Pienet

Sinkut II - Kesäkuu 2021

24.06.2021

Alasin: Tatuoitu

”Turkulainen ja muutenkin hivenen vinksahtanut” Alasin osui mielestäni keskelle olennaista vuoden 2018 Harharetket-pitkäsoitollaan. Tuolloin haastattelemani yhtye totesi virne suupielessä edustavansa suomihevirokkiprogea, eikä tuo kuvaus nyt niin harhaanjohtava ollut. Ensimmäinen sinkkujulkaisu sitten noiden päivien on yllättävän surumielinen numero, jolla iskut ovat kevyempiä ja teksti entistäkin pistävämpi.

Tatuoitu ei ole oikeastaan balladi, mutta ei mikään nopeakaan numero. Raskaan rockin puolelle kenties helpoimmin niputettava siivu kulkee raskain askelin, välttäen silti tummemman surumarssin – onneksi. Muste ihon alla muodostaa kuvan, joka kuitenkin haalenee kuten muisto. Kenestä tuo kuva ja muisto kertovat? Sitä ei sanota suoraan, mutta surumielisyys ja menetyksen tuntu ovat alati läsnä. Toiset biisit ovat enemmän musiikkia, toiset taas enemmän tekstiä, tämä on selvästi jälkimmäiseen ryhmään kuuluva numero. Tummaa vaan ei synkkää, pohtivaa ja surumielistäkin, vaan ei tarpeettoman lohdutonta. Tervetuloa takaisin, Alasin.

Mika Roth

Ananas: Käsipäivää
Luova Records

Synapoppia punkahtavaan poprockiin vasaroiva Ananas sai alkunsa Tampereella vuonna 2018. Yhtyeen muodostavat vokalisti/sanoittaja Nana Liukkonen ja säveltäjä/tuottaja Antti Välimäki. Ana ja Nana, helppohan siitä on Ananas aikaiseksi saada. Studiossa duona toimiva yhtye täydentyy keikoilla kitaristi Tuomas Saarisella, sitten kun sellaisia voidaan taas heittää.

Käsipäivää on combon neljäs sinkku ja kunhan rosoisen tukkoisista soundeista pääsee ensin ylitse, voi biisin punkahtavasta mäiskeestä nauttia, etenkin kun synat viskovat kimalletta niskaan. On vaikea sanoa, onko tämä nyt enemmän rälläystä vai tanssimusiikkia, mutta onhan se pogoaminenkin tavallaan tanssia. Nanan asenteikas vokalisointi ja hieman vanhahtava teksti pelaavat vastavoimina, voisihan tätä postpunkiksikin tavallaan kutsua, tai uuden aallon uusimmaksi aalloksi. Niin tai näin, Käsipäivää nappaa korvaan ja alle kolmen minuutin mitta jättää mukavasti nälän Ananas-lisäannoksille.

Mika Roth

Annika Pudas: Kaikki huumaavat aineet

Annika Pudas on kotimainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikissa soivat popin ja folkin menneisyys, nykyisyys ja ehkä hiukan tulevaisuuskin. Kaikki huumaavat aineet -sinkku on artistin soolodebyyttijulkaisu, mutta Pudas tekee musiikkia myös muille esiintyjille, joten hartioita kyllä löytyy.

Kaikki huumaavat aineet -kappale kertoo rakkauden ylivertaisesta voimasta, mutta se muistuttaa myös siitä, kuinka tärkeää on elää juuri tässä hetkessä. Taika, ihmeet ja mullistukset ovat kaikki läsnä, kunhan ne vain ymmärtää huomata ympärillään. Itse biisi on hidas, lähestulkoon balladimainen, mutta loppupuolen ovelan väliosan ansiosta kuulijan mielenkiinto ei pääse väsähtämään. Pinnat on annettava myös kaihoisasta pedal steel -kitarasoundista, vai oliko se nyt sitten slidekitaraa? Niin tai näin, tenho ja tunteiden syvyys kyllä välittyvät. Pudas ei niinkään laula kuin lausuu, mutta vähäeleinen muoto ja puhekielen pienet rosot antavat lopputulokselle luonnetta.

Mika Roth

Antti Koivula: Tanssi kuoleman kanssa
Bianca-Pop Music

Vuosi 2020 pisti maailman uuteen järjestykseen ja myös Antti Koivula vaihtoi monien muiden tavoin leiripaikkaansa myllerrysten keskellä. Uusi ääni ja uusi koti ovat saaneet Koivulan kaivamaan itsestään esiin uusia puolia ja Tanssi kuoleman kanssa -sinkulla laulaja/lauluntekijä on hoitanut kaiken aina tuotantoa myöten. Eli onko Koivula viimein löytänyt sen omimman juttunsa?

Tanssi kuoleman kanssa -kappaleella pohditaan elon matkaa, mittaa ja tarkoitustakin, kun kehdosta hautaan kuljetaan ennakoimattomien askelin. Mistä tässä kaikessa on lopulta kysymys ja kuuluuko pienen ihmisen edes tietää, mitä suurten muurien tuolla puolen odottaa? Näitä kysymyksiähän on pohdittu aikojen alusta saakka, eikä Koivulan konevahvistettu tanssipoprock tunge vastauksia kurkusta alas, vaan ennemminkin viskoo ideoita ilmoille ja antaa kuulijan tehdä omat päätelmänsä. Musiikin puolella aiempi toisten perässä puolittain hiihtely on vaihtunut oman ladun avaukseksi, kun Koivula ensi kertaa kuulostaa ensisijaisesti itseltään. Ja se yksistään on jo melkoinen saavutus.

Mika Roth

Autumn´s Grief: The Oblivion

Autumn´s Grief julistaa olevansa vuonna 2021 perustettu uusimaalainen metallibändi, mutta Ville Skönin kipparoima yhtye esiintyi jo 12 vuotta sitten Desibeli.netissä. Myös tässä uudessa Autumn´s Griefissä on ainakin Ville Skön niminen soittaja, joten ken tietää? Mutta unohdetaan juuristo-oppi ja keskitytään itse musiikkiin.

The Oblivion on ensimmäinen sinkku uudella ajalla ja trio-muotoinen yhtye luo erittäin laajasoundista metallia. Musiikkia on helppo kuvata myös elokuvamaiseksi, sillä valtaisat äänitasangot täyttyvät komeista vokaaleista ja jylhistä kosketinkokonaisuuksista. Siihen päälle kun puristetaan vielä metallibändin peruskielisoittimet, niin kasassa on kovasti Nightwishin ja modernien elokuvasoundtrackien välimaastoon osuvaa musiikkia. Noora Virtanen on juuri oikea nainen vokalistin tontilla ja hattua sopii kohottaa myös Santtu Rosénin rouhimalle kitaralle. Uskomatonta kyllä mahtipontisuuden ja eeppisyyden kortteja olisi voinut pelata jopa rohkeammin, ainakin allekirjoittaneen mielestä, joten ei muuta kuin pidemmälle, komeammin ja jylhemmin, kiitos.

Mika Roth

Bändi: Unohtaa
Need Money for Records

Tässä olisi uusi kotimainen bändi, jonka nimi on hakukoneystävällisesti vain ja ainoastaan silkka Bändi. Uskomatonta että näinkin itsestään selvä nimi on jäänyt aiemmin käyttämättä, tai ainakaan Desibeli.netin arviohistoriasta tai verkon suurista soittopalveluista ei löydy toista vastaavan nimistä orkesteria. Need Money for Recordsin kanssa diilit kasaan lyönyt ryhmä takoo punkkia, josta on yhtä lyhyt/pitkä matka amerikkalaiseen skettipunkkiin ja kotoiseen kiljupunkkiin.

Unohtaa kestää hieman alle kaksi ja puoli minuuttia, mutta kaiken särön ja roson keskelle jemmattua melodiaa ei niin vain unohdakaan, kun se on kertaalleen päässyt ryömimään korvasta sisään. Yksi keskeisistä arvoista on ollut lo-fi, joten hifistelykorvat saattavat kärsiä mätkeestä, mutta omiin soiviin korviin tämä on juuri oikeanlaista rähjäystä. Nopeaa vaan ei moottorinsa kiinni leikkaavaa kaahausta ja melodisuuskin pistää esiin sen verran, että kelpaa tarttua kiinni ja pogota. Kauniisti sanottuna kulmikas kitarasoolo, keskellä saadaan melodisempi ja rauhallisempi osuus, ihan silkkaa klishettä mutta toimii. Punk!

Mika Roth

Calle: Piilopaikkaan (feat. Katri Somerjoki)
Levypirtti

Calle on kuopiolainen pop-artisti, joka luottaa tanakkaan rytmipuoleen ja tarttuvaan melodisuuteen. Herran kolmannella sinkulla retro ja moderni tasapainottelevat toisaan, kun yhtäältä kasarin euro dance puskee pinkeissä hiuksissaan syliin ja toisaalta moderni kotimainen aurinkopop hohtaa urbaanin betonin citylämpöä. Piilopaikkaan -biisillä vetoapua tarjoaa Katri Somerjoki, jonka vokaalit nostavat keitoksen tulisuutta useampia asteita.

Pääkoukku löytyy massiivisesti kaikuvasta kertosäkeestä, mutta kokeneena kettuna Calle ei pistä kaikkia munia sentään samaan koriin. Omat ansionsa taustan jykevästä jytkeestä ansaitsevat kosketin & kone -velho Janne Tolsa, sekä rumpupatterin takana vähäeleistä työtään suorittava Jari ”Kepa” Kettunen. Lyriikoissa Calle tasapainoilee muhevan retrouden ja korniuden välillä, mutta vaikka spagettia syödään kuin Kaunotar ja Kulkuri, niin kyllä tämä kunnon kesähitiksi kääntyy. Saattaa aiheuttaa allergisia oireita, joten suositus pienen pienellä varoituksella.

Mika Roth

Coco Pyhä: Hämärät (feat. Minja Koski)
Komputer Records

Mystisyyden usviin kietoutuva Coco Pyhä on lahtelaisen tuottajan ja multi-instrumentalistin taiteilijanimi, jonka ei ainakaan tässä vaiheessa vielä turhan paljoa tietoa löydy. Sen verran on kuitenkin tiedossa, että Hämärät on debyyttisinkku ja se sijoittuu mitä selvimmin modernin popin urbaanimmalle mantereelle. Vokaaleista esikoisella vastaa M, eli Minja Koski, joten alkuvauhti on ainakin kohdillaan. Ja kun tietoa ei tarjota, niin annetaan sitten musiikin puhua luojansa puolesta.

Hämärät on hiljaisilla säkeistöillä ja kovemmin soivilla kertosäkeillä leikittelevä pop-kappale, joka onnistuu hyödyntämään perinteisen muodon kontrasteja epäortodoksisin tavoin. Jopa puheosuus saadaan ujutettua mukaan, mutta mikään ei kaada Coco Pyhän kauniisti rakentamaa katedraalia. Soundit on hiottu huippumoderneiksi, mutta samaan aikaan ovea pidetään auki retrommille fiiliksille, jolloin biisi tipahtaa tavallaan ei-kenenkään-maalle. Tasapainoilu on herkkää, koska lopputulos voisi vallan mainiosti olla nolo mahalasku keskelle kasarisynalammikkoa, mutta tässä tapauksessa on pakko antaa maksimipisteet.

Mika Roth

Elias Kovanko: Things That Might Have Been
Ainoa Productions

Aiemmin laajasti soivaa poprockia esittävän yhtyeen keulilla laulanut Elias Kovanko astuu soolourallaan yllättävään suuntaan. Nyt ei pop pauku tai rock rysky, vaan Things That Might Have Been -singlellä Kovanko ottaa folkahtavan ja äärimmäisen rauhallisen balladin, työstää sitä suuntaansa ja antaa lähinnä pelkän pianon säestää itseään. Vähemmän on kuitenkin jälleen kerran enemmän.

Siirto on rohkea ja yllättäväkin, mutta kappaleen pieni sydän kestää kyllä sille sälytetyn painon. Kaikki rakentuu Kovankon herkkään tulkintaan, jossa hiljaisuus saa yhtä merkittävän aseman kuin itse sanat, sekä pianisti Julia Anderssonin taidokkaaseen soittoon. Pianokin soi hiljaa, lähestulkoon varoen, mutta jokainen nuotti on kohdallaan, eikä mitään jää puuttumaan. Siinä missä suurin osa sinkuista on eräänlaisia iskuja leukaperiin, tai massiivisia jyrähdyksiä, on parisuhteen loppua pohtiva Things That Might Have Been kuin toisesta maailmasta. Hiljaiseksi pisti, mutta hyvällä ja syvällisemmin ajattelemaan innoittavalla tavalla.

Mika Roth

Emil Halla: Jätkät me hävitään tää matsi
Plastic Passion

Emil Halla -nimen takaa löytyvät lauluntekijät Teppo Seppänen ja Kimmo Ojala. Kaksikon uusi sinkku ei kerro Huuhkajista, joten todellisuuden ja fiktion väliset yhteneväisyydet ovat näiltä osin sattumanvaraisia. Tämä laulu kertoo niistä lukemattomista joukkueista, jotka eivät pelaa missään kisoissa, eivätkä edes missään oikeissa divareissa. Jätkät me hävitään tää matsi -biisi sijoittuu siis jalkapallon pienemmille tasoille, niihin paikallismatseihin, joissa kaveriporukat ottavat mittaa toisistaan – ja kippaavat muutamat sihijuomat illan päätteeksi.

Kisabiisirenkutuksia on tietysti kuultu jo siinä määrin, että tukkaan voi herkempiä sattua, mutta kun asioita tarkastelee kilpikonnaperspektiivistä, niin kyllähän siinä hymy nousee huulille. Pessimistihän ei tunnetusti pety, mutta reaalifutiksen ystävät osaavat aina arvostaa mahdollisuutta laulaa täysillä ”O-lee-o-lee-o-lee-olee-o!” Tarttuu kuin purkka tukkaan ja kestää sopivasti alle kolme minuuttia, joten valitaan ehdottomasti kisan tähdistöön Seppänen, Ojala sekä heitä avustaneet soittajat.

Mika Roth

Emilianne: Äidin äidit
KHY Suomen Musiikki

Maailmassa äänet kovenevat ja partasuiset ukot huutavat toisilleen sylki lentäen, kuinka toiset ovat väärässä ja juuri he ovat omine tulkintoineen oikeassa. Naisten asema on tässä kaikessa toisinaan vähintäänkin epäselvä, vaikka puolet ihmiskunnasta on naisia ja ilman äitejä emme olisi täällä ensinnäkään. Emilianne ottaa kantaa ja kiittää kaikkia äitejä bisiillään, joka on laskettavissa modernin popin nykivään ja levottomampaan laitaan.

Äidin äidit on puristettu karvan alle kahteen minuuttiin ja todella kompakti muoto ei anna kuulijalle paljoakaan aikaa sopeutua mullistuneeseen todellisuuteen. Ensimmäisessä reilussa puolessa minuutissa vyörytetään übercooleihin muotoihin leivottuja sanoja, soundeja, fiiliksiä ja mielikuvia, kunnes kertosäkeistö antaa otsikon tippua kerran toisensa jälkeen. Konevoima ja perkussiot yhdistyvät ikiaikaisen rytmin polkiessa maata. Alkuvoimainen siivu on suuri ja lempeä kuin äiti, vaikka kantaa otetaan kuin huomaamatta. Kuka vielä väitti, ettei tanssittavan popin avulla voisi muka tuoda esiin tärkeitä asioita?

Mika Roth

jussirap: jussiflow

Pohjanmaalainen riimittelijä ja biittivelho jussirap oli viimeksi esillä Desibeli.netissä reilu neljä vuotta sitten, kun Kotiinpaluu EP koetteli hyvässä hengessä suomenkielisen rap-musiikin raja-aitoja. Sitten vuoden 2018 jussirap vaikuttaa viettäneen hiljaiseloa, joka nyt katkeaa uuden sinkun myötä. Vuodet ovat vierineet ja kahden lapsen perheenisä huomaa elävänsä erilaisessa paikassa kuin aiemmin, mutta eteenpäinhän on mentävä – vai kuinka?

Pieniä kirjaimia ja isoja sanoja suosiva jussiflow on biisi, joka on voinut syntyä vain kaiken koetun kautta. 90-luvun rapin vaikutusta ei ole lähdetty ainakaan feidaamaan, mutta toisaalta: jussirap on rehellisesti oma itsensä. Tekstit taittuvat näppärästi ja retroiset soundit eivät kuulosta tarpeettoman ikääntyneiltä. Biiteistä vastaa Jiem EB Music, mutta tärkeimmät juonteet löytyvät sanoista ja niiden takaa paistavasta elämänviisaudesta. Nyt suu ei vain pauku, vaan sanojen takana seistään 110 prosenttisesti – taitavat kutsua tuota aikuistumiseksi, tai vähintäänkin viisastumiseksi.

Mika Roth

Katja Vale: Zhora

Katja Vale on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, jonka modernissa popmusiikissa riittää syvyyttä ja yllättäviäkin sävyjä. Debyyttisinkun saatesanoissa nimetään esikuviksi mm. Angel Olsen ja Kate Bush, mutta ainakin tällä kappaleella Valen tyyli on mielestäni täysin omanlaisensa, vaikka miksauksesta ja masteroinnista vastaakin mm. Olsenin kanssa yhteistyötä tehnyt Simone Lombardi.

Zhora tarkoittaa nimenä ja sanana monia asioita, Katja Valen kappaleessa Zhora on kuin avaruuden laulava seireeni, joka houkuttelee suloiseen turmioon. Kieltämättä Valen lauluääni on sopivan hunajaisella tavalla vetovoimainen, mutta (onneksi) korkeammat seireenikiekaisut jäävät puuttumaan. Zhora onkin vähäeleisempi, punnitsevampi ja melko rohkeasti 80-luvun pikselisimmillä soundeilla leikittelevä numero. Biisi käynnistyy nopeasti ja pääsee vahvuuksiensa pariin parilla näppärällä siirrolla, mutta viimeisen minuutin kirous vie lähes täysin tuulen purjeista. Esikoista täytyy silti pitää lupaavana pelinavauksena ja etenkin soundipuolella Katja Vale on löytänyt jo tässä vaiheessa oman paikkansa ja soppensa.

Mika Roth

Kielo Ilona: Taikuri

Kaksi vuotta sitten ihastelin Kielo Ilonan debyyttialbumin romuluisen hurmaavaa folk-rockia. Monta sinkkua poikinut albumi oli, ja on tietysti edelleen, melkoinen taidonnäyte, joten odotukset tulevaa kohtaan ovat ainakin tällä suunnalla kohdillaan. Nyt on koittanut uuden kierroksen aika ja ensimmäinen single on monitulkintainen tarina sirkuksen kokeneesta ja matkan varrella kenties liikaakin nähneestä taikurista.

Sirkus herättää monissa vahvoja tuntoja, mutta Kielo Ilona ei (onneksi) nojaudu helppoihin ratkaisuihin, vaikka esirippua lyriikoissa lasketaankin. Monivivahteinen kappale hyötyy vierailevan Erno Kettusen trumpetista ja vetopasuunasta, joita ei kuitenkaan ryöstöviljellä. Soitinpaletin moninaisuus luo tarinalle rikkaan pohjan, jossa huomion varastaa toistuvasti Marjo Kiukaanniemen persoonallinen laulu. Ihmiset tekevät kaikkea järjetöntä, mutta eikö juuri se tee meistä inhimillisiä? Niinpä taikuri ei voi kuin taikoa ja muistella sitä, mitä ei koskaan ollutkaan. Fellini oivalsi jotain oleellista sirkuksen sielusta, ja niillä samoilla linjoilla kulkee myös Kielo Ilona.

Mika Roth

Mimin mieli: Vahvempaa ainetta

Mimin mieli nimen takaa löytyy musiikin ja teatterin monilahjakkuus Maiju-Riina Huttunen , joka tämän nimikkeen alla luo elämän makuista taidepoppia. Eli Mimin mieli on periaatteessa yhtye, jonka kokoonpanokin on tiedossa, mutta silti yhden ihmisen visioima musiikillinen ilmiö. Vahvempaa ainetta on ymmärtääkseni debyyttisingle, joka on saatesanojen mukaan lohkaistu suuremmasta biisijoukosta, eli jatkoa lienee luvassa.

Ensimmäisenä on nostettava esiin bändin ja vokalistin muodostama lämmin, rikas ja monivivahteiden popsoundi, jota toivottaa satunnaisen kuulijan avosylin tervetulleeksi. Torvet soivat viehättävästi mojoa hehkuen, piano maalaa kulisseja ja rytmiryhmä reagoi laulun nousuihin sekä laskuihin pehmeästi. Kontrastia luo tietysti se, että sana ’persettä’ kuullaan jo kymmenen sekunnin kohdilla. Tämä läpsäisy vasten kasvoja pistää kuulijan varpailleen, minkä jälkeen lyriikoita todella kuuntelee. Itse tarina pohtii omia vikoja, virheitä ja valintoja, jotka vain pitäisi hyväksyä, ottaa sitten pannuun kuinka paljon tahansa. Ei mikään suunnaton listahitti, mutta antaa jo lupauksia.

Mika Roth

Mustat Ruusut: Älä jää kummittelemaan

Kouvolalainen Mustat Ruusut naputteli vajaa puolitoista vuotta sitten suomirockin ja rockiskelmän raja-alueilla, kun Mielenmyrkkyä sai etsimään verrokkeja jopa Bon Jovista saakka. Uudella sinkullaan Mustat Ruusut järjestään melkoisen yllätyksen, kun retroinen suomirock on vaihtunut modernin tanssimusiikin vivahteisiin. Saatesanoissa tarjotaan jopa termiä EDM, eikä se silkkaa sanahelinääkään ole.

Muodot voivat vaihtua, mutta kun kauniita päällyspapereita hieman raottaa niin tämänkin kappaleen ydin löytyy laveasta soundista ja päämelodiasta. Tuon melodiakulun ympärille sitten kaikki enemmän ja vähemmän rakentuu, vokalistin johtaessa paraatia selvin sävelin, vaan ei alleviivaten. Lyriikoiden kielikuvat käsittelevät nähtävästi jotain hyvin kivuliasta tapausta, mahdollista yllättävää poismenoa, mutta vakavat sanat ja hattarainen musiikki eivät mielestäni kohtaa otollisimmissa olosuhteissa. Ainakin uusi sinkku on jotain erilaista, vaikka tuskin tämä pidemmäksi aikaa jää kummittelemaan – ehkäpä biisin vain piti syntyä juuri tällaisena.

Mika Roth

Rosita Luu: Mullasta noustaan
Playground Music Finland

Rosita Luu on henkilö ja yhtye. Se on kulmikasta ja kiemuraista poppia luova kotimainen yhtye, jonka sydän ja sielu on Hullu ruusu -bändistäkin tuttu Marita Berg, jonka taiteilijanimi Rosita Luu samalla on. Jostain syystä combon kaksi aiempaa pitkäsoittoa ovat jääneet Desibeli.netissä huomiotta, mutta kolmas kerta toden sanoo.

Mullasta noustaan -kappale on tulevan kolmannen pitkäsoiton ensimmäinen singlelohkaisu ja tietysti sillä kuullaan myös peruuttamattomasti muuttuneen maailman kaikuja. Turpaan voi tulla kuvainnollisesti vasemmalta ja oikealta, mutta elämä jatkaa elämistään, luo siinä samalla arjen ihmeitään ja mullasta nousee kyllä väistämättömästi uusia alkuja. Eli toisin sanoen: tämä on voimaannuttava ja positiivinen pop-biisi, jolla auringon sallitaan paistaa hivenen lämpimämmin. Hajotkoot talot ja autot, kadotkoon kauneus, kaikki on kuitenkin vain yhtä suurta kiertoa. Rauhaa ja rakkautta.

Mika Roth

Sky Fighters: You Will Find Your Way

Isosti soiva rock on herkkä taiteenlaji. Monet ovat toki kärkkäitä väittämään, kuinka suuria kertosäkeitä ja koukuttavia melodioita on niin mahdottoman helppoa luoda, mutta kun koittaa tekemisen aika ovat oikeat hittinikkarit vaikeasti löydettävissä. Oululainen Sky Fighters tuntuu You Will Find Your Way -sinkulla löytäneen jo oman tiensä tähtiin. Kyseessä on nähtävästi bändin debyyttisinkku ja jos saman kalibeerin iskuja löytyy enemmänkin, on ryhmälle helppo ennustaa mainetta ja glooriaa rockin loistavassa tulevaisuudessa.

Pajatso tyhjennetään isolla taustalaulukoukulla jo ensi sekuntien aikana, joiden jälkeen koittaa hiljaisempi osuus. Vokalistin ääni on lämmin, artikulointi on ilahduttavan selkeää ja kun koittaa kertosäkeen aika, niin iso leka tippuu korkealta ja juuri oikeanlaisella voimalla. Äänimaisema on täynnä ja etenkin väliosaan tultaessa ruuhkavaroitus on jo aiheellinen, mutta niin vain siivu pystyy hengittämään loppuun saakka. Jos nyt hakemalla hakee paranneltavaa, niin juuri tuo väliosa tuntuu ehkä hieman pakotetulta – mutta vain hieman.

Mika Roth

Snipe Drive: Tomahawks & Boomerangs

Emorockin alkuperäisille voimille yhä uskollisuutta vannova Snipe Drive oli esillä Desibeli.netin sivuilla juuri vuonna 2009. Sittemmin yhtyeeltä on ilmestynyt yksi pitkäsoitto, sekä pienempiä julkaisuja, mutta todellista hiljaiseloa on jatkunut viimeisten neljän vuoden ajan. Tomahawks & Boomerangs saa siis raivata tietään melkoisesti muuttuneessa maailmassa, joten ydinkysymys kuulunee: kuinka vanhat emo-koukut toimivat 20-luvun maailmassa?

Pakko se on tunnustaa, että kyllähän tämä soundaa häpeilemättömän paljon 00-luvun emolta, niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää on se, että melodia osuu keskelle maalitaulua ja yhtye tietää tarkalleen, kuinka hyödyntää kultakimpaleensa jokaista kulmaa. Ongelmiksi voi puolestaan laskea ne faktat, että biisi ei oikein mitenkään kuulosta tältä päivältä, eikä plus kolmeminuuttisen siivun kurveja ole kovinkaan vaikea arvailla etukäteen. Oikeat boksit ruksataan ja rock raikaa, mutta koukut eivät ole stadionluokan soundien veroisia. Tiukkaa kisabiisiä on kuitenkin lähdetty hakemaan rohkeasti, mistä tietysti pinnat ryhmän suuntaan.

Mika Roth

Subliminal Mode: Losing You

Jani Liuhasen ympärille rakentunut Subliminal Mode esittää soulista voimaansa ammentavaa ja samaan aikaan angloamerikkalaisen poprockin suunnilla operoivaa musiikkia. Losing You on suuresta surusta kummunnut kappale, jonka myötä saattoi syntyä jopa täysin uusi kokoonpano. Koskettimia soittava Liuhanen vie biisiä eteenpäin taidolla, mutta suuri tunnustus tulee antaa myös sielukkaasti laulavalle Pia Nordille.

Losing You on siitä kummallinen kappale, että se tuntuu kestävän tavallaan ikuisuuden ja kulkee toisaalta hetkessä ohi. Kenties surun ja murheen kuuluukin toimia näin: menetys koskettaa meitä syvältä, mutta lopulta elämä jatkuu omissa sykleissään, ja me olemme vain pieniä palasia käsittämättömän suuressa kuvassa, jonka tarkoitusta yksikään yksittäinen piste ei voi edes ymmärtää. Angloamerikkalainen soulahtava pop soi lämpimänä, rikkaana, toiveikkaanakin. Torvet ovat runsaat, vaan taiten annostellut, ja Nordin vokaaleille annetaan riittävästi tilaa, jolloin kaikki asettuu kuin luonnostaan kohdilleen.

Mika Roth

Lukukertoja: 3038