Provinssirock 2022 – Torstai

Esipuhe

Festivaalit ovat mikrokosmoksia. Väliaikaisia yhteiskuntia, yhtäältä irrallaan ja sidoksissa arkitodellisuuteen. Pieniä ajan kaistaleita tilkkutäkissä, joka ohkaisimmillaankin venyy ikuisuuksiin.

Törnävänsaareen astellessa tuo herkkä kaksijakoisuus oli näkyvämmin esillä kuin koskaan. Yhtäältä paluu vanhaan oli kaivattu, mutta toisaalta kaikki oli muuttunut. Enkä puhu nyt ruokakojuista. Jos jotain, olo oli etuoikeutettu, eikä automaattisesti hyvällä tavalla.

Harrastelevan keikkareportterin tehtävät ovat toisaalta etuoikeus jo itsessään. Ankeimmista myyräntöistä aina omien alojensa huipputekijöihin saakka erilaisia ihmisiä työllistävän ja yhdistävän tapahtuman kokemisen tulisi saada kyynisempikin sydän pumppaamaan pirteällä nuotilla. Ärsykkeiden kirjo on niin vilkas, että aivot keskittyvät rekisteröimään vain asiat, jotka tapahtuvat juuri siinä ja silloin.

Kaikki niistä eivät ole järkeviä tai mukaviakaan, mutta jotain syvää ja merkityksellistä ihmisyyden olemuksesta silti välittyy silmänräpäys kerrallaan. Niin edetköön myös tämä raportti.

Lämmin rommikola kera Isaac Senen pehmeän funkysti nyökkyvän nykypopin

Isaac Sene sai kunnian olla ensimmäinen todistettu esiintyjä. UMK-ehdokkuus ei vienyt karismaattista nuorukaista Euroviisujen tielle, mutta uran nosteen kannalta siitä tuskin oli haittaakaan. Näin voisi ainakin päätellä keskikokoiseen telttaan hakeutuneesta, varsin kohtuullisesta yleisömäärästä. Keikan imuvoimaa haittasivat nuhaiset soundit ja staattinen lavatoiminta. Artisti itse otti yleisönsä ilomielin haltuun ja teki monet nuorista faneistaan onnellisiksi, mutta lehtereiltä toimintaa seurannut utelias mieli jäi hieman koleaksi.

Tämä on sääli sinänsä, sillä varsinkin funkeimmillaan Isaac Senen materiaalissa on rutkasti potentiaalia. Liveaktin toivoisi korostavan enemmän tekijöiden omaa persoonaa ja lahjakkuutta, sillä jonkin maagisen piirteen tahtoisin nostavan Senen omalle tasolleen. Etenkin Kuuma jäbä-hitti vihjailee viehkeydellään, mutta niille main tällä erää jäädään.

Silmänräpäyksessä: Ihan kuin olisin nähnyt lavan reunalla ohimenevän hetken ajan Princen haamun täydessä röyhelötällingissä korkoineen kaikkineen. Hän arvioi armottomasti nyrpistellen kokonaisuutta, mutta lopuksi intensiivisesti hymyillen osoitti sormellaan laulajaa: ens kerralla ette sitten pidättele.

Hervottomasti jytäävä Kissa läikytti jekkubatteryni

Mitä tulee tekijöiden omaa persoonaa korostavaan lähestymistapaan, heti perään havaittavaksi valikoitui rajusti rokkaava Kissa. Jollei tapaus ole tuttu, todettakoon että yhtyeen ilmiasu on häpeilemättömän glam, mutta hikisyysaste yltää lähemmäs Hellacoptersin sfäärejä. Tunnelma kuumeni kuin päivän lämpötila, eikä siihen juuri ole vastaansanomista. Kissa muovaa tutuista rokkikoventioista jotain juuri omiin näppeihinsä käyvää sellaisella asenteella, joka riisuu kuulijan aseista.

Sillä on monia toteemieläimensä piirteitä ollen viekas, utelias, viehättävä ja vilkas. Geneettisen perimän jättämät petoeläimen muistijäljet antavat tarvittaessa sille puhtia olla myös juuri niin ärhäkkä, kuin tilanne vaatii. Tämä mourumaija ei juurikaan lekottele oudolla kerällä, vaan kiertää levottomasti riemuiten ympäri reviiriään, ja asettuu hieman kuin huomaamatta samalla osaksi loputonta jatkumoa: tuota katkeamatonta, aina uusiutuvaa neljän soinnun, suoran kompin ja tarttuvan hokeman ympärille rakentunutta ikiaikaisuutta.

Silmänräpäyksessä: Tässä on kaikki. Mene, näe ja koe Kissa.

Tässä välissä seuraa julkinen anteeksipyyntö: tulkitsin Honey Room-tilan aikataulua monta päivää väärin, ja sen johdosta Nykypost meni ohi. Toivottavasti vahinko korjaantuu pian, ja kismitystä kompensoidakseni totean vain: anna tälle keksinnölle mahdollisuus.

Korn, pikimusta ja raakalaisen aromaattinen megahypertriplasuperespresso

Mietin, kirjoitanko Kornista ollenkaan. Yhtye ei varsinaisesti tämän aviisin suomaa tilaa tarvitse, ja sitä bändi itsekin korosti jättämällä yksikkömme vaille virallista kuvauslupaa. Varsinainen syy tuolle pohdinnolle on kuitenkin syvästi henkilökohtainen, sillä tämä kohtaaminen oli myöhässä reilut 20 vuotta. Ei ole olemassa sellaisia sanoja, joilla tuon kokemuksen pystyisi pätevästi kiteyttämään säilyttäen sekä näkökulman että jonkinlaisen journalistisen moraalin. Ilokseni saatoinkin todeta, että moni nyt teinivuosiaan elävä pääsi Jonathan Davisin johdattelemana angstinsa ilmoille laukomaan. Omasta suustani ei tullut ulos sanoja – vain outoja pärskähdyksiä ja muodotonta huutoa. Se on Kornin kohdalla aivan hyväksyttävä tapa ilmaista liikutus. Sitä riitti useammalla ja syvemmällä tasolla kuin odotin.

Keikka oli silmät avaava muistutus bändin merkityksellisyydestä. Päähäni on jo kauan sitten pinttynyt vinoutunut käsitys, että juuri sitä tämä musiikki useimpien mielestä on: ihme pärskintää ja huutoa. Kaikista yhtä parjatuista aikalaisistaan kuitenkin juuri Korn on pysytellyt tasaisen suosittuna, ja tavoittanut uusia sukupolvia, tehden tasaisin väliajoin juuri sen verran kiinnostavan pitkäsoiton, että vanhat fanit pysyvät uskollisina ja uudet löytävät riittävästi samastuttavia syitä jäädä koukkuun. Tämä näkyi ihastuttavana monenkirjavuutena myös Törnävällä, ja teini-ikäinen sieluni hymyili koko yrmyisen olemuksensa edestä. Pärskintä ja huuto ovat tarpeellisia asioita edelleen.

Follow The Leader- ja Issues-painotteinen setti jätti takuuvarmuudessaan hyvin vähän toivomisen varaa, ja alkuperäistä basistia Fieldyä tuuraava Roberto Díaz selvästi energisoi myös alkuperäisjäsenistöä. Massiivisen äänimaiseman synnyttämä sähköinen rituaali tiivisti miljoonia levyjä myyneet amerikkalaiset takkutukat ja tomuisella kentällä remuavat suomalaiset niin pieneltä tuntuneeseen tilaan, että sormenpäät säkenöivät ja sydän meinasi pakahtua.

Silmänräpäyksessä: Juuri siinä ja silloin erotin kentältä satunnaisten hölkkäkerho-onnettomuuksien ja nousuhumalaisen käytöksen teettämien lainalaisuuksien välistä sen rock-festivaalien kaivatuimman puolen – hetkellisen syvän yhteyden tuntemattomiin ihmisiin sekä lavalla että sen ympärillä.

Antti Tuisku – jäätävän hintainen G&T ennen valomerkkiä

Torstain viimeinen esiintyjä oli Antti Tuisku. No niin, siinäpä toinen taho, joka tuskin Desibeli.netin palstametreillä sinänsä tekee mitään, mutta itseään kunnioittavan festariraportterin tulee uskaltaa astua mukavuusalueen ulkopuolelle. Muutoin tällaisen taktisen liikkeen hyödyt jäävät luonnollisesti toteamatta. Voittopuoleisesti metallifestareita kolunnut yksikkömme välttyi näin vähintäänkin säröpuurolta, tuolta korvista ulos valuvalta ärsyttävän kylläisyyden möhnältä.

Äänenpaineen kannalta arvioiden toisaalta Antti Tuisku jättää taakseen monituisen monta metallibändiä. Valoshow, koreografiat ja etenkin desibelimäärät ovat kaikki niin sanotusti maailmanluokkaa. Kappalemateriaalin sisällöstä voi olla, ja ollaankin montaa mieltä, mutta jokaista rasittavampaakin renkutusta puolustaa jokin viihteellinen tai syvempääkin merkitystä sisällään pitävä koukku. Tällä tarkoitetaan sitä, että olosuhteiden ollessa suotuisat, elämys tarjoaa sitä kuuluisaa ”jokaiselle jotakin”. Keikasta käteen jäävä osa oli siinä ja silloin myös suurempi, kuin keskiverto suomalainen ylimielinen mies välttämättä arvaakaan.

Vähänlaisesti yllättäen koko festivaalin kantava teema tuntui olevan ”on ihanaa olla taas keikalla”, mutta Tuisku piti aiheen ääreltä pidemmän puheen. Elämän risteyskohdat, pandemia ja vallitseva sotatila assosioituivat keskenään suhteessa, johon lienee helppo samastua, mutta puhe herätti myös ajattelemaan kyynisyyttä, johon tässä raportissa todennäköisesti palataan usein. ”Normaaliin paluusta” huolimatta asiat ovat vähintäänkin huonommin kuin yhteiskuntien sulkeutuessa. Siksi, ja siitä huolimatta, ja silti on syytä muistaa, mistä ammentaa voimaa katsoa jollain toiveikkuudella ja päämäärätietoisuudella myös huomista päivää kohden. 27 000 muun ihmisen seassa alueelta ulos valuessa kaikkine ristiriitaisuuksineenkin yksi paikka, josta sitä löytyy, on ilman muuta Törnävä.

Teksti: Aleksi Leskinen
Kuvat: Teemu Nordlund (Linkki kuvagalleriaan)

Jatka tästä Provinssirockin perjantaihin
Jatka tästä Provinssirockin lauantaihin