välissä vielä parinkymmenen vuoden päästä välähtelee edes ajoittaista sähkön pilkettä, kuuntelen yhä tuota albumia tyytyväisesti hymyillen. Live-esitystä kuvailevia sanoja hakiessa kirjaimet, tavut ja mietteet karkailevat. Bändin ei sinänsä tarvitse esittää mitään – yhtenäisin ja tiivistetyin versio sen toimesta on jo kuultavissa levyltä. Valtavan sumun keskeltä ajoittain erottuvat huppupäät vaeltelivat kehitelmästä toiseen, tunnustellen maaperää ja ilmaa biisien ympärillä. Jos sen jotenkin kiteyttäisi, niin näin: tahtoisin hautajaisteni olevan aikanaan kuin tämä keikka. Irti tavoista ja etiketeistä, täynnä mystistä riemua ja surua – sitä elossaolon pyhää ristiriitaa, johon pyrimme pitämään kohteliaan turvavälin arkisten toimintojen äärellä… kunnes se ilmestyy jostain jälleen ja laittaa ajatukset aivan toisenlaiseen järjestykseen – sillä hautajaisten, jos jonkin, tulisi olla kunnianosoitus elämälle, ja sitä tämä elämyksellinen pauhu toden totta oli.

Jollain ilveellä olin myynyt itselleni uskomuksen, että Polymoon on folk-yhtye. Niin sainpa hieman yllättyä, kun Klubin lavalla liikkuivatkin sähköiset sävelet paikasta toiseen, ja kaikkinensa varsin tiuhalla tahdilla. Pari vuotta sitten debyyttialbuminsa julkaissut yhtye sai hieman maksaa avaruusteknojamien jälkitiloista, mutta kaikkinensa antoi itsestään sangen laadukkaan vaikutelman. Jossakin Mars Volta-henkisen systemaattisen kaaoksen, 70-lukulaisen runollisemman progen ja äkkiriehakkaan ysärirockin taitekohdassa luonteensa muodostanut bändi ei ainakaan riskejä kaihda ratkaisuillaan. Siinä määrin vahva oli kokonaisuutta leimannut ”ota tai jätä”-asenne.

Vailla mitään aiempaa kontaktia ensituntumalta musiikillinen anti kuitenkin karkaili luotani. Kenties se liittyi myös vanhasta kunnon taaimmasta nurkasta löytyneeseen istumapaikkaan, jossa uupuneet jäsenet alkoivat välittömästi välittää nostalgisia tuntemuksia kohti hermokeskustani. Hetken aikaa kaikki oli kuin kymmenen vuotta ja rapiat sitten – olihan tämä illan viimeinen bändi käymässä hekumallisiin loppusointuihin juuri ennen Tummia tunteja? No ei, ei alkuunkaan. Onneksi tunnelma oli silti yhtä katossa.

Pakkahuoneen puolella porukkaa alkoi pakkautua lähemmäs lavaa jo hyvissä ajoin, ja pian näytti siltä, että porukkaa piisasi myös lavalla. Ei ole aivan yksinkertaista saada vikkelällä aikataululla seitsenhenkisen porukan soundeja iskuun – ei sillä, etteikö Circle olisi lavalla isommankin kokoonpanon kanssa touhunnut. Aivan helposti illan odotetuimman aktin tittelin se kuitenkin ansaitsi, sillä englantilaisen folk-muusikon Richard Dawsonin kanssa julkaistu Henki –albumi (2021) on porilaistenkin laajan levytyshistorian villeissä puitteissa merkittävä tapaus. Se on yllättävä sekä 30-vuotisen taipaleen taittaneen bändin aikaansaannoksena että myös yhteistyön hedelmänä. Dawsonin ja Circlen sydämet lyövät samalla nuotilla, mutta eri tahtiin, ja siksi albumikin on jotain osiensa summaa ihmeellisempää.

Samasta asiasta vahvana osoituksena todettakoon myös se, että tunti oli todella lyhyt hetki tässä seurassa. Teknisten haasteiden vuoksi hieman kankeasti käynnistynyt show kävi läpi valtaosan kokoonpanon keskinäisistä luomuksista, mutta lisääkin soitettavaa olisi riittänyt. Näiltä osin kokemuksesta jäi hieman ristiriitainen tunnelma, mutta toki on ihmisen syytä olla tyytyväinen siihen mitä saa. Tässä tapauksessa ammennettavaa riitti, ja livenä kokonaisuus tuntui entistä symbioottisemmalta. Ihan kuin Dawson olisi ollut osa yhtyettä aina, vaikkei tällä kertaa pyramidia nähtykään. Tulkaa takaisin, ja jääkää koko illaksi!

Viiden bändin tiukan putken jälkeen oli välttämätöntä istahtaa, syödä ja hengähtää hetki. Näinollen retkueellamme ei ollut mitään asiaa aivan täyteen ammutulle Klubille, ja siten Mara Balls oli illan ainut näkemättä jäänyt bändi. Kenties kohtaamme vielä revanssin merkeissä!

Pakkahuoneen viimeisen esiintyjän paikka oli annettu Oranssi Pazuzulle, kuten oli tilanne myös vuonna 2017. Tasaisen vahvasti mustista paidoista täyttynyt katsomo sai aikaan monenkirjavia mietteitä. On herättänyt suurta lämpöä nähdä kuinka pienistä ympyröistä haastavan musiikkinsa esille tuonut ja sitä tinkimättömästi jalostanut bändi on kohonnut tällaiselle suosion tasolle. En silti ole seuraavinakaan päivinä saanut päästäni helisteltyä pois ajatusta, että jokin jatkumo tässä toteutuu: viimeksi olen nähnyt Pakkahuoneella näin paljon seitsenjakoisiin rytmeihin ja synkkiin tunnelmiin mieltyneitä ihmisiä CMX:n suuruuden vuosina. Outo ja yllättävä huomio, muttei aivan tuulesta temmattu.

Itse keikkaan liittyi myös varsinainen haaste. Setti nimittäin rakentui yhtyeen viidennen albumin ympärille. Mestarin kynsi (2020) on Oranssi Pazuzun luomuksista ensimmäinen, johon en ole täysin ihastunut. Pulma on ensisijaisesti henkilökohtainen – siis kirjaimellisesti, sillä aiempiin albumeihin olen muodostanut erinäisistä syistä johtuen vahvan, rikkumattoman siteen. Tämä on ensimmäinen, joka on ”vain” nippu biisejä. Asiaa on hankala arvioida objektiivisesti, joten toteanpa vain että kesken keikkaa ilmoille leijunut ja kuulijoita hitaan intensiivisesti vaaninut Värähtelijä erottui joukosta edukseen.

Visuaaliselta anniltaan keikka oli erinomainen, ja draaman kaari kestävä. Mestarin kynnen kappaleiden kolkko, synapainotteisempi maisema tuntuukin hieman etäiseltä paradoksaalisesti juuri sen vuoksi, ettei se ole niin sisäänpäin kääntynyt. Oranssi Pazuzun keräämät kilometrit ja kokemukset näyttäytyvät livenä hyvällä tavalla näkemyksellisyydessä sekä toimintavarmuudessa. Tunteenpalo on tunnistettavissa yhä vilpittömäksi.

Kas niin, iltama tuli paketoiduksi. Manse Psych Fest on hauska ja kaivattu tapahtuma, joka jatkanee kasvuaan myös tulevina vuosina. Kokemus siitä, että ympärillä on jonkinlainen samanhenkisten ja -mietteisten ihmisten yhteisö, jota eriskummallisten ratkaisujen ja tarpeellisilta tuntuvien ylilyöntien yhteisvaikutukset vetävät puoleensa vuosi toisensa jälkeen – se on hyvin tervetullut. Ensi kertaan – olkoon se taas jotain aivan muuta!

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (linkki avaa kuvagallerian)