Pienet

Pienet II - Toukokuu 2021

28.05.2021

Ahven: Kesäksi kuntoon / Valiojoukko

Ahven molskahti suomalaisen indiepoprockin lampeen vuosituhannen vaihteessa ja iski pyrstöllään parikin huomionarvoista levyä ennen telakoitumista. Otettuaan happea bändi palasi taannoin ja nyt on uutta musiikkia taas kuunneltavana. Tai uutta ja uutta. Kumpikin näistä siivuista on tuttuja numeroita bändin repertuaarista jo vuodesta 2003 lähtien, mutta vasta nyt ne on saatu julkaistuiksi.

Kannattiko odotus? Kyllä, sanoisin niin, sillä kumpikin sinkun biiseistä on kestänyt aikaa ja mahdollisesti jopa hyötynyt ajan kattilassa marinoitumisesta. Kesäksi kuntoon on muodoltaan hämmentävän pehmoinen kitarapoprokkis, jolla sarkasmi kukkii runsaana jo ensimmäisissä lauseissa. Viittä vaille iskelmää ja samaan aikaan kuin isku palleaan, eli yhä Ahven jaksaa poukkoilla. Valiojoukko kolahtaakin sitten rockin kylkeen säröisellä kitarallaan ja raskaammilla iskuillaan, vaikka muutokset ovat enemmänkin kosmeettisia kuin rakenteellisia. Kertosäkeessä angstinen rock loikkaa kuitenkin uudelle raiteelle, mikä pelastaa paketin keskinkertaisuudelta. Ja osuvathan lyriikat jälleen keskelle maalitaulua.

Tekstien ironian ja mustan huumorin takana lurkkii epävarmuus itsestä ja omasta paikasta maailmassa. Nähtäväksi jää jatkuuko asioiden ruodinta myös tekeillä olevan uuden materiaalin parissa, mutta nykyhetkessä kumpikin ralli on yllättävän ajankohtainen.

Mika Roth

Anne Arffman: Valoa varjoissa

Anne Arffman on raahelainen laulaja, jonka debyytti EP-levy on syntynyt yhteistyössä säveltäjä-sanoittajaduo Joordan Mackayn kanssa. Mackay-kaksikon omakin EP tuli taannoin ruodittua, eivätkä nämä raidat eroa niinkään paljoa niistä.

Neljässä kappaleessa liikutaan perinteiseksi miellettävien laulaja/lauluntekijä -kuvioiden äärellä, arjen pienten hetkien ja elon suurten ihmeiden – sekä varjopuolten – värittäessä matkaa. Ankkuriraita Itsemurhaajan kehtolaulukin osataan esittää jotenkin positiivisesti, vaikka aihe on superraskas. Toisessa laidassa Oven takana on rakkaus leijailee keveän kitarapopin aurinkoisella puoliskolla, nostattavien fiilisten kantaessa vaikka läpi rankimman räntäsateen.

Arffman on joutunut tulkitsijana melkoisen haasteen eteen, sillä nämä neljä numeroa eroavat hurjasti toisistaan, mutta kokonaisuus on silti vahva, ehytkin. Muutaman asteen retroisammalla soundilla veivaava Kissankello, Heinäkorsi on valittu sinkuksi ja valintaa voi pitää viisaana. Omalla tavallaan viehättävä on myös Kamelin hampaat, jonka teksti jättää tulkinnanvaraa ja kertosäkeen koruton kuvio nappaa kuin huomaamatta kiinni korvasta. Kyllähän näitä enemmän olisi kuunnellut, vaikka albumillisen.

Mika Roth

Bill Hota: Pikkuusen paree / Kiminkinen

Bill Hota on väkevä indiefolk trio Seinäjoelta, Etelä-Pohjanmaalta. Yhtyeen aiempi muoto oli vuosina 1993 - 2018 toiminut Bill Hota & the Pulvers, josta kehkeytyi vuonna 2019 Bill Hota. Ajat ovat saattanee muuttua, mutta tuo muutos ei välttämättä näyttäydy kaikkialla yhtä dramaattisesti.

Bill Hota on edeltäjänsä tavoin villimmällä kaistalla viihtyvä soittajajoukko, joka ei anna murheen painaa leukaa rintaan. A-puoleksi valittu Pikkuusen paree ammentaa voimansa supisuomalaisesta paremmaksi pistämisestä. Ja kuka olisikaan parempi ohitettava kuin se oma naapuri, joka tietysti jää kaikessa himpun verran jälkeen. Kiminkinen on puolestaan tarina/kunnianosoitus samannimiselle maalaislääkärille. Mikään ei saa olla lääkärille vierasta ja kolmeen sekä puoleen minuuttiin onkin saatu ahdettua melkoinen määrä terveysvinkkejä, silmäkulman pilkettä unohtamatta.

Maailma tosiaan muuttuu, mutta kyllä tällaisen folkin pätkinnän ja kuplettilaulannan seurassa vaan viihtyy 20-luvullakin. Soitto on kulmikasta ja sovitukset kolhivat sopivasti peltejä sisään, mutta osaavat herrat myös hellittää puristusta, jolloin taika toimii – jopa pikkuisen paremmin.

Mika Roth

Black Peider vs. Jukka Nissinen: John the Revelator / Change My Face
Humu Records / Hillotehdas / Daring Production

Yhteistyö on tunnetusti voimaa, eikä tämä kenties kummalliseltakin vaikuttava duo muodosta poikkeusta. Black Peider vs. Jukka Nissinen on kahden rockin parissa puuhaavan herran yhteistyön lopputulema. Tarina ei kerro onko kahden biisin mittainen sinkku saamassa mahdollisesti jatkoa, itse soisin tuonkin tapahtuvan.

Jaa että miksikö? Niin, kahdesta raidasta toinen on peräti lainabiisi, joten mitä ihmeellistä tässä nyt sitten on? Reilut yhdeksän minuuttia on puskettu niin täyteen tunnetta, että nuppia suorastaan huimaa – eikä äänivalli missään vaiheessa edes äidy kovinkaan mittavaksi. A-puolen John the Revelator on osapuilleen satavuotias bluesstandardi, johon kaksikko puhaltaa uuden hengen. Silkkaa laulua ja Rhodes-pianoa käytetään kummallakin numerolla, mutta enempää ei tarvita. Black Peider valittaa, murisee ja mörisee tavallaan, ja onko siellä Nissisenkin vokaaleja taustalla? Niin tai näin, toimii silti.

Change My Face antaa Rhodesille enemmän tilaa ja Peiderin lausunnassa/tulkinnassa on aimo annos modernin Nick Caven ahdistusta. Ja sanon tämän täysin ilman sarvia ja hampaita, koska Peider ei peesaa vaan tekee omaa juttuaan. Hyytäviä ääniä on luotu oletettavasti muillakin keinoin, mutta avainsana on alastomuus. Tämäkin biisi on karsittu runkoonsa saakka, mutta miltei rujosta muodosta on kasvanut jotain uutta ja upeaa.

Mika Roth

Emilia Tuovila ja Väijytys: Live at Pyhtää

Folkahtavan poprockin tienoilla viihtyvä Emilia Tuovila ja Väijytys on ratkaissut omalla tavallaan keikkojen puutteen. Jos yleisölle ei voi soittaa livenä, niin pistetään keikka pystyyn ja äänitetään se sellaisenaan. Niinpä Live at Pyhtää -tallenteella kuultavat aallot ja lokkien kirkaisut ovat aitoja, ja mihinkäs muualle folk kuuluisi kuin luontoon.

Live at Pyhtää on kolmen vakaan ja toisistaan selvästi eroavan raidan kokonaisuus, jonka keskiöksi nousee jo ihan mittansakin ansiosta keskimmäisenä kuultava Eräs tarina. Yksinkertaiseen kuvioon perustuva kappale kertoo kahden ihmisen väliin syttyvästä tunteesta, joka on jo alusta saakka tuomittu jäämään vain ohimeneväksi. Väistämättömyys antaa kuitenkin teokselle taianomaisen hohteen, somin osin kasatun pinon kasvaessa huomattavasti osiaan suuremmaksi.

Heleä folkpop on kuin kolikon toinen puoli, kun ankkuriraita Hopeanuoli ottaa boogie rockista kunnon rutistusotteen ja tuuppii folkahtavan soundin aivan uuteen suuntaan. Pidän silti revittelystä ja Tuovilan kyvyt rock-laulajana yllättivät positiivisesti, kun oli aika saada ns. mojoa mukaan. Kovassa seurassa avausraita Merimiespoika jääkin lähinnä seinäruusuksi, vaikka hieno folkpop piirtely onkin. Toisaalta kolmijalkainen teos ei sulje ovia, ja ainakin livetilanteessa hyvinkin erilaiset kappaleet osoittautuvat, jos nyt ei sisaruksiksi, niin kaukaisiksi serkuiksi sentään ainakin.

Mika Roth

Laaksonen: I Wish I Was More Beautiful Than My Ex / Unlovable (Acoustic Version)

Laaksonen oli esillä Desibeli.netissä viime vuoden loppupuolella, kun Unlovable-sinkku riipi sydänsuruista kasaan hienon ja koskettavan balladin. Samoilla linjoilla jatkaa myös uusi biisi, jonka otsikko kertoo tietysti jo paljon sellaisenaan.

I Wish I Was More Beautiful Than My Ex on edeltäjänsä tavoin hyytävällä tavalla kaunis pop-balladi, jonka viehättävien linjojen ja muotojen alla möyryävät suuret tunteet. Kertoja on jäänyt yksin, mutta ei pääse pois ex-rakkaansa varjosta, mikä on nöyryyttävää ja julmaakin. Nämä syvimmät tunteiden mutakuopat tuodaan kuitenkin esiin vaimein ja pehmein äänin, kauniiden soitinosuuksien käyttäessä vain minimaalisen määrän äänimaisemasta. Näin Laaksosen vähäeleiset vokaalit nousevat väistämättä eteen, suoraan silmille. B-puoleksi sijoitettu Unlovablen akustinen versio sopii hienosti seuraan, vaikka tässä draamaseurueessa raita jääkin kaikin tavoin B-puoleksi.

Syksyksi luvataan albumia, jolla herkkyys ja voima jatkavat yhdistymistään. Nähtäväksi jää kuinka mainoslauseiden lupaukset lunastetaan ja biitit saadaan kuulostamaan jäätiköiden liikkeiltä. Itse odotan mielenkiinnolla tulevaa jatkoa.

Mika Roth

moshimoshi: I
All That Plazz

Vimmatun tiukkaa kitararockia soittava moshimoshi ehti julkaista debyytti EP-levynsä jo alkukuusta, mutta ei kai tässä vielä ihan myöhässä olla. Talven lopulla ilmestynyt Igotlostinsidemyhead-sinkkuhan on yhä tuoreessa muistissa, superrosoisen ja samaan aikaan melodisen muotonsa ansiosta.

Kyseinen sinkku on saanut ympärilleen nyt neljä muuta raitaa, joista vain Birthday ylittää kahden ja puolen minuutin rajapyykin. Nämä kipaleethan lasketellaan todella nopeasti, eivätkä lähinnä huudetut vokaalit anna sen enempää aikaa pohdinnoille. Em. sinkun iskuvoima on edelleen huima, mutta nostetaan esiin myös ankkuriraita Song 5, jolla kipakka kurvailu ja barokkimainen runsaus on saatu ruhjottua samalle pikakaistalle. EP:n vauhti ja energisyys ovatkin sitä luokkaa, että reiluun yhteentoista minuuttiin on saatu enemmän ainesta kuin monet onnistuvat loihtimaan kokonaisille pitkäsoitoille. Uskomattoman valmiin ja ehyen tuntuista jenkkipaahtoa, josta ei löydä oikein mitään huomautettavaa.

Mika Roth

Pojat Collective: Pojat EP
Soit Se Silti

Pojat Collective ei kansikuvasta huolimatta paukuta dinosaurus-rockia, vaan kolmen helsinkiläisen rap-artistin muodostama kokoonpano tutkailee hip hopin, rapin ja niiden musiikillisten maailmoiden mahdollisuuksia. iLeevi, Susi ja Väinö ovatkin rohkeasti ottaneet saurusta hännästä ja viidellä raidalla koetaan monenlaisia hetkiä.

Pojat EP on siis kolmikon debyytti-EP, esikoissinkku ilmestyi puolestaan viime vuonna. Uudeksi sinkuksi valittu Tee rahaa on kenties se biisiviisikon helpoimmin koukuttava numero. Tekstit ladotaan rennolla otteella ja taustalla torvi (?) soittelee muutamia nuotteja, biittien pitäessä etunojan yllä. Silti kaikesta hohkaa rentouden ja helppouden tuntu, aivan kuin musiikki syntyisi itsekseen. Eikä se koskaan tee oikeasti niin. Rakkaudesta kummunnut debyyttisinkku Kaunis aamu on jo oikeastaan poppia, mutta ei kauneus koskaan ole pahasta ja tämäkin hybridi jaksaa kiinnostaa vaikka soittokertoja ropisee tauluun.

Trion itse tuottama EP ei kenties osu ihan jokaisella laukauksella maaliin, mutta urbaanimpaa ahdistusta huokuva Meri on ansainnut keräämänsä huomion. Pinnat myös rohkean paljaaksi ja karsituksi jätetystä soundimaailmasta, jonka avulla ne pienet ja huipputärkeät elementit nousevat valokeiloihin.

Mika Roth

Scary Pages: Are We Able / Man From the Mirror

Scary Pages on oululainen modernia rockia persoonallisella twistillä esittävä trio. Vuonna 2018 perustettu yhtye ehti heittää vain yhden keikan, ennen kuin maailma muuttui, mutta musiikin tekemistähän ei mikään voi estää. Tuplasinkku Are We Able / Man From the Mirror on bändin ensimmäinen julkaisu, jolla palaset vaikuttavat loksahtaneen jo lupaavasti paikoilleen.

Kahden biisin mittaiselle sinkuralle kertyy mittaa miltei kymmenen minuuttia, mutta muoto ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Ensinnä kuultava Are We Able kuulostaa sopivasti modernille brittiläiselle ja amerikkalaiselle rockille, sisältäen silti elintärkeitä omiakin eväitä. Koskettimet nousevat kitaran ja basson väliin merkittäväksi elementiksi, vokalistin persoonallisen tyylin vangitessa huomion. Man From the Mirror onkin sitten monta astetta rauhallisempi numero, melodisuuden ja pehmeämmän soundipakin luodessa biisiin huimasti syvyyttä. Tälläkin erää sovitus on kuitenkin se rintama, jolla yhtye saavuttaa eniten voittoja.

Oletan soittajilla olevan jo jonkin verran bändihistoriaa takana, sillä kumpikin kappale vaikuttaa kypsältä ja persoonalliselta. Vaikka soundivallit ovat hetkittäin tukevia ei musiikki kuulosta väärällä tavalla raskaalta, vaan kaikki osat palvelevat onnistuneesti lopputulosta. Persoonallisuuspisteistä voi aina napista, mutta huomattavasti enemmän tässä on omaa kuin lainattua, ja soundi vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta.

Mika Roth

Silloiset: Emme ole samat enää

Silloiset on duo, jonka musiikki koostuu kolmesta elementistä, jotka ovat: konserttikantele, saksofoni ja laulu. Musiikki on jo soitinvalintojen ansiosta taipuvaista folkin puolelle, etenkin kun saksofonia soitetaan säästeliäästi ja vokaalitkin esitetään erittäin vähäeleisesti. Kaiken kukkuraksi EP on äänitetty studiossa livenä, mikä vain korostaa kokonaisuuden virtaavaa tunnetta.

EP-levylle on sijoitettu neljä kappaletta, joiden tekstit ovat Aaro Hellaakosken, Eino Leinon, Pablo Nerudan ja Edith Södegranin. Kovia nimiä kaikki, mutta silti ainakin allekirjoittaneen päähuomio kiinnittyy sanojen sijasta itse musiikkiin. Voi tietysti olla, että Södegranin Rakkaus on jo valmiiksi tuttuakin tutumpi teksti, mutta seitsenminuuttinen sävellys on mielestäni silkkaa asiaa. Samoin Hellaakosken Haukka nousee mielestäni musiikillisille siivilleen, jotka jatkavat ja kasvattavat alkuperäisiä sanoja. Nerudan Tänä yönä voin kirjoittaa ei ollut tekstinä aiemmin tuttu, mutta kaunishan tämäkin teos on, juuri sellaisella sydäntä riipaisevalla tavalla. ”Hän rakasti minua, ja toisinaan minäkin rakastin häntä” - kuka oikeasti voi sanoa noin ja selvitä naarmuitta?

Kaunista, ehkä hieman tarpeettoman hiljaista, mutta jos vain löytyy aikaa ja tilaa, niin EP-levyyn kannattaa ehdottomasti tutustua.

Mika Roth

St. Aurora: They All Remember

St. Aurora avasi julkaisu-uransa kunnon pamauksella, kun talven kylmyyteen jyrähti Falling (Just Another Way to Fly) -sinkku. Nyt biisi on saanut seurakseen neljä muuta raitaa ja kasassa on debyytti-EP.

Saatesanoissa korostetaan biisikatraan monimuotoisuutta ja kyllähän tässä monenlaista kyytiä tarjotaan. Rejects of Society viskaa niskaan mahtipontisen hard rock -kertosäkeen, kun taas Agree to Disagree astahtaa rohkeasti jenkkihardrockin kulahtaneisiin saappaisiin. Ja ne saappaat on luotu kulkemaan pitkin Los Angelesin katuja, kasarin tuikkiessa kertosäkeessä. Näiden kimaltavien vetojen välissä They All Remember kauhoo teatraalisemman rockin mustissa vesissä, tosin taustalaulut ja koskettimet pitävät purjeet täysinä. Tuohon kun lisää Is It My Time -mahtiballadin akustisine kitaroineen kaikkineen, niin johan ovat mittalaitteistot kovilla.

Jokaiselle jotakin vai liikaa kaikkea? Pohdin tuota paljon ja eri kanteilta, kuunnellessani tätä kauniisti sanottuna värikästä EP-levyä. Jotain kertonee se, että mielestäni EP olisi kannattanut saman tien laajentaa pitkäsoitoksi, koska näissä raidoissa on selvästi tiettyjä yhtymäkohtia, mutta väleihin jääneet avaruudet ovat sitten ehkä kuitenkin hieman liian laajoja. Mielenkiintoista, ja tämähän oli vasta alkua.

Mika Roth

Sumuhai: Saavu EP

Sumuhai avasi julkaisuhistoriansa viime vuoden lopulla, kun kolmen raidan mittainen Maan ja taivaan väliltä EP-levy ilmestyi. Tuolloin maan ja taivaan väli täyttyi dreampopin ja folkahtavan utupopin pilvistä, eikä tyyli ole juurikaan muuttunut.

Tällä erää raitoja on vain kaksi, joten EP-termin käyttö nimen yhteydessä on hieman yliampuvaa. Ensinnä kuultava Saavu on kiistatta herkällä tavalla viehättävä ja kaunis biisi, jota rakennetaan pienen pienin askelin. Saatesanat ovat tälläkin erää luokkaa ’minimalistisen pienemmältä laidalta’, mutta musiikki osaa kyllä puhua puolestaan. Mies- ja naisvokalisti kutovat yhdessä ihmeenkaltaisen hetken, jota hiljaakin hiljemmin soitettu tausta tukee. Sumu on sentään rahdun folkimpi ja eläväisempi numero, vaikka tämäkin kappale kyllä häilyy hurjan lähellä hiljaisuuden muureja.

Melodiat ovat viiltävän upeita ja muoto on kaikessa hauraudessaan hurmaava. Voisi näitä kappaleita silti hieman vahvistaa ja tukea, tai ainakin johonkin väliin olisi hyvä saada jotain massiivisempaa, jotta pienuudelle olisi jonkinlainen peilauspiste.

Mika Roth

Viiltäjät: Bad Taste
Suhina Records

Viiltäjät on joensuulainen grungepunkyhtye, joka julkaisit ensimmäisen EP:nsä pari vuotta sitten. Tuon jälkeen ryhmältä on ilmestynyt albumi ja osuvasti nimetty Bad Taste on jo kolmas EP-levy. Yhtye ymmärtää ysärin angstin ja viiden biisin mittainen kiekko onkin melkoinen matka 90-luvun rupisempaan kitarapaiskontaan.

Seattlen aika musiikkimaailman huipulla oli ja meni, mutta joensuulaiset osaavat ansiokkaasti sekoittaa grungen möyrintään suomalaisugrilaista ahdistusta ja sitä kuuluisaa ketutusta. Eikä lopputulema ole läheskään niin persoonaton, kuin miltä se luettuna saattaa kuulostaa. EP:n viidestä biisistä vain päätösraita Sopivasti sekasi ylittää kolmen minuutin aikarajan, mutta eipä siinäkään progeiluun sorruta, jos nyt muoto onkin perinteisempää suomirockia.

Nostaisin silti eturiviin Anna mun olla -ahdistusrypistelyn, joka osaa meuhkata juuri sopivan korkean äänivallin päältä. Punkimpi Purukumi jauhaa myös mukavasti tarttuen kuin purkka tukkaan, vaikka mittaa kertyy hädin tuskin kahta minuuttia – ja tuossa on mukana vielä loppuvinkaisut kitarasta. Toimii ja pistää sopivaan paikkaan, vai oliko se nyt viilto?

Mika Roth

Von Vida: Sairaan Kaunis Maailma

Von Vida vaihtoi viime vuoden lopulla esiintymiskielen englannista suomeen, kun Hallittu kaaos -sinkku muunsi herran urbaania, elektronista ja ehdottoman öistä pop-musiikkia joksikin uudeksi. Sinkkuketju on sittemmin kasvanut ja nyt on koittanut aika niputtaa sinkut EP-levyksi ja tietysti kylkeen on tullut myös pari muutakin raitaa.

Von Vida on selvästi päässyt sisään uuteen laulutyyliinsä, joka on melodisempi ja monipuolisempi – mitenkään aiempaa räppiä väheksymättä. Nämä biisit vain elävät hieman toisenlaisesta kaasukehästä ja etenkin sinkuksi valittu Huudan on suorastaan kaunis moderni pop-helmi, jossa kaikki aikakaudet kasarista tähän päivään ovat tavallaan edustettuja. Enemmän hip hopin kanssa leikittelevä Sairaan Kaunis Maailma on puolestaan rohkea siirto aivan uuteen suuntaan, jossa stadionluokan kertosäe ja akustinen kitara voivat kikkailla toistensa rinnalla.

Muuntuminen voi toisinaan vaikuttaa pakotetulta, mutta Von Vidan tapauksessa muutos on tuonut kaavaan mukaan tyylikästä hienovaraisuutta – ja samaan aikaan teksteissä voidaan puida ihmisyyden synkempiäkin puolia. Maailma voi tosiaan olla monella tavoin kaunis.

Mika Roth

Yhdistyneet Kiertoratakansakunnat: Yhdistyneet Kiertoratakansakunnat EP

Yhdistyneet Kiertoratakansakunnat on saanut luotua melkoisen EP-levyn. Neljä raitaa kellottavat päälle 19 minuutin verran, eikä tyyliä ole kovinkaan helppo nimetä. Yhtäältä noisen kanssa perintötekijöitä vaihtanut post rock ja pölyinen desert rock olisivat kaiketi osuvia termejä, mutta rämisevä, poukkoileva ja suorastaan progeileva muoto on myös jotain muuta. Jotain, jonka tarkka lajimääritys on haastavaa.

Projektin takaa löytyy Seva Ruoho, jonka viime vuoden lopulla arvioitu Smooth Jazz Nuclear Bombs jäi kyllä mieleen. Tällä erää koneiden noise-osuutta on vähennetty ja biisirakenteissa voi havaita jopa tarttumapintoja, kun kuullaan kitaraa ja ihka oikeaa vokalisointia. Yhdeksi lähtöpisteeksi tarjotaan saatesanoissa Stam1nan teosta, mutta yhtä paljon tässä on Tuvalun vapaata raivoa, ja Kuusumun Profeetta on toisinaan yhä kaunispuheinen kauhukuvissaan.

Tarina kertoo sienipilviä palvovasta kultista, joten teemat ovat uraanin raskaita, mutta Strategisten Ohjusvoimien Hopeiset Siivet Raapivat Taivaankantta Pimeinä Öinä osaa silti paljastaa kaunistakin kylkeä. Samoin raskasta runttaa tihkuva Sienipilvistä Löysin Vain Sinut pystyy vakuuttavasti pysähtymään ja havaitsemaan yllättäneen kauneuden, kunnes seuraava paineaalto hävittää jäljet radioaktiivisesta hiekasta. Yhdistyneet Kiertoratakansakunnat ei päästä itseään eikä kuulijoitaan helpolla, mutta palkinto on mielestäni tutustumisen ja upottautumisen arvoinen. Taidetta ilman pönöttämistä, tarinoita vailla järjellisyyden kahleita.

Mika Roth

Lukukertoja: 2913