Provinssirock 2022 – Lauantai

Myöhäiset aamukahvit M:n kanssa tanssahdellen

Viimeinen festaripäivä käynnistyi osaltamme lempeissä merkeissä. Tämänaikaisella konseptillaan 60-lukulaista tanssimusiikkia omalla twistillään esittävä M oli kepeydessään raikas aloitus. Koneellisista avitteista riisuttu kokonaisuus soi luonteikkaan vanhahtavasti säilyttäen oman persoonallisuutensa. Melusta, meiningistä, rähinästä ja tohinasta möyhennetyt aistit osoittivat kiitollisuuttaan. Oli tilaa hengittää.

M:n näkeminen oli myös hieman jännittävää. Edellinen näköhavainto oli syksyltä 2017 Tehtaantyttö -debyyttialbumin julkaisun aikaan. Tuo ihmeellinen luomus tupsahti elämääni varsin myrskyisessä vaiheessa, ja jäi sen ajan ääniraidaksi. Viime vuosina luonnostaan kasvanut etäisyys väliltämme kaikkosi, sillä musiikki tuli ihan liki. Äkkiä ja arvaamatta ilmoille liihotellut, uskomattoman kaunis luenta Sillat-kappaleesta toi poskelle helpotuksen kyyneleen. Se muistutti taakse jääneiden aikojen jääneen taa, mutta myös osoitti sen, miten lahjakas ja luova M:n porukka on. Kuluneet vuodet ovat jäntevöittäneet yhtyettä huomattavasti. Nautin joka sävelestä.

Silmänräpäyksessä: Lauluja 1960-luvulta on kuin tiivistelmä siitä haaveiden kesästä, joka kummittelee elokuvissa ja muistoissa, muttei asetu osaksi mitään jatkumoa – ei löydä tietään aikajanoille. Se on kuin 20 Suosikkia -kokoelma elämästä, joka on kuitenkin hieman liian kohotteista kuuluakseen todellisuuteen. Bändi tekee kokemuksesta niin uniikin, että toden ja haaveen toisistaan erottavaa harsoa ei edes erityisemmin tahdo hahmottaa.

MC Koo ja kookas kolajuoma (ei light!) kaikilla maailman jäillä

Päivän helteisimmän vetäisyn sai kunnian hoitaa MC Koo. Musiikkityylin osalta akti meni kauas omalta mukavuusalueelta, mutta sisällön asiallisuus ajoi helposti ennakkoluulojen ohi. Painavien aiheiden kautta omaa unelmaansa toteuttava Kalle Havumäki sai yleisönsä mukaan ja pakahduttavista oloista huolimatta hoiti rapit läpi kunnialla. Aktista välittynyt vilpitön riemu ilostuttaa ja nostaa Koon esiintyjänä omaan luokkaansa.

Artistin oma näkökulma, elämän pienet ilot, suuret unelmat ja selkeät periaatteet herättävät myös kuulijassa kunnioitusta. Koo herättää ajattelemaan, ja muistuttaa siitä, että niihin unelmiin on myös syytä uskoa – periksi antamalla ja kyynisyyteen verhoutuen maailma ja elämä eivät ainakaan paremmiksi muutu. MC Koo ottaa ennemmin elämästä kaiken mahdollisen irti. Se on ihailtavaa.

Silmänräpäyksessä: En havainnut ympärilläni irvailua, eikä akti tuntunut festarin puolestakaan siltä, että erilaisuutta nyt vähän tässä koitetaan tuoda esiin. Maailma ei ole koskaan valmis, mutta MC Koon äärellä sen suunta tuntui vähän aikaa oikealta. Tähän ei mitenkään pienellä tavalla vaikuttanut se, että juuri siirryttäessä Koon keikalle edestä pyyhälsi Provinssin Pride-kulkue.

Ursus Factoryn ämpärijonosta saa kaikille saavikaupalla kaikkea mitä vaan

Jos on yksi kotimainen rockbändi, jonka geenipooliin on eksynyt Sydän, sydän -yhtyeen DNA:ta, sen on oltava Ursus Factory. Omintakeisuuden, tarttuvuuden ja kaikkinaisen höpsismin suku tuntuu siinä määrin samalta. Onneksi bändit ovat selkeästi eri maata, joten toivon mukaan tämä suomalaisen rockin yhdenlainen, erikoisempi haara sikiää jatkossakin. Ursus Factoryn nykytilan puolesta kaikki edellytykset ovat kyllä olemassa.

Viimeksi nelisen vuotta sitten Uusi Tampereessa varsin täydellä sisäpihalla todistettu kaksikko täytti nyt yhtäläisellä innolla äärilleen huomattavasti suurikokoisemman teltan. Nousujohteisuus heille suotakoon, sillä etenkin livetilanteessa sähköinen tunnelma kantaa pitkälle, eikä hyvältä mieleltä voi ihminen välttyä. Jussi Pelkosen (laulu, kitara) ja Aleksi Ripatin (rummut, laulu, kazoo) miltei kymmenvuotisen retken aikana yhteen hitsautunut dynamiikka on vertaansa vailla, eikä kovista biiseistäkään ole pulaa.

Silmänräpäyksessä: Ursuksella on livenä Sydäreitäkin enemmän jotain yhteistä Nomeansno:n Wrightin veljesten vilkkaan viihteellisen tykityksen kanssa. Kaiken kattaa illuusio siitä, että kaikki tämä on tapahtunut kuin itsestään. Niin luontevalta yhtyeen toiminta tuntuu.

Pekka Heikkinen, kahvikupponen ja roppakaupalla mausteita

Alati harmaantuvan iltapäivän olisi luullut houkuttelevan ihmisiä kohti Honey Roomia, mutta jossain mätti sitäkin olennaisemmilta osin, kun houkutusta näytti teettävän lähinnä puhelimien latauspiste. Näyttelijä Pekka Heikkinen ja kitaristi Faarao Pirttikangas eivät antaneet hölisevien latailijoiden haitata esitystä, vaikka yleisön puute ja näin ollen kivasti humppamutterissa kaikunut esityksen kannalta tarpeeton häly monologinäytelmän sisältöön keskittymistä vaivasivatkin. ”Näillä mennään”, kuten otsikkokin sanoo.

Kaikkialle tuulen viemänä leijunut ahdistava hiekkapöly sen sijaan toi tavallaan kokemukseen lisäkiehtovuutta. Elämän painavien mysteerien ja ilkeiden käänteiden äärellä pyörivä, Heikkisen omaan kokemukseen pohjautuva kertomus alaraajahalvautuneesta näyttelijästä on paikoitellen varsin tomuinen olemukseltaan. Tarina on kiertänyt ja kasvanut paikasta toiseen jo miltei kymmenen vuotta ja etenkin hitaimmillaan tuntui leijuvan aloillaan kuin tuo loputon pöly. Tämä ei suinkaan ole moite, vaan yritys kiteyttää jotain sen olemuksesta. Näytelmä oli laadukas ja mielenkiintoinen poikkeama tavallisesta festivaalitarjonnasta.

Silmänräpäyksessä: Heikkisen pehmeän toteavaisen kertojan äänen ja eläytymistä edellyttävien osuuksien välillä vallitsi sopusointu, ja Pirttikangas maustoi kokonaisuutta tyylikkäästi ja tarpeen mukaan. Etenkin loppupuolen raaemmat rutinat sopivat sävyltänsä hirtehiseen pohdintaan. Olosuhteet vaan eivät olleet esiintyjille myöten, ja se sanalla sanoen harmitti.

Ei aikaa hörpyille, kun vauhdilla vyöryy Hassisen Kone

Menestystä nauttineita aikalaisiaan lyhytikäisemmäksi jääneen joensuulaisnelikon eduksi on todettava, että ne hiteistä kuluneimmatkin ovat hyötyneet paluukeikkojen harvinaisuudesta. Likimain parinkymmenen vuoden välein henkiin herätetty Hassisen Kone puksuttaa yhä tasaisella tiukkuudella, tuli sade, ikä tai mikälie. Keskimäärin yli 40 vuotta vanhat biisit ovat raflaavine kieli- ja maailmankuvineen säilyneet valitettavan ajankohtaisina, eikä nuorten mielten ilkikurisuus ole ponnekkuuttaan menettänyt sekään.

Nelihenkinen alkuperäiskokoonpano pyörähteli asianmukaisesti Harsoinen teräs -albumin (1982) ympärillä, ja sehän käy: olennaista esitettävää löytyy roppakaupalla sitä edeltäviltäkin julkaisuilta. Hengästyttävällä tahdilla kaahatut kappaleet pysyivät musikanttien käsissä tiukasti. Kenties tilanteen harvinaislaatuisuuden ansiota oli sekin, ettei edes Ismo Alangosta voinut todeta pienintäkään kyllästyneisyyden oiretta huolimatta siitä, että osa materiaalista on seurannut häntä käytännössä läpi elämän.

Silmänräpäyksessä: Ikään kuin herkkupussin avaajana ja sulkijana toimineet Muoviruusuja omenapuissa sekä Harsoinen teräs rytmittivät muutoin varsin vilkkaan keikan kulkua mystisemmillä otteillaan. Muoviruusujen ihmeellisesti mielialoihin resonoivat soinnut ja teräksen uhkaavasti rutiseva, pelkistetty sovitus soivat miltei kuin Sielun Veljien prototyyppi. Kokonaisvaltaisen krumeluuriton, tismalleen asiassa pitäytynyt ja yhä sähäkkä yhtye on hurjassa vedossa.

Vettä taivaalta, hanasta, pullosta ja myllystä Suistamon Sähköön

Odotukset Suistamon Sähkön keikalle mahtumisen suhteen olivat vähäiset, mutta tungoksessa riitti sittenkin tilaa. Hassisen Koneen jälkeisessä hurmoksessa olikin juuri sopivaa valahtaa vielä syvemmäs kansanmusiikkikaaokseen, sillä mikäli keikkaan jotain rauhaa sisältyi, se oli päässyt yltymään yli äyräittensä saapuessamme paikalle.

Kohtaaminen oli elähdyttävä kokemus jo yhtyeen nimikkokappaleen rajusti venyvän ja vanuvan tulkinnan puolesta. Haitaria, runonlaulantaa ja konebiittejä keskenään sangen parahultaisesti sotkeva nelikko vetoaa primitiiviseen laumakäytökseen, mutta jätti jälkeensä jotain syvällistä ja puhuttelevaa kokeneen mielentilan.

Silmänräpäyksessä: Iki- ja nykyaikaisen risteämäkohtaan asettuva musiikki hyötyy erityisen paljon yhtyeen livehabituksesta. Viimeiseen iltaan väsähtävä väki lähti näihin tansseihin mukaan vaivattomasti.

Deftones, tuhti pirtelö sateenkaarisiirapilla

Läpi olemassaolonsa vuosien Korn ja Deftones ovat olleet kuin saman kolikon eri puolet. Kornista tuli massoja liikutteleva elämysjuna, joka vaihtoi musiikilliset uusiutumistarpeensa tasaiseen luotettavuuteen. Deftones sen sijaan on ottanut musiikillisia riskejä läpi uransa, ja ajoittain rohkeasti antanut kalikkansa kapsahtaa kuuseen. Bändien luonne-erot tulivat selvästi näkyviin myös Provinssissa, mutta kuvauslupa-asiassa tulos oli sama.

Hiljattain pitkäaikaisen basistinsa Sergio Vegan kanssa eronnut yhtye saapui Eurooppaan myös ilman alkuperäistä kitaristia Stephen Carpenteria. Kokoonpanon repaleisuus ei keikasta ilmennyt, ja laulajakitaristi Chino Morenon ja rumpali Abe Cunninghamin välinen rento lörpöttely sekä bändin olemuksesta kummunnut, laiskasti latautunut tunnelma veivät mennessään. Siinä on jotain erityistä.

Pitkin poikin diskografiaa hypähdellyt settilista oli yllättävänkin Around the Fur- painotteinen (1997), ja balanssi tunnelmallisempien, tuoreempien raitojen sekä räväkän turpiinvedon välillä korosti mainittua erityisyyttä. Deftones ei kosiskellut yleisöään, muttei myöskään päästänyt vähällä. Kaiken ydin oli läsnäolossa, ja se hoituu Morenon johdolla yhä hyvin intensiivisesti. Tunnelma ei notkahdellut tai junnannut aloillaan, vaan kohosi nousujohteisesti.

Silmänräpäyksessä: Varsinaisen setin lopussa soineet Change (in the House of Flies) ja Ohms olisivat jo riittäneet tyydyttämään, mutta päälle lätkäistyt Lotion ja etenkin 7 Words löivät naulat arkkuun. Voi että, miten nautinnollinen keikka.

Opethin pitkä ja erityislaatuinen lasillinen progressiivisia ainesosia

Kotiinlähdön hetket häämöttivät, mutta vielä jaksettaisiin pieni meluputki. 30-vuotisen taipaleen kulkenut Ruotsin lahja progemetallille sai kenties suotuisat seuraukset hieman myöhentyneestä soittoajasta. Laskevan auringon puitteissa kronologia-onnenpyöränsä käyntiin polkaisseen yhtyeen yleisömäärä oli varmasti artisteja itseään tyydyttävä.

Rock-festivaaliympäristössä Opeth on myös mielenkiintoinen näky loikkiessaan läpi monenkirjavan kataloginsa, ja tarjoilee jotain jokaiseen hetkeen. Utuiset, miltei folkahtavat ruotsiprogehetket, Ghost of Perditionin tyyppiset death metal -ryöpsyttelyt, ikuista syysiltaa viettävän Damnation-albumin (2003) kaunokki In my Time of Need, mielipiteitä jakaneen Heritage-albumin (2011) massiivinen kärkitykittely The Devil’s Orchard… melkoinen retki – kuulemma myös kosolti skitsofreninen.

Silmänräpäyksessä: Paljolti Mikael Åkerfeldtin karisman ja mielenliikkeiden varassa elänyt yhtye voisi olla livenä tappavan tylsä, mutta jollain ihmeen keinolla suorituspainotteiset sävellykset saadaan tuntumaan ja näyttämään simppeliltä, miltei viihtyisältä ajankululta, vaikka kyse on monimutkaisesta ja haastavasta taiteesta. Tiemme olivat eronneet miltei kymmeneksi vuodeksi, mutta miten hienolta kaikki tämä kuulostikaan pitkästä aikaa!

Modulaarinen bilepunkku á la Perturbator

Jotain syvää ja euforista liittyy festivaalin viimeiseen keikkaan. Vuosien varrelle on osunut harmillisia lässähdyksiä, hyvin alkaneita, mutta vatsalleen päätyneitä esityksiä, yhdentekeviä nokosteluhetkiä ja aina silloin tällöin upeita kokemuksia. Kuvauslupa-asiassa nihkeillyt ranskalainen Perturbator kuului jälkimmäisimpään kategoriaan, ja siitä kiitteli kuvaajakin. Tämä tulisi mennä alusta loppuun täysillä.

Sitten viime näkemän liverumpalilla asetelmaansa vahvistanut James Kent rullasi itselleen ominaiseen tapaan ilman välispiikkejä, varjoihin piiloutuen ja äänenpaineet maksimissa. Synthwave-artisteista suosituimpiin kuulunut akti on musiikillisestikin laventanut viime vuosina tyyliään. Levyllä hieman valjuksi käyvä, vahvoilla new wave- ja goottirock-vaikutteilla ladattu Lustful Sacraments (2021) täydensi materiaalillaan mielenkiintoisesti vanhojen bileraitojen synkkää riehakkuutta – ja sitä riitti. Biisilista painottui Uncanny Valleyyn (2016), mutta huipentui lopulta miltei teknoksi Humans Are Such Easy Prey-hitin äärellä. Sen varassa jaksaa pitkään.

Silmänräpäyksessä: Vaativista aplodeista huolimatta ”Pertsa” ei palannut lavalle, vaikka aikaakin jäi. Ei kuulu tyyliin. Euforian määrä oli toisaalta niin korkea, että hyvin olisi jaksanut vaikka toisen moisen. Mutta mitäs siitä. Vieressäni tanssinut nainen totesi juontajan lavalle tultua lyhykäisesti ”Perkele!”, ja poistui paikalta. Niin teimme mekin.

Jälkipuhe

Vuosien kuluessa festivaalijuhla on pysynyt pääpiirteiltään ennallaan. Toisille se tarjoaa irtioton arjesta, toisille se on elämää parhaimmillaan. Se voi olla keskiluokkainen kulutusjuhla, mutta kokemuksen voi käydä läpi muillakin tavoin. Tiedostavuus, solidaarisuus ja kävijöiden monenlaisen kirjon huomiointi ei ole yksinkertaista, mutta eristäytyneisyyden aikojen vähintään näennäisesti helpottaessa, olo on silti ristiriitainen – sekä autuas että piinattu.

Alkupuheessa mainitut etuoikeudet ja euforian haihduttua aggressiivisesti ajatuksiin uiva kyynisyys mietityttävät. Kokonaisuus on niin monimutkainen, että hyvien ja harmillisten piirteiden välillä on vaikea saada kaikkea järjestykseen. Kuvia ja raportoiduiksi tupsahtaneita akteja katsellessa olo on myös hieman epäuskoinen. On melkoinen onni, että voi sijoittaa itsensä tällaisiin tilanteisiin, näiden sävelten ja ihmisten äärelle. Se olisi sitä ihan yhtä paljon ilman ihmiskuntaa kohtaavia tragedioita ja vaikeuksiakin, mutta vallitsevissa oloissa se onni on miltei raastavaa luonteeltaan.

Jotenkin meidän on perusteltava elämäntapamme, tahtomme, taiteemme ja nämä puitteet, joiden sisään se kaikki mahtuu. Festivaalien mikrokosmos onkin ehkä joskus tuntemattomien aikojen päästä asia, jota esitellään jossain museossa. Näin etenkin länsimainen homo sapiens sosiaalisimmillaan verkostoitui, oli kosketuksissa, kasvoi ja koki onnea.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki kuvagalleriaan)

Palaa tästä Provinssirockin torstaihin
Palaa tästä Provinssirockin perjantaihin