Sinkut III - Helmikuu 2022
Anzillu: Needles (On My Nerves)
Vuonna 2019 Helsingissä perustettu Anzillu on iältään nuori, mutta taustalta löytyy kokemusta ja historiaa muista yhtyeistä. Eli vaikka Needles (On My Nerves) on orkesterin ensimmäinen sinkkujulkaisu, niin lastentauteja ei tarvitse enää sairastaa, sillä työtä tehdään vankoilla perustuksilla. Tyyli on asteen retroisempi ja thrashimpi metalli, jossa voima ja nopeus viittaavat amerikkalaiseen menoon, mutta soundit ovat orgaanisemmat ja meno siten rahdun rennompaa.
Needles (On My Nerves) survoo asiansa alle neljään minuuttiin. Metalli ehtii takoa nupin herkäksi, mutta touhu ei kaadu jurnuttavaksi asemasodaksi. Kitarasoolon jälkeen viimeiselle minuutille on jätetty mukavasti vaihtelua ja muuntelua, jotta biisistä jää positiivinen ja monipuolinen mielikuva. Kuuleman mukaan musiikkia on pistetty studiossa purkkiin jo pitkäsoitollisen verran, joten esikoinen ei jää todellakaan joutsenlauluksi. Tästä ne uudet juhlat alkavatkin, jahka pandemia saadaan jossain vaiheessa pois niskasta.
Mika Roth
Chebaleba: Pitäskö
Överdog
Chebaleba on modernia ja virtaviivaista poppia luova kotimainen artisti. Debyyttialbumi ilmestyi jo viisitoista vuotta sitten, minkä jälkeen rapin, reggaen, popin ja näiden monien eri alagenrejen parissa viihtyvä Chebaleba on ehtinyt tehdä monenlaista yhteistyötäkin. Edellisestä soolokiekosta on kulunut peräti seitsemän vuotta, mutta tuokin puute tulee kuuleman mukaan korjaantumaan ja maistiaiseksi tarjotaan uusi sinkku.
Pitäskö pohtii nimensä mukaisesti kahden vaiheilla, että mikä kaikkea tässä nyt pitäisi tehdä ja mitä ei. Melodisen letkeä ja upottavan pehmeä siivu on tietysti aina ajankohtainen, sillä mitä muutakaan arki on kuin valintojen tekemistä. Chebaleban tapauksessa paineet ja epäilykset eivät ole muuttaneet äänten virtaa millään tavoin kitkeräksi, vaan kaikkea leimaa positiivisuus ja järkevä seesteisyys. Autotunen värittämä soundi aiheutti lievää nikottelua allekirjoittaneelle, mutta ehkäpä siihenkin pitäisi vaan tottua. Pinnat tuotannon puolella urakoineelle
Sami Väkevälle, jonka työnjälki on sanalla sanoen timanttista.
Mika Roth
Enragement: Decimating Winds of Phosphorus
Tymäkkää death metalia isoin vasaroin ja hieman vanhemman koulukunnan opein takova
Enragement nosti rimaa korkeammalle vajaa viisi vuotta sitten, kun
Burnde, Barren, Bloodstained -pitkäsoitto ilmestyi. Tuon jälkeen onkin sitten pitänyt hiljaista, mutta tänä keväänä on jatkoa luvassa. Kolmas albumi vaikuttaa jatkavan tutuilla linjoilla, ja aikakauteen sopivasti käsittelyssä ovat ihmisen hirmuteot.
Kielenkantoja vetreyttävä nimihirviö Decimating Winds of Phosphorus on otsikkoaan groovaavampi paketti deathin tuimaa tulta, josta ei ole niinkään pitkä matka äärimetallin mustuuksiin. Vokaalit vedetään nähtävästi useamman jäsenen voimin, mutta matalaa ja julmaa on meuhka kurkusta riippumatta. Rytmipuolella tulitus on tasavahvaa, tempo muuntuu hetkittäin lähes progehtavasti, mutta puristus ei hellitä hetkeksikään. Alkuun siivu tuntui jopa tempovan liikaakin, mutta eiköhän se viimeistään albumiympäristössä asetu kohdilleen.
Mika Roth
Kimi Hendrix (feat. Silkinpehmee & BÖRJE): Päämies
Överdog
Kimi Hendrix on suomiräpin saralla jo 2000-luvun alusta alkaen toiminut tekijä, joka on viime vuosina sooloillut aktiivisesti. Kimi Hendrix kuului jo vuosituhannen alkupuolella perustettuun
Sine Ira -yhtyeeseen, joten yhteistyönkin askelmerkit ovat hallussa. Tällä erää apuna ovat häärineet genren ’grand old man’ Silkinpehmee, sekä vasta viime vuodesta julkaisurintamalla enemmän rähissyt BÖRJE. Kokemus kohtaa UG:n ja päämiehet pistävät päät pyörälle.
Kenen päästä on siis kyse ja kuka on Päämies? Kansikuvan klani on kiistatta tutun tuntuinen, mutta entiset presidentit jäävät sen kummemmin käsittelemättä. Sen sijaan häijysti virtaava ja terävästi lasketteleva siivu on todellista korvakarkkia tummempien sävyjen ystäville. Tuotannosta on vastannut Hendrixin hovituottaja
UnoBueno ja yhteistyö em. tekijöiden kanssa rullaa kuin huippuunsa trimmattu katurauta oikeissa käsissä. Sanasepot täyttävätkin plus kolme ja puoli minuuttia sellaisella infotulvalla, että päämiestä ja jäämiestä tulee ruodittua toisestakin kulmasta. Kokemus kohtaa näkemyksen, into täydentää taidon.
Mika Roth
Markus Ek: 96 syksyllä
Markus Ek on miehen ikään ehtinyt laulaja/lauluntekijä, joka tekee omien sanojen mukaan lauluja koko Suomelle. Nähtävästi 96 syksyllä on Ekin debyyttijulkaisu, joka tietysti kertoo jo silkalla otsikollaan olennaisen tekijänsä iästä ja vaikutteista. Biisin muoto on mitä klassisinta suomirockia, eikä tekstissä vilahtava
Linnunradan laidalla taida olla niinkään astronominen huomio kuin viittaus
Eppu Normaalin klassiseen biisiin.
96 syksyllä ei sentään ylly
Syrjä-rockiksi, vaan sen muoto on modernimpi ja hivenen iskelmälle velkaa oleva. Rytmiryhmän soitto on suoraa, kappale rakentuu kertosäkeitä korostaen ja kun koittaa aika pistää pellit auki tuulemaan, niin Ek pystyy seuraamaan isoilla vokaaleillaan isoja soundeja. Rakkaus on maailman suurin voima, jopa näinä synkkinä päivinä, eikä tuo totuus muutu koskaan mihinkään.
Lennonin sanoja ja
Springsteenin soundeja, tosin suomalaisella kulmalla – toimii.
Mika Roth
Merkkarit & Kai Kuutamo: Roskat roskiin
Karhuvaltio Records
Reippaasti rokkaava
Merkkarit & Kai Kuutamo kävi allekirjoittaneelle tutuksi, kun vuoden 2018 lopulla hämmästelin kaksikielisen lastenmusiikkibändin
itsensä mukaan nimettyä albumia. Rock on tunnetusti rajaton riemu, joten miksi sulkea ovea junioreilta? Niinpä ilahduin, kun merihenkinen remmi on löytänyt yhteistyökumppanin, ja tuoreella sinkulla on vielä mitä tärkein viestikin.
Olen edelleen sitä mieltä, että Merkkariryhmä on lastenmusiikin saralla parhaimmillaan pohjoisen vastine
Weezerille, vaikka väliin pari isompaa merta mahtuisikin. Roskat roskiin laskee vahvan ankkurinsa kitararockin vesillä, ja biisin melodinen powerpop-koukku on tehokkaampi kuin oivinkaan Rapala. Roskat kuuluvat roskikseen, minkä lapsetkin jo tietävät, ja siivua on helppo hoilailla mukana heistä muutenkin mallia ottaen. Kun vielä Roskat roskiin -kampanjan yhteistyökumppaneina ovat mm. Luontoliitto ja Suomen luonnonsuojeluliitto, niin tehdään asiat oikein – ja kuunnellaan siinä samalla mitä erinomaisinta kitararockia.
Mika Roth
Mikael H.: Kaaos
Siitä onkin päässyt kulumaan melkoisesti aikaa, kun helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä ja tuottaja
Mikael H. oli viimeksi esillä Desibeli.netissä. Kymmenen vuoden takainen
The President of Venice Beach on mielestäni kestänyt mainiosti ajan hampaissa ja ensimmäisellä suomenkielisellä sinkullaan herra tuntuu osuvan jälleen häränsilmään, vaikka maalitaulu onkin hieman vaihtunut.
Monenlaista musiikkia luonut Mikael H. viihtyy tällä erää riisutun folkin ja hiljaisella tavalla kauniin popin parissa. Alle kolmenminuuttinen Kaaos onkin kaikkea muuta kuin kaoottinen teos, jolla vaimea kauneus ja tarkoin valitut nuotit, äänet ja efektit rakentavat jotain ihastuttavan ainutkertaista. Viimeisen minuutin aikana äänenpaine kasvaa hitusen, mutta vain hitusen, eikä enempää tarvita. Biisin loputtua tuleekin toistuvasti ihmeteltyä, että minkä ihmeen äsken todistinkaan ja kuinka suomenkieli sopiikaan musiikkiin. Huomaankin olevani melkoisen optimistinen, myöhemmäksi luvattua
Optimisti-albumia odotellessa.
Mika Roth
Miri Rantio: Mitä jää
Miri Rantio on espoolainen laulaja/lauluntekijä, jonka sinkku edustaa pohtivaa ja rauhallista poppia. Vaikka Mitä jää -sinkku on Rantion debyyttijulkaisu, niin hän on harrastanut musiikkia jo varhaisestä iästä saakka. Eikä esikoinen ole suinkaan ainoa biisikynästä syntynyt kappale, vaan oletettavasti ensimmäinen lenkki ketjussa, jonka soisi kasvavan.
Rakenteensa puolesta Mitä jää on suhteellisen puhdas pianoballadi, jossa laulu saa johtaa ja koskettimet sekä muut soittimet jäävät taustalle tukemaan. Jousiakin tarjotaan ratkaisukohdissa, mutta kovin, kovin säästeliäästi, mikä kuitenkin sopii tilanteeseen. Tekstissä on oivallettu elämän ohikiitävyys ja arvokkuus, koska mitään muuta ihmisellä ei lopulta ole kuin tämä hetki. Meidän jokaisen kannattaakin katsoa ympärillemme ja huomata, kuinka ainutlaatuisia jokainen ihminen ja heidän välisensä suhteet ovatkaan, eikä mikään ole turhaa. Saatesanoissa kappaletta kuvataan oodiksi elämälle, enkä osaa tiivistää tuota paremmin.
Mika Roth
Musta hanhi: Yksin pimeeseen
Kreme Records
Musta hanhi on postpunkahtavaa indie poprockia esittävä kotimainen artisti, joka aloitti uransa nähtävästi enemmänkin trapin puolelta. Kolme pitkäsoittoa ja iso pino pienempiä julkaisuja ovat verkalleen betonoineet turkulaisen artistin aseman, tyylin siinä samalla muuntuessa. Uuden levy-yhtiön siipien suojiin päätynyt Musta hanhi avaa vuoden 2022 napakalla sinkulla, joka johdattaa satunnaisen kuulijan kolkon pimeyden yksinäisyyden äärelle.
Yksin pimeeseen -sinkulla on käytössä äärimmäisen niukalti aineksia, mutta nappulat ovat kohdillaan ja osasten summa on vain kasvamaan päin soittokertojen kertyessä. Laulun lievä flegmaattisuus sopii tekstin fatalistisuuteen, joissa rakas on kadonnut, eikä häntä voi enää löytää. On vain jäätävä yksin pimeeseen, eikä päivien vaihtumistakaan enää huomaa. Vellova bassolinja pitää aiheesta huolimatta vauhdin yllä ja efektoitu kitara voi helkkyä kapean kakun päällä. Rummut nakuttavat diskanttista motorikia ja onkin erittäin helppoa kuulla nuoren ja ahdistuneen
The Curen vaikutus. Eli toisin sanoen: erinomaista murheilumusiikkia.
Mika Roth
OneFromTheNorth: Paper Crown
OneFromTheNorth on menevää metalliaan elektronisesti sävyttävä kotimainen yhtye, jonka musiikissa on kuulemma tilaa niinkin erilaisille suunnille kuin drum and bass, melodinen metalli ja black. Kaksi pitkäsoittoa ja iso pino pienempiä julkaisuja ovat osoittaneet, että sanottavaa riittää ja tilaakin on hiljalleen löytymässä metallin väkirikkailta markkinoilta.
Paper Crown -sinkulla kaikkein eksoottisimmat mausteet jäävät sivuun, kun jenkkivetoinen ja modernimpi mättö saavat ottaa tilanteen haltuun. Toki metallointi on raskasta, mutta samalla on kiinnitetty erittäin suurta huomiota tarttumapintoihin, joita luodaan etenkin elektronisilla elementeillä ja monikerroksisilla vokaaleilla. Päällä laukkaava kitaramelodia tuo mieleen saksalaisen powermetalin, möreä vokalisointi on puolestaan puhdasta Norjaa ja melodinen laulu viskaa ilmoille härskiä nu-metal koukkua. Tuohon päälle vielä industrialin palikoita, black’n’rollin vienoa tuoksua ja kasassa on setti pohjoisesta. Eikä se ole silkkaa paperia.
Mika Roth
Orvokki: Oletko kokeillut joogaa tai meditointia?
Luova Records
Toukokuussa EP-levyn julkaiseva
Orvokki on Berliinissä musiikkiteknologiaa opiskeleva suomalainen laulaja/lauluntekijä, jonka musiikissa orgaaninen ja digitaalinen sekoittuvat kollaasimaiseksi lopputulokseksi. Komean nimen itselleen saanut sinkku onkin kiehtova cocktail tajunnanvirtaa, pohdintaa ja vaikutteiden iloista sekaisinkeittelyä vailla turhia paineita.
Jo aikojen alusta olemme kyselleet tähdiltä, toisiltamme ja kaikelta siltä väliltä, että keitä olemme, mitä teemme ja miksi tämä kaikki on olemassa? Yhtäältä Orvokin ryöppyävän tekstin voi kokea kritiikkinä, jossa ongelmien vaivaama kertoja ei saa tarvitsemaansa tukea ja apua. Toisaalta itsekritiikki ja omien ongelmien kanssa painiminen pistävät jo valmiiksi kerrostetun elektropop-kummajaisen entistäkin monitulkittavampaan valoon. Itse musiikki on pulppuavaa äänisirkusta, joka pidetään pienenä, virtaviivaisena ja silti niin kovin, kovin levottomana – ja juuri tuo runsaan ja niukan outo kontrasti on Orvokin vahvin ase tällä erää. Keinuva ja aaltoileva biisi jää mieleen, melkeinpä kummittelemaan ja muistuttamaan itsestään.
Mika Roth
Oskr: Boring Twist
Kaiku Recordings
Oskr on makoisan groovaavaa modernia poppia luova laulaja/lauluntekijä, jonka toinen sinkku kertoo Tinder-aikakauden treffisysteemien ongelmallisuudesta. Biisin aurinkoinen letkeys ja elinvoimainen virtaus eivät voisi olla kauempana tekstin tikkuisuudesta, jossa kertoja manailee ja sanailee koko parinjahtausperinteen puolittaista järjettömyyttä. Vähemmästäkin on päätetty vetäytyä luostariin mietiskelemään tai vuoren laelle harmoniassa istuskelemaan.
Aihe on siis hankala mutta ajankohtainen, kuten kaiketi aina, sillä rakkauden perässä on laukattu jo vuosisatoja ja tuhansia. Tällä erää laukka-askeleet ovat vain erittäin tanssittavia, kun pyöreä ja hivenen r’n’b kulmalla funkahtava rytmipuoli taikoo aamuyön puolimelankolisia tunnelmia. Korkealle kurottavat vokaalit ovat puolittain lausuntaa, mutta ilmaisu on täynnä tunnetta. Välillä kylkeen tulee melodista torvenkaltaista ja ääniä muokataan siten, että pinnoissa on pientä leikkisyyttä – sillä eihän aihe kuitenkaan kuolemanvakava ole. Pahimmillaan tässä vain kyllästytään treffeillä ja vilkuillaan luurista, että joko kehtaisi nostaa kytkintä.
Mika Roth
Rimbacher: Chasing Ghosts
Jyväskylästä kotoisin oleva
Rimbacher soittaa melodista hard rockia, jossa kaikuu vahvasti 80-luvun testosteroninen perintö. Toisinaan mukana on enemmän pidättelemätöntä Australiaa, joskus nojataan brittitaitajien sofistikoituneempiin tekemisiin, mutta tällä erää tähtäin on selvästi asetettu Amerikan Yhdysvaltojen länsirannikolle ja 80-luvun kimalteisemmille vuosille. Samalla ryhmä jatkaa pohjustustyötä myöhemmin tänä vuonna ilmestyvälle pitkäsoitolle.
Rock’n’roll saa siis soida isosti ja kun aaveita lähdetään jahtaamaan, niin taustalla vaikuttaa myös aina luotettava amerikkalainen blues rock. Surun sini ei pääse kuitenkaan uimaan paidan sisään, vaan meno pidetään nousujohteisena ja iskut ovat positiivisuutta huokuvia. Rock on iloinen asia, eikä kaikessa tarvitse aina olla aivan täydellinen – ei edes näissä sopivan rosoisiksi jätetyissä soundeissa. Toki kimalteen määrä saattaa olla jo rankemmille rokkareille hieman liikaa, mutta säihkypeltien alla hyrrää kyllä väkevä moottori.
Mika Roth
Roju (feat. Jasse Jatala): #9
Metallin kattiloista aivan omanlaisiaan hybridejä ja energisiä sekoitteita hämmentelevä
Roju on viimeisen parin vuoden aikana julkaissut melkoisen pinon sinkkuja, tuplasinkun sekä yhden EP-levynkin. Eikä jälki ole kovasta yhdistelyvimmasta huolimatta millään tavoin hutiloitua, tai ainakin #9 voisi tekniseltä ja tuotannolliselta puoleltaan olla vaikka Amerikan isojen koneistojen tuottamaa musiikkia – ja sanon tämän vain positiivisessa mielessä.
Angstit ovat kohdillaan ja progehtava, metalcorehtava sekä samaan aikaan melodinen mättö pistää vastaanottimen koetukselle. DJ
Roope Juola ja kitaristikaksikko
Joni Nuortimo &
Tero Loponen luovat jo kolmestaan melkoisen ääniverkon, jonka päälle vielä kaksi vokalistia pistävät parastaan, eikä rytmiryhmäkään itseään helpolla päästä. Ja silti, kaikesta runsaudestaan huolimatta, biisi ei tukehdu omaan mahdottomuuteensa. Eihän se edes yski, vaan kiihdyttää ylpeänä kohti tulevaisuuden metallin auringonnousua. Tähän pitäisi kai lisätä jotain superlatiiveja, mutta nyt pitää ottaa hetki happea.
Mika Roth
Sagastrophe: That Girl
Sagastrophe nosti esikoisalbumillaan riman jo korkealle, vaikka
Strange Dreams oli kaikkea muuta kuin täydellinen esikoispitkäsoitto. Huima potentiaali oli kuitenkin helppoa noteerata, joten rauhaisaa, folkahtavaa ja hiukan vinoakin poprockia soittavan yhtyeen uusi sinkku tuli otettua riemulla vastaan. Tarina ei kerro, josko sinkku enteilee isompaakin julkaisuryöppyä, mutta nautitaan kaikesta siitä mitä saadaan.
That Girl on periaatteessa puolislovari, joka on vain päätetty soittaa kovemmin. Vokaalit esitetään tarkoin lausuen, jopa varoen, mutta naislaulaja ei missään nimessä piiloudu soitinten taa. Piano ja sähkökitara kirmaavat tasavertaisina soittimina halki biisin, antaen toinen toisilleen sijaa. Lopun rynnistyksessä sovitus on ehkä hivenen tukossa, mutta isommalle äänivallille on toisaalta tilaustakin. Pidän tärkeimpänä osana kuitenkin juuri eri osasten ja ideoiden yhteispeliä, joka vie siivun lähelle kaaosta – ja nappaa sen kuitenkin lujasti takaisin, luoden siinä samalla vahvaa magiikkaa. Erittäin mielenkiintoinen makupala.
Mika Roth
Suuri Tuntematon: Näin laulussa sanotaan
Suuri Tuntematon hämmensi melko tarkkaan viisi vuotta sitten ainakin allekirjoittanutta, kun
Mustavalkoinen albumi otti kahmalokaupalla aineksia mm. rockin, punkin, popin ja iskelmän tynnyreistä. Rapatessa roiskui ja lopputulos jakoi mielipiteitä, mutta ainakin jäi nimi mieleen ja se on jo itsessään saavutus näinä musiikillisen ylitarjonnan ihanina päivinä.
Biisin alku on kiistatta kummallinen, kun kertoja maalaa aluksi näkymän ojaan kuolleesta oravasta ja bändi soittaa kuin
Baddingin taustalla. Onko tämä nyt sitten kaihoisaa rautalankarockiskelmää, kun kalmainen pikkueläin saa toimia siltana, jonka toisessa päässä on lopulta sankarihautuumaa ja siellä lepäävä kersantti. Kuolemahan on viimeinen yö, joka yhdistää lopulta kaiken syntyvän ja sulkee jokaisen kaaren. Sävellys on hieman rujolla tavalla komea ja vaikka progehtavat, folkahtavat ja rautalankaiset siivut eivät aluksi tuntuneet mahtuvan samaan ryhmäpotrettiin, niin jotenkin biisi vain toimii. Tulossa on kolmas pitkäsoitto ja tätä kirjoitettaessa
Avaruuden kappaleita -kiekko pitäisi ilmestyä maaliskuussa.
Mika Roth
Tangokaffet: Metropòli
Musiikki on ihmeellisten mahdollisuuksien ja alkuun ehkäpä kummallisiltakin vaikuttavien yhdistelmien iloinen ihmemaa. Suomalainen harrastajasäveltäjä
Kai Moilanen tunsi korona-aallon keskellä pakottavaa tarvetta tehdä electrotangoa espanjaksi, ja näin sai alkunsa musiikillinen ihme nimeltään
Tangokaffet. En kiistä, etteivätkö synapsit olisi hieman räiskyneet taustoja selvittäessä ja itse biisiä kuunnellessa, joten miltä kaffeet lopulta maistuvat?
Klassinen ja moderni ovat sanoja, jotka ensimmäisenä nousivat mieleen Metropòlia kuunnellessa. Rytmipuolella elektronisuus on massiivisen hallitsevaa, vaikka haitarin piirtelyt siirtävätkin ajatuksia myös menneeseen. Olisiko tässä sellaista art decon uskoa tulevaan? Espanjankieliset sanat lausutaan naisen toimesta, enkä niistä osaa juuri mitään todeta. Käsittelevät kuulemma autiota aavekaupunkia, josta ihmiset ovat kadonneet. Perulaissyntyinen runoilija
Zoila Forss on työstänyt tekstiä, jonka laulaa ja lausuu
Nina Newton. Metropòli on reilun kolmen ja puolen minuutin mittainen siivu mannermaista fiilistä ja suurten tarinoiden valtaisien kaupunkien henkeä. Elektronista tango-poppia tyylillä, eli kyllä maistuu.
Mika Roth
Tuomo Puranen & Timo Kaukolampi: DJ Sex – Rakkaus tulee
Svart Records
Tuomo Puranen & Timo Kaukolampi ovat jälleen luoneet yhdessä jotain hivenen erilaista. Pari vuotta sitten ihastelin
Maria’s Paradise -soundtrackin voimallisuutta, joten tiesin jo hiukan mitä odottaa. Monessa kunnostautuneet säveltäjät, muusikot ja visionäärit luovat musiikkia, joka tekee kunniaa musiikin rajattomuudelle. Koneellinen ja kokeellinen, rockin lukuisia juonteita hyödyntävä, mutta myös teknologiasta tukea saava äänitaide venyttää jo koko termin 'musiikki' rajoja. Eli nyt ollaan olennaisen äärellä ja vyöhykkeillä, joissa kiinnostavimmat jutut tapahtuvat.
Mister8 on tällä erää aiheena ja tuon kiitosta niittäneen sarjan soundtrackista onkin saatu runsaasti iloa ja ääntä irti. Alkujaan tämä biisi oli ymmärtääkseni
Op:l Bastardsin tekele, joka nauhoitettiin jo vuonna 2001, mutta jotenkin se päätyi uudelleen työn alle. Eikä siinä mitään, sillä postpunkistakin heijasteita ottava siivu on juuri niin kolkko ja etäinen kuin innoitteena toimineiden
Fad Gadgetin ja kumppaneiden 70-luvun lopun työt. Junnaa vaan ei juutu, poraa ja kairaa vaan ei puhkaise mitään, mitä ei pitäisikin rikkoa. Hypnoottinen ja ainutlaatuinen neliminuuttinen, joka saa odottamaan koko levyä.
Mika Roth
Wiener Melange: Vain askeleen päässä
Tämänkertaisen sinkkukoosteen ehdottomin hardcore-pläjäys on eittämättä
Wiener Melange. Iisalmelainen punk-poppoo on perustettu jo vuonna 2013, mutta startissa kului oma aikansa. Isommin asiat lähtivätkin sujumaan vasta vuonna 2018, kun uusi kokoonpano pisti palikat liikkeelle ja sama kolina jatkuu edelleen. Sinkkuja onkin julkaistu kunnon ketju ja kolme pitkäsoittoakin on ilmestynyt, joten kiirettä on pitänyt.
Ja kiirus on melkoinen myös uudella sinkulla, jolle ei ehdi kertyä mittaa edes kahta minuuttia. Biisi on syntynyt ennen nykyistä, kovasti tulehtunutta maailmantilannetta, mutta se vastustaa suorin sanoin sotimista – siinäpä loistava biisi eräidenkin despoottien soittolistoille. Asia on siis jalo, eikä muotokaan joudu häpeämään, koska Vain askeleen päässä -sinkku on biisinä ehdottomasti A-luokkaa omassa genressään. Tuore sinkku pohjustaa tietä tulevalle neljännelle levylle, joka on jo työn alla. Ja nyt jos koska onkin tilausta asioiden suoraan sanomiselle, joten antakaa palaa vain Iisalmen hurjat.
Mika Roth
Ympyrä: Digitaalinen poika
Texicalli Digital
Ympyrä on todella kiehtova ja kummallinen yhtye. Kokeelliseksikin katsottavaa modernia poppia luodaan rauhallisin siveltimenvedoin, eikä kiireettömyys toisaalta edes tunnu mitenkään hitaalta. Yllätyin kun huomasin, että ryhmä on sitten vuoden 2018 julkaissut jo pari EP-levyä, sekä sinkkuja. Kuinka olen saattanut jättää huomiotta yhtyeen, jonka tekstit kirjoittaa
Maritta Kuula ja useita naruja vetelee ties missä kaikessa mukana oleva
Heikki Tikka?
Onneksi heräsin edes nyt, sillä Digitaalinen poika -sinkku toimi mainiona porttina muuhun tuotantoon, mutta palataan tuoreeseen sinkkuun. Digitaalisuus on mahdollistanut uudenlaisten hybridien syntymisen, niin musiikin saralla kuin monilla muillakin elämän aloilla. Digitaalinen poika lienee kotoisin jostain Matrixista, tai ainakin keinomaailmoihin sanoissa osoitetaan – ehkä. Musiikissa ambientmainen rauhallisuus ja heleä pop piirtelevät kevein käsin – onko tuossa ripaus jazzin avaruutta ja trip hopin öistä henkeä? Kenties, mutta kaikki on sulautunut digitaalisissa pilvissä joksikin uudeksi ja upeammaksi. Monet ympyrät sulkeutuvat, vaan yksikään niistä ei pääty.
Mika Roth
Lukukertoja: 2611
