Omakustannealbumit – Toukokuu 2022
Deficit: Petrol Station Flowers
Deficit ei juuri esikoisalbumiaan promoa. Saatteessa ei edes vaivauduta mainitsemaan genreä, kotipaikkaa tai mitään muutakaan toissijaista. Linkit verkon sosiaalisiin alustoihin palvelkoot siis tarkoitustaan ja musiikki puhukoon puolestaan.
Aloitetaan rockista, joka on tämänkin esikoistuotoksen peruskivi, alkulähde ja kaiken energian antava aurinko. Musiikin angloamerikkalaiset juuret johtavat bluesista kummunneen alkuperäisen rockin lisäksi myös mielestäni eräänkin Seattlen kaupungin suuntaan, vaikka mistään suorasta post-grungesta tässä ei olekaan kyse. Vokalistin ilmaisu ja yleinen henki vain puhuvat omaa kieltään.
Peruspalikat pidetään selkeinä, rummut paukkuvat aika pinnassa, kielisoittimet asettuvat nätisti kohdilleen, eikä särövalleja juuri tarjota. Ja sitten kun on kitarasoolon paikka, pysytään useimmiten melodisuuden poluilla. Kirkkain valokeila lohkeaa kuitenkin vokaaleille, joissa riittää luonnetta, mutta ei niinkään revittelyä – vaikka moiseen voisi olla saumoja.
Selvimmin kaavaa rikkoo sinkkupotentiaalinen Ruckus, jonka kiivaampi tempo ja nälkäisempi kulku ovat jotain, jota Deficitin kannattaisi pohtia vastaisuudessa enemmänkin. Mikäli siis kaupallinen menestys ja mahdollinen näkyvyys listoilla ovat ensinnäkään tavoitteita tälle projektille. Toinen selvästi lentoon nouseva numero on loppulevyltä löytyvä Float on By, jonka sovituksesta en ollut aluksi lainkaan varma. Pieni popahtavuus, yllättävä kulmikkuus sekä arvaamattomuus lasketaan kuitenkin näissä kohdin eduksi.
Bensiksen kukat eivät ole pitäneen kaikki parasta teräänsä, mutta kun musiikillisesti osutaan jonnekin Seattlesta itään ja Teksasista pohjoiseen, niin on siellä kyllä tilaa riittämiin. Teksteissä elo ei ole satumaista loistoa, mutta koska se nyt oikeasti moista olisi? Onneksi Deficit ei anna satunnaisen tummuuden kääntyä mustuudeksi, koska sitä tästä maailmasta löytyy jo riittämiin.
Mika Roth
Ilari Hannula: Sadetanssi
Ilari Hannula tekee bändin jäsenenä yhdenlaista musiikkia, mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän julkaisun kanssa. Siksipä yhtyehistoria jääköön rauhaan ja keskitytään siihen, mikä miestä soolopuuhissa innostaa: progressiivinen 70-luvun rock ja maailmanmusiikki satunnaisin kansanmusiikkipitoisuuksin.
Hannula on vastannut kaikista instrumentaalialbumiksi laskettavan kiekkonsa äänistä, minkä lisäksi herra on hoitanut myös miksauksen, sekä oletettavasti osapuilleen kaiken muunkin. Näin voidaan perustellusti sanoa, että kyseessä on yhden miehen visio – vaan mikä tuo visio on?
Sanoisin tämän kiekon merkittävimmän voiman löytyvän juuri oikeiden hetkien venyttämisestä. Lisäksi toisinaan kollaasimaiseksikin tulkittavassa äänikerroskakussa on paljon sulateltavaa, kun mm. elokuvamaisia aineksia sulautetaan äänten muuntuvaan virtaan. Sadetanssi tarjoaa paljon, ehkä liikaakin, mutta se syleilee kaikkea niin puhtain sydämin, ettei moiselle voi olla lämpenemättä.
Instrumentaalilevyjen suurin haaste etenkin näin kaukana ns. valtavirrasta on mielestäni riittävän mielenkiinnon ylläpitäminen, jotta satunnainen kuulija ei näinä hektisinä aikoina hairahtuisi albumin ääreltä muualle. Nostan hattua Hannulan kyvylle luoda kepeän iloisia melodioita ja polveilevia progerakenteita, mutta Sadetanssin kulkua on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi.
Totuus on se, että tämän kokonaisuuden äärelle pitää pysähtyä, jotta viehkeästi kaarteleva
Sunrain ei katoa taustaan ja
Padmasambhava's Meditation Den saa verkalleen aueta puhkeavan kukan lailla. Pois kiire ja hätäisyys, tilalle rauha ja tarkoin rekisteröivät aistit. Sadetanssi ei varsinaisesti ottaen ’mene mihinkään’ ja sulje mitään sen kummempia kaaria, ympyröitä tai tavoitekehyksiä. Se vain on, ja sellaisenaan kiekon arvo voi osoittautua huimaavaksi.
Kuinka usein ehdimme näinä päivinä seisahtua ja vain ottamaan hetken sellaisenaan? Niinpä, joten antaa eeppisen elokuvamaisesti maalailevan
The Ocean Templen vain olla oma itsensä ja
The Green Gnome Tavern viihdyttäköön kaikkia heitä, joille
Jethro Tull on yksi suurista.
Mika Roth
M.A.K.O.: Nelkytkaks
M.A.K.O. on rap-artisti, joka on viime vuosien aikana julkaissut ainakin kaksi EP-levyä, sekä sinkkuja. Nelkytkaks on herran debyyttialbumi, jonka numero viittaa suorimmin tekijänsä ikään. Onko tuo paljonpuhuva numero sitten vähän vai paljon? Ainakin
Douglas Adamsin mukaan luku on erittäin merkityksellinen, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.
M.A.K.O. luottaa pääosin retroisempaan soundiin ja mieleen nousevat toisinaan mm.
Public Enemy ja
Cypress Hill, vaikka kengät tiukasti kotoisella tantereella pysyvätkin. Soundit ovat tempoilevia, äänimaisemissa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista ja tuotannon puolella onkin tehty tarkkaa työtä kaikilla tasoilla. Erot yksittäisten raitojen välillä ovat myös toisinaan melkoisia, sillä ei tässä yksiraiteisella ajeta.
Teksteissä arki on arkea, eivätkä huimat unelmat kenties toteutuneet, mutta sehän ei tarkoita yrittämisen lopettamista. Ikää on jo karttunut, mutta oletettavasti edessä on vieläkin enemmän päiviä, joten turha niitä on haaskata. Maailma saattaa näyttää vuosi vuodelta asteen harmaammalta, joten väriä pitää sutia vain entistä terhakkaammin, ja sanat saavat siinä sivussa kiskaista asioita ruseteille.
Esikoiselle on saatu mukaan mukavasti vierailijoita, joista yllättävin lienee
Meron kanssa samalle raidalle päätynyt
Minja Koski, joka tunnetaan myös
M-nimellä.
Kultainen häkki on jopa kauniiksi laskettava kappale, kun taas
Kultainen Vasara iskee
Opintojen äiti -siivulla niin, että taatusti jää jäljet. Retrot soundit, kitkerät rivit ja juuri sopivasti sekopäinen tunnelma, jossa järjettömimmätkin käännökset istuvat jotenkin paikoilleen.
M.A.K.O. törkkii ja tönii, eikä päästä kuulijoitaan helpolla. Sanat syydetään vasten kasvoja, eikä ongelmien päälle kiskota räsymattoa, vaan esiin kaivetaan entistäkin tehokkaampia valonheittimiä, joilla tuoda lukseja risukasoihin. Nelkytkaks ei ole kuitenkaan myöskään mikään mahdottoman synkkä ja toivoton levy, sillä M.A.K.O. osaa myös pitää virnettä suupielessä. Kuulijan osaksi jääkin tekijöiden punnitseminen, sillä teksteissä ironia ja musta huumori kukkivat täydessä loistossaan.
Mika Roth
Matriarkaatti: Matriarkaatti
Seuraavaksi lainaan suoraan viimeisen päälle pohdittua saatekirjettä, eli
Matriarkaatti on vuonna 2017 perustettu antirasistinen ja feministinen alusta, jonka tarkoituksena on nostaa nais-, transmaskuliinisia-, ja ei-binäärisiä rap- ja r&b-artisteja. Esikoissinkku
lääh ilmestyi huhtikuun alussa ja saman kuun jälkimmäisellä puoliskolla ulos tuli ensimmäinen pitkäsoitto.
Ainakin tällä levyllä Matriarkaatti on sama asia kuin
Mon-Sala ja
Adikia, eli
Nora Horn ja
Kirsikka Ruohonen. Kumpainenkin rap-artisti on tehnyt omaa uraansa, mutta Matriarkaatin kohdalla taiteellinen kunnianhimo on melkoinen. Musiikin sivusta puhuttaessa taustalla on jo podcast-sarjaa ja talk showta, joten karmit ovat komeat ja näkyvyys on taattua. Eikä kaikki ole tietysti ihanaista juhlaa tekijöillekään, koska
Fani saattaa äityä toisinaan uhkaavaksikin, mutta se on toisaalta osa kokemusta.
Kahdeksan raidan albumi kulkee jouhevasti eteenpäin ja etenkin sinkkubiisi saattaa saada korvat hehkumaan, kun duo pelailee aikamme seksuaalisen kuvaston kanssa. Nettiin voi tunkea vaikka mitä, kuten tiedämme, joten kenellä olikaan lopulta vastuu ja mistä?
Säännöt julistaa vapauden ilosanomaa omin tavoin ja
Jäine pelailee rahdun tummemmilla soundeilla omaa peliään. Biitit ovat moderneja, samoin mielipiteet ja sovitusten puolella ilmavuus on mielestäni merkittävin avainsana halki kiekon.
Kahden rap-artistin syytämä sanamäärä on toisinaan melkoinen mutta virta ei kuitenkaan karkaa lapasesta, vaan pääosin karsituiksi jätetyt biisien sisäavaruudet pysyvät ilahduttavan selkeinä. Sanotaanhan tässä paljon, mutta teksti ei jyrää musiikkia, vaan osat täydentävät toisiaan. Ankkuriksi sijoitettu
Onneksi on Matriarkaatti lienee enemmänkin keikkatilanteisiin suunnattu julistusnumero, mutta siellä jos missä niitä tarvitaan tulevina viikkoina, kuukausina ja ehkäpä vuosinakin.
Tervetuloa Matriarkaatti, nyt vain rohkeasti eteenpäin, kauemmas ja pidemmälle, koska universumi ei lopu koskaan.
Mika Roth
Mustat Ruusut: Memento
Kouvolalainen suomirock-orkesteri
Mustat Ruusut on saavuttanut debyyttilevynsä virstanpylvään. Sinkkujahan yhtyeeltä on ilmestynyt jo kelpo pino, joista vuoden 2019
Mielenmyrkkyä oli monilla tavoin pelitilanteen muuttaja.
Sinkkuja on myös otettu esikoiselle mukaan runsain määrin, mutta Mielenmyrkkyä ei jostain syystä ole kelpuutettu mukaan. Sen sijaan levyn kymmenestä siivusta peräti kuusi muuta on jo julkaistu sinkkuina, joten ehkäpä kyseessä on vain runsauden pula. Ja niistä sinkuista puhuttaessa:
Maailman laidalle ja
Valtakunta ovat muuten aivan uskomattoman tarttuvia poprock-valioita. Olen aiemmin nostanut esiin jopa
Bon Jovin koukkukynän biisien tarttumapinnoista puhuttaessa, eikä se nytkään olisi liioittelua, vaikka bändi soittaakin pitkälti perinteisempää suomirockia.
Levyllä on kuitenkin muitakin puolia, joiden yksi ääripiste on kiistatta instrumentaaliraita
Memento. Silkkaa akustisen ja sähköisen kitaran näppäilyä, mutta kaunista kuin mikä rauhallisemmalla tavalla. Tanssilattioiden kanssa flirttaileva
Älä jää kummittelemaan loikkaa puolestaan myös albumiympäristössä yllättävään suuntaan. Hieman samoilla synarock-suunnilla operoi
Kun tuuli puhaltaa, joka jälleen avaa uusia linjoja yhtyeelle.
Albumin materiaalin leveys onkin lopulta se haastavin asia, koska Mementoa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua ehyeksi kokonaisuudeksi. Mustat Ruusut on oiva rockyhtye, se on myös asiansa osaava pop-bändi, sekä suomirockiaan iskelmällä lantraava perinteisempi orkesteri, sekä tunnelmoiva fiilistely-yhtye – vaan pitääkö sen olla näitä kaikkia saman albumin sisällä?
Mika Roth
Tampereen levyorkesteri: Kodittomia lauluja
Tampereen levyorkesteri on nimensä mukainen musiikillinen ilmiö. Se koostuu tamperelaisista ammattilaisista, jotka ovat yhdessä luoneet levyllisen lauluntekijä- ja rytmimusiikkia. Jäsenistöä on noin kymmenkunta, eikä kokemuksesta tai näkemyksestä ole tässä joukossa pulaa.
Moniosaaja
Matti Salo hoitaa kitaran ja sopraanosaksofonin lisäksi miksauksen, pääasiallinen vokalisti
Kielo Kärkkäinen on kirjoittanut kolme raitaa ja niin kitaristi
Tommi Laine kuin mm. kontrabassoa soittava
Ville Rauhala ovat myös mukana kahden biisin kirjoittajissa. Eikä joukko suinkaan ole näin kapea, eivätkä kaikki jäsenet hoida vain yhtä tonttiaan, mutta orkesterin kohdalla onkin puhuttava erityisesti yhteistyöstä. Kun taidokkaita jäseniä on näin runsaasti, on jokainen lopulta vain osa isompaa kokonaisuutta.
Viihdemusiikin termi on nykyään hieman huonossa huudossa, mutta mielestäni tamperelaisten kiekko edustaa juuri tuota laitaa – ja mitä ylpeimmin. Pop ja rock soivat siis monissa muodoissa, blues piristää matkaa englanniksi esitetyllä
Golden Things -siivulla ja
Toisenlainen elämä astahtaa kotoisen jazzahtavan iskelmän mustavalkoiseen draamaleffaan, josta ei ole niinkään pitkä matka Film noir -elokuvien kulisseihin. Näitä aineksia sitten muokataan ja jaetaan eri suhtein, viisareiden osoittaessa mitä selvimmin menneisiin päiviin, tai oikeammin vuosikymmeniin.
Tunnelmat vaihtelevat nopeasti, mutta kaikki palaset sopivat yhteen keskuspalasten kanssa, jolloin levy ei vaikuta mitenkään hajanaiselta tai punaisen lankansa kadottavalta hapuilulta. Folk soi keveän kiireettömästi kun
Ei muuta suuntaa kaipaa rakkaansa luokse, eikä
Doris omin sanoin voisi töräytellä muhkeita torviaan komeammin, kun rakkauden punokset kiertyvät jälleen tiukemmin ympärille.
Hieno ja mielenkiintoinen albumi, mutta parhainta antia ovat varmaankin keikat, kun (toivottavasti) koko katras pääsee näyttämään taitojaan niin yksilöinä kuin yksikön osasina.
Mika Roth
Lukukertoja: 1974
