Pienet

Sinkut III - Maaliskuu 2021

30.03.2021

E. Kastehelmi: Aamukaste

E. Kastehelmi on kokeellista taidepoppia luova artisti, joka tekee itse kaiken mahdollisen käyttäen soittiminaan kaikkea mahdollista. Debyyttisingle on lähes kuuden minuutin mittainen Aamukaste, jonka määrittelyssä adjektiivivarasto joutuu kieltämättä koville. E. Kastehelmi luottaa ainakin tällä kipaleella lelu-urkuihin, joiden rinnalla toinen biisiä määrittävä elementti on aasialaista fiilistä luova laulu/lausuntarytmitys.

Muoto on siis poikkeuksellinen, eivätkä lyriikatkaan varsinaisesti avaa portteja sen enempää satunnaisen kuulijan edestä. Aamukaste on ymmärtääkseni rakkaudesta ja toiveista kummunnut teksti, jossa kadonneen rakkaan etsintä ei välttämättä tapahdu kokemamme fyysisen maailman ulottuvuuksissa. Havumetsäfolkteknopopin kulku on hypnoottista, kehien kasvaessa viimeisen parin minuutin ajan aina vain toinen toisensa päälle. Soundien halpahallimaisuus ja tekstin runomaisuus ovat tietysti yksi vastapari, samoin soundien leikkisä modernius ja sanojen vanhanaikaisuus hankaavat periaatteessa toisiaan, mutta E. Kastehelmi osaakin hyödyntää syntyneen kitkan lämpönä. Yksi nipun oudoimmista numeroista, mutta samalla yksi kiehtovimmista.

Mika Roth

Emilia Aarnio: Kehrääjälintu

Emilia Aarnio on oululainen laulaja-lauluntekijä, jolla on pitkät juuret musiikin historiassa. Aarnion esikoisalbumin tekstit pohjaavat hänen isoäitinsä, yli 40 vuoden musiikkihistorian omaavan Kirsti Aarnion runoihin sekä teksteihin. Vanhaan on luodessa sekoittunut uutta ja näin on syntynyt rajatonta ja folkahtavaa poppia, joka kuulostaa samaan aikaan menneelle, nykyiselle ja ehkä hiukan tulevallekin. Kevään korvalla ilmestyvä debyyttialbumi Kehrääjälintu on puolestaan omistettu Aarnion kymmenen vuotta sitten menehtyneelle muusikkoisälle, joka aikoinaan toimi oman äitinsä yhtyeessä laulaja-basistina.

Kehrääjälintu on surumielinen balladi, jossa kertoja kaipaa sitä mitä ei voi enää saavuttaa. Vokaalit lausutaan varoen, jopa hiljaa, pääosin akustisten soitinten luodessa hienovaraisin siirroin tunnelmaa. Pienistä palasista ja tarkoin harkituista koukeroista rakentuu kuin huomaamatta väkevästi soiva kappale, jossa herkkyys ja voima hakeutuvat täydellisesti tasapainoon. Suru ja murhe ovat läsnä, mutta linnun laulusta voi löytää myös lupauksen jostain paremmasta.

Mika Roth

Hundred Headless Horsemen: Cataclysm

Seitsemän on eräs suurimmista luvuista, tarkastelee sitä sitten miltä kantilta tahansa. Seitsemän vuotta sitten perustettu Hundred Headless Horsemen valmistautuu debyyttialbuminsa Apokalepsian julkaisuun, jonka ensimmäinen sinkku ylittää jopa seitsemän minuutin rajan. Viimeinen reilu kaksi minuuttia tosin vain livutaan hiljalleen kohti hiljaisuutta, mutta psykedeelistä death metalia luova helsinkiläisryhmä ei kuljekaan tutuilla reiteillä.

Cataclysm onkin ilahduttavan vapauttava kokemus, sillä vaikka biisi on periaatteessa metallia, on se samaan aikaan jotain täysin määrittelemätöntä ja erilaista. 70-luvun paksu progeisuus toimii kieltämättä kelpo ohjenuorana, mutta vaikka kerroksia on ladottu päällekkäin, ei kipale ole millään tavoin tukahduttavan tuntuinen. Päinvastoin hiljalleen kohoava, kasvava ja kierroksiaan nostava kipale aivan kuin vaihtaa vaatteitaan siirryttäessä vaiheesta toiseen, tosin noita vaihdoksia on haastava huomata, ennen kuin olet jo tupsahtanut seuraaviin lavasteisiin. Valmistautukaamme toukokuussa julkaistavaan Apokalepsiaan.

Mika Roth

Jouni Aslak & Nousukauden Lapset: Ruutujen takaa
Playground Music Finland

Jouni Aslak & Nousukauden Lapset on jo parin vuoden ajan tehnyt tasaisen vahvaa työtään pop-soulin haastavilla kentillä. Uusimmalla sinkullaan combo ottaa kantaa alati kasvavaan ongelmaan, joka koskee suurinta osaa maailmaa. Eikä kyse ole nyt mistään viruksesta tai ilmastonmuutoksesta, jotka nekin ovat toki vakavia asioita, vaan ns. ruuturiippuvuudesta.

Ruutujen vankina -sinkku kertoo siitä pisteestä, kun et vain pääse enää irti ruutujen luota. Kertoja ymmärtää aivan täysin tilanteensa ja kuinka olisi tosi kivaa olla muiden kanssa fyysisessä maailmassa. Oma tahto on kuitenkin ehtinyt muuttua toissijaiseksi tekijäksi, kun olet rakastunut kaappaajaasi. Tukholma syndrooma iskee siis salakavalasti, kuten myös tämä biisi, jonka pehmeä tarttuvuus päivittää kevytsoulin suomalaisen popversion uudelle vuosikymmenelle. Samettiset soundit olivat itse asiassa niin kepoiset, että aluksi ihmettelin niitä – mutta pehmeä miellyttävyyshän on tarinan Pandoran lippaan ydin.

Mika Roth

Kalevi Kullasvaara: Sinistä ikävää
Jarron Oy

Mitä yhteistä on Sydneyn miljoonakaupungilla ja kotoisella Kouvolalla? Niitä yhdistää ainakin pitkän linjan muusikko Kalevi Kullasvaara, joka on viimeiset 15 vuotta elänyt kuuleman mukaan tuolla akselilla. Niinpä on täysin osuvaa, että pikkukaupungin pojan seuraava albumi on nimeltään Kouvola/Sydney. Kullasvaaran musiikillinen historia ulottuu aina 70-luvulle saakka, mutta tuoreen sinkun musiikilliset juuret ulottuvat vielä huomattavasti kauemmas ajan virrassa.

Sinistä ikävää on kappale eroamisesta, kivusta ja ikävästä. Kertoja jää ovensuuhun katsomaan toisen perään, pedal steel -kitaran piirrellessä takana kaihoisia nuottejaan. Amerikka on astunut isolla bootsilla porstuaan, ja biisiä voisi kutsua jopa Americanaksi. Siinä on isoja paloja läntistä countrya, aidon Hammondin ankkuroidessa siivua puolestaan 70-luvun singer-songwriter popin kylkeen. Biisi on suora, suorastaan raaka, mutta Kullasvaara ei räjäytä kipalettaan9+ taivaisiin, vaan antaa sen vain soida hiljaa, kaivertaen. Jokainen siipensä rakkauden liekeissä kärväyttänyt ymmärtää kyllä missä mennään, sitä on sininen ikävä.

Mika Roth

Kontio Polaris: Brother

Hienosti nimetty Kontio Polaris on helsinkiläinen poprock-yhtye, joka pyrkii luomaan aikalinjat sotkevaa musiikkia. Ainakin tällä sinkulla 70-luvun progeinen koukeroisuus ja 90-luvun angstinen usvaisuus yhdistyvät moderniin soundimaailmaan, lopputuleman muistuttaessa monia – ja oikeastaan suoraan ei ketään. Debyyttisingle pohtii vanhempien eroa tarkasteltuna kahden lapsen kulmasta, jossa sisaruksilla on lopulta vain toisensa silloin kun apua pahimmin kaivataan.

Esikoissinkku on kunnianhimoinen taidonnäyte, eikä lähes viiden minuutin mitta ole mikään helpoin annoskoko modernissa sinkkumaailmassa. Kontio Polaris kuljettaa kuitenkin kipalettaan ennakkoluulottomasti ja voin vain ihailla sovituksen vivahteita, sekä soundipakin leveyttä. Brother kehittyykin alati, fiiliksen muuttuessa noin puolen minuutin välein ja näkymien vaihtuessa kuin parhailla teema-albumeilla konsanaan. Tuo miltei huomaamaton mutta jatkuva jalostustyö onkin ase, jonka ammattimainen hallitseminen saa pohtimaan, kuinka paljon kokemusta jäsenistöllä on mahdollisesti aiemmista musiikkiprojekteista. Sillä jos tämä oikeasti on tekijöiden esikoinen, niin johan on järisyttävä lähtölaukaus.

Mika Roth

Kuulovaurio: Sekaisin

Kuulovaurio on valinnut itselleen otsikon, joka herättää taatusti tuntoja monissa muusikoissa. Vuonna 2018 perustettu pohjoispohjanmaalainen yhtye soittaa modernimpaa suomirockia ja siltä on ymmärtääkseni ilmestynyt tätä ennen vain kahden biisin mittainen sinkku. Nyt on kuitenkin puhe jo kokonaisesta pitkäsoitosta, joten pohjanmaalaisten ruuti on kuivanpuoleista.

Entä mitä kulmaa ryhmä löytää suomirockin tuttuihin lohkaremuureihin? Tummat säkeistöt saavat kontrastia kun kertosäe potkaistaan käyntiin, ja tässä ryhmällä onkin käsissään pienoinen aarre. Sekaisin näet tarttuu nimenomaan kertosäkeellään korvasta kiinni, eikä säkeistöissä päästetä otetta lipsumaan. Välissä kuullaan napakka kitarasoolo, johon päästään käsiksi piristävän väliosan kautta. Hieman geneerisiä valintoja lyriikoiden ja sovituksen saralla, minkä lisäksi päämelodiaa olisi voinut hyödyntää huomattavasti härskimminkin, mutta jäljillä ollaan jo. Nostetaan hattua myös kantaaottavalle tekstille.

Mika Roth

Kuvassa Kaunis: Kummipoika

Kuvassa Kaunis sai pohtimaan nimellään muutamaakin asiaa, mutta ei kai se nimi miestä pahenna jne. Kyseessä on kolmihenkinen helsinkiläinen folk-yhtye, joka ei kavahda rockin rouheutta ja nojaa vahvaan ryhmävokalisointiin. Debyyttisingle Kummipoika on kuin sarja värikkäitä ja toisinaan monitulkintaisia kuvia hetkistä, jotka tulee vietettyä pienen ihmisen seurassa, jolloin elämä ja sen ihmeet saattavat näyttäytyä yllättävissäkin huomiovaloissa.

Kummipoika on vain kolmen minuutin mittainen, ehkä tarpeettomankin reippaasti etenevä kappale, jonka kyytiin on parempi hypätä heti alussa. Mies- ja naisvokaalit sekoittuvat mukavasti, kertosäkeen koukut viuhuvat jo ennen minuuttia ja kitaroitakin on päällekkäin sähköisinä sekä sähköttöminä. Hieman hengästyttävä kokemus, mutta samaan aikaan kappaleen seurassa tahtoo sinnitellä. Josko ensi kerralla hiukan pienemmät vauhdit, tai vähemmän rasteja?

Mika Roth

Lyyti: Puhalla ja toivo

Laulaja-lauluntekijä Lyyti jäi mieleen reilu vuosi sitten julkaistun Meitä ei ole kutsuttu -debyytialbuminsa ansiosta. En vieläkään osaa täydestä sydämestä sanoa, mitä olla mieltä tuosta kummallisesta lo-fi ja folk-kummajaisesta, mutta ainakin se herätti syviä tuntoja. Ja herättää muuten yhä.

Puhalla ja toivo -sinkku on esikoisen materiaaliin verrattuna suorastaan hinkattua ja valmiiksi tuotettua materiaalia. Onko Lyyti siis menettänyt samalla persoonallisuutensa? Ei todellakaan. Puhalla ja toivo -biisi polveilee tuttuun tapaan, keveän popin ja runoelmapopin peilitalon hämmentäessä satunnaista kuulijaa. Pituutta sinkulle kertyy lähes viisi minuuttia, mutta silti kipale tuntuu loppuvan kerran toisensa jälkeen kesken. Kiirus on kova, tarinassa on taas useampia tasoja ja Lyyti kertoo välillä sodan aikaisesta Kaisaniemestä, sen jättilumpeesta ja henkilöiden välissä olevasta merestä, mikä lienee viittaus johonkin tyystin muuhun. Erittäin lyytimäistä taidepoppia, johon kannattaa ehdottomasti tutustua, jos normeista poikkeavat reitit sattuvat miellyttämään.

Mika Roth

Maco Oey feat. Maija Kauhanen: Arvaamaton
Eclipse Music

Lämpimän ja sopivan miellyttävän lauluäänen omaava Maco Oey on Tampereella vaikuttava laulaja-lauluntekijä, joka on uusimmalle sinkulleen saanut duettokaveriksi Emma-voittaja Maija Kauhasen. Säveltäjäksi on löytynyt niin ikään kokenut lauluntekijä Janne Saksa, vaan kuinka arvaamaton on lopputulema?

Arvaamaton on kaunis pop-biisi, jolla ns. oikeat soittimet vievät kipaleen purtta pitkin rauhaisaa virtaa. Mikään itse toteutuksessa ei varsinaisesti ole arvaamatonta, mutta jokin Oeyn laulutavassa ja tyylissä saa biisin vain nousemaan siivilleen. Tekstissä pohditaan elon ihmeellisyyttä, joka saattaa koska tahansa temmata meidät täysin odottamattomaan suuntaan. Elon arvaamattomuutta pohtiessa laulajien keskinäinen kemia hehkuu mukavasti, ja vaikka säkeistöjen kautta käyty keskustelu on tavallaan klishe, toimii se – jälleen kerran. Runsaasti ysäriä ja ripaus kuusaria, mutta niin vain pieni biisi jää elämään. Kuinka arvaamatonta musiikki toisinaan onkaan.

Mika Roth

Michael Bleu: Serpentiinit
Playground Music Finland

Michael Bleu on eri otsikoiden ja yhteyksien kautta lähestynyt usein musiikin multiuniversumia sangen nostalgisista kulmista. Aiemmin vahvemmin soulin ja siitä kummunneen popin kanssa viihtynyt artisti on siirtynyt uudella sinkullaan yllättävään suuntaan – jopa Michael Bleun asteikolla. Serpentiinit on näet nopea päiväpoppis, josta on helpompi löytää kuusaripopin ja jopa iskelmän palasia, kuin mitään syvempää blues/soul -paloa.

Eikä siinä mitään, sillä liike takaa elossapysymisen ja Bleun kyky viedä biisiään eteenpäin on pysynyt entisenlaisena. Yllättäen soolosoittimeksi on valjastettu helkkyvä steel-kitara, mutta ehkä aavistuksen tarpeettoman nopeaksi trimmattu kipale hyötyy yllätyksestä. Tekstissä rakkaus esiintyy jälleen jo menneessä olomuodossa, menestyksen viedessä ex-rakasta uuteen suuntaan. Mennyt on mennyttä, mutta vanha suola maistuisi mitä selvimmin edelleen. Kolmannen albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu avaa jälleen uusia ovia, joista saattaa paljastua vielä vaikka mitä.

Mika Roth

moshimoshi: Igotlostinsidemyhead
All That Plazz

Saatekirjeen otsikossa kerrotaan, että moshimoshi on tuleva lempiyhtyeeni. Okei. Miltä uusi paras kaverini sitten kuulostaa? Debyyttisinkkunsa perusteella helsinkiläinen rockyhtye on ainakin 90-luvun angloamerikkalaisen indiepoprockin suuri ystävä. Viisari painunee vielä lähemmäs Yhdysvaltain länsirannikkoa, koska punkahtavan melodisuuden, rosoisen vokalisoinnin ja millimetrin tarkan soiton jäljet ovat melko helposti luettavia.

Igotlostinsidemyhead, joka siis tulee kirjoittaa kaikki yhteen pötköön, on vain vaivoin kahden minuutin rajapyykin ylittävä paketti. Nopeus on kuitenkin tässä yhteydessä hyve, sillä vaikka melodiakulkua olisi voinut vaalia ja varioida toisen moisen, on raaka muoto ja karsittu raamisto biisin etu. Ehditäänpä loppuun vielä kiskaista 15 sekunnin pikataival, jonka jälkeen paita meneekin vaihtoon. Pääkoukku esitellään toisaalta jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana, joten kaikki oleellinen kyllä kuullaan – muoto on vain poikkeuksellisen tiivis. Ehkei ihan vielä lempiyhtye, mutta täksi vuodeksi on luvattu EP-trilogiaa, joten katsotaan kuinka emoinen poprock-suhteemme tästä kehittyy.

Mika Roth

Muscular: Auraraver
Drink Tonight Records

Musiikin yhteydessä elektroninen tarkoittaa monille jotenkin kylmempää ja karumpaa äänimaisemaa, mutta asian ei välttämättä tarvitse olla niin. Elektronisen musiikin historia on täynnä pioneereja, jotka ovat osanneet hallita funkin rytmit, valjastaa soulin harmoniat ja löytää tulevaisuuden synasoundit. Muscular ei välttämättä sijoitu vielä alallaan mestaruussarjaan, mutta vocoderilla käsitellyt laulut ja orgaaniset jouset tekevät kyllä jo kummia.

Pohdin pitkään, kuinka kuvata Auraraveria, se kun on samaan aikaan niin monia eri asioita. Elektroninen rytmimusiikki on tietysti näppärä viitta, samoin orgaanisempi ambient, mutta funkkaava alusta ja soulahtavat vokaaliharmoniat sotkevat kuvaa. Minkä lisäksi tässä ollaan jossain ihmeellisessä Tron-maailmassa. Analogista sci-fi utopiaa, melodista pikselitaidetta ja nostattava fiilis – mitkä ne koordinaatit taas olivatkaan? Harvoin olen näin pulassa termien kanssa, joten turkulainen kosketinsoitintaiteilija Ilmari Aitoaho on kieltämättä onnistunut tavoitteessaan löytää jotain ihka uutta. Sinkulla on mittaa lähes seitsemän minuuttia, mutta ne virtaavat aivan liian nopeasti ohi, vaikka biisiä kuuntelisi kuinka.

Mika Roth

nghtrdio: Bolt
Drink Tonight Records

nghtrdio on sama asia kuin tuottajakaksikko Oskr (Oskari Ruohonen) ja Tsaar (Timo Saari). Duo ryhtyi tekemään musiikkia yhdessä vuonna 2018, ja muodoksi valikoitui elektroninen, tanssittavampi materiaali. Tähtäimessä olivat yön pimeimmät tunnit, jolloin kaikki saattaa olla mahdollista. Bolt on duon ensimmäinen sinkku, joka on äänitetty osin hirsimökissä – keskellä yötä tietysti.

Reilusti päälle viiden minuutin mittainen Bolt on saanut tuhdisti vaikutteita eurooppalaisesta technosta. Mieleen nousevat vaivatta islantilaiset tekijät, mutta hattua nostetaan myös kotimaisten tekijöiden suuntaan. Ysäri on taatusti vaikuttanut taustalla, mutta Bolt räiskyy kyllä selvemmin 20-luvun aamusarastuksissa, hetkissä jolloin aurinko nousee ja silmiin sattuu. Übermodernit soundit ovat puhdasta yötä, kun taas melodiset vokaalit suorastaan yllättävät syvyydellään, melodisuudellaan sekä vahvuudellaan. Nämä ovat ääniä yössä, ja he jotka viehättyvät päivitetystä/uudelleensyntyneestä technosta, osaavat taatusti oikeat askeleet.

Mika Roth

Nimimerkki Näkymätön: Mieleen tuut
Recovery Records

Nimimerkki Näkymätön on rantakaupungista lähtöisin oleva ja jo vuosia sitten tamperelaistunut lauluntekijä ja laulaja. Kuuleman mukaan NN on jo pitkään tehnyt musiikkia erilaisissa yhteyksissä. Hän on kirjoittanut biisejä itselleen, toisille ja bändilleen, tehnyt mainosmusiikkia ja sen sellaista, mutta omaa levyä ei ole tullut tehtyä. Nähtävästi tilanne on nyt muuttumassa, sillä Mieleen tuut on jo kolmas sinkku.

Mieleen tuut on sarja tuokioita, mielikuvamaisia ajatuksia ja hetkiä, jolloin olisi ehkä pitänyt valita toisin. Kertoja kaipaa selvästi jotakuta, joka on jo jäänyt taakse, mutta joka silti nousee tavan takaa mieleen. Kappale on miellyttävän rullaava folkpoppis, kulmistaan sopivan pyöreä ja tunnelmiltaan laajakuvamainen, mutta siinä on myös pieni terä pinnan alla. Sen voi joko kuulla, tai sitten antaa olla, mutta bobdylanmaisesti pienet siemenet istutetaan kuulijan ajatuksiin. Kaunis pieni kappale, joka aivan kuin liitelee läpi mittansa ja nostattaa omaan mieleen monia, monia kuvia.

Mika Roth

Riitu: Sinä

Riitu on Limingasta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä, joka luo suuresti soivaa pop-musiikkia. Sinä-sinkku ilmestyi itse asiassa jo viime vuoden puolella nimellä You, mutta nyt on koittanut biisin suomenkielisen version aika. Kappale on saatesanojen mukaan ensimmäinen Riitun koskaan tekemä, mikä tietysti nostaa panoksia aina. Sinä on puhdas rakkaudenylistys omalla armaalle, jota ilman kertoja olisi niin kovin paljon vähemmän.

Sinä on helppo leimata mahtiballadiksi, mutta eteeriseksi sovitetun kappaleen sisäiset rakenteet kestävät vaivatta jännitteet ja lähes neljän ja puolen minuutin mitan. Riitu laulaa korkealta vaan ei kovaa, sillä näitä sanoja ei kuulu huutaa, vaan laulaa mitä kauniimmin. Jotain kappaleen sisäisistä avaruuksista kertonee myös sekin, että huomasin miettiväni Nana Mouskouria. Ei välttämättä suoraan laulullisena vaan ennemminkin tyylillisenä verrokkina. En lähtökohtaisesti lämpene balladeille, mutta tunnistan kyllä suoraan sydämestä kumpuavan musiikin ja onhan tämä osapuilleen täydellinen numero esimerkiksi hääkappaleeksi.

Mika Roth

Satu Lii: Laulua ikkunalaudalla

Helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä Satu Lii julkaisi vuoden 2019 loppupuolella Maailman laidalla -debyyttialbumin. Nyt tuolle mainiolle folkpop-kiekolle luvataan jatkoa, vieläpä tämän vuoden puolella ja tulevasta vihjeitä tarjoilee uusi sinkkubiisi Laulua ikkunalaudalla. Tämä ikkuna aukenee suoraan kohti ranskalaista laulelmaperinnettä, vaan mitä löytyy patongin välistä?

Saatesanoissa varotaan käyttämästä sanaa ’chanson’, mutta se tästä pienoisesta laulusta vain tulee mieleen. Biisi soi alkupuolella hiljaa, huojuen hetkittäin lähellä hiljaisuuden reunaa, kunnes reilun puolentoista minuutin kohdalla pääosin akustinen yhtye liittyy mukaan koko voimallaan. Ja silti kappale soi hiljaa, aroin askelin – ja juuri tässä muodossa kaikki tuntuu täydelliseltä. Tämä on kappale toivosta, uskosta parempaan huomiseen ja sen suomiin mahdollisuuksiin, eikä tällaisia biisejä ole näinä päivinä ainakaan liikaa. Upea numero, joka taitaa tosin toimia paremmin pitkäsoiton ympäristössä.

Mika Roth

Split Iris: Fog
Mator Entertainment

Split Iris saattaa tuoda nimellään mieleen Andalusialaisen koiran, mutta musiikki on puhtaasti tältä vuosituhannelta. Raumalainen orkesteri näet takoo modernin tylyä, mutta samaan aikaan taipuisaa metallia. Saatesanoissa mainitaan metalcore, mutta ainakin Fogin perusteella raumalainen metallikeitto on huomattavasti monimutkaisempaa.

Fog on ensinnäkin yli seitsemän ja puolen minuutin mittainen teos, jossa on selvästi toisistaan erottuvia vaiheita, elementtejä ja jaksoja. Keskikohdilla koetaan pitkä myllytysvaihe, jonka perusteella orkesteri kolahtaa hetkellisesti jopa äärimetallin äärimmäiseen laitaan. Progehtavat kuviot ja deathin kanssa puuhailu ovat myös onnistuneita retkiä, enkä voi kuin nostaa hattua näin mielipuolisen, kunnianhimoisen ja ennakkoluulottoman metallihirviön edessä. Eikä melodisuuskaan ole näissä kinkereissä kirosana, vaan biisi saa kehittyä minne milloinkin. Näin rönsyilevä ja ns. sääntöjä rikkova pauke on taatusti monelle liikaa, mutta jos metallin ulottuvuudet tuntuvat ahtailta, kannattaa tutustua raumalaisten keittämään myrkkykulhoon.

Mika Roth

The Valkyrians: The Monster
Stupido Records

Ska-rocksteady-reggae-yhtye The Valkyrians ei ole julkaissut pitkäsoittoa sitten vuoden 2015 Rock My Soulin, mutta nyt onnettomaan tilanteeseen on tulossa kaivattu muutos. Myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Monsterpiece-albumi on omistettu yhtyeen edesmenneelle kitaristille, Gladiatorille, ja se tulee jatkamaan tutun letkeissä tunnelmissa. Ottakaa siis aurinkolasit ja rasvat esiin, on aika nauttia Jamaikan korventavasta auringosta.

The Monster on reilun kolmen minuutin mittainen instrumentaaliveivaus, jolla ei kuulla varsinaisia vokaaleja, mutta enemmän ja vähemmän käsiteltyjä puhesampleja sitten senkin edestä. Yhtye groovaa, vääntää ja kiertää kuin pistoksissa, enkä voi kyllin ylistää bändin kykyä notkeuttaa jopa kankeimmatkin polvet. Biisiä voisi kuvata elokuvamaiseksi, sillä siivu sopisi täydellisesti jonkin trailerimontaasin taustaksi. Tiedättehän, sellaisen vanhoja Universalin hirviöitä vilisevän – tai ehkä jopa Hammerin filmikavalkadin modernimmista herkuista luotuun monsterikavalkadiin. Viidettä pitkäsoittoa innolla odotellessa.

Mika Roth

XELI: Nevskillä

Vajaa puoli vuotta sitten ihastelin XELIn eteeristä poppia, jonka hauras mosaiikkimaisuus sai todella keskittymään itse biisiin. XELIn kolmas sinkku jatkaa samoilla linjoilla edeltäjänsä kanssa, harvojen ja valittujen palasten muodostaessa hiljalleen täydentyvän kuvan. Kertoja kulkee Pietarin pääkadulla. Onko hän siellä oikeasti, vai onko kaikki unta? Kysymys, kuten vastauskin, ei liene oleellinen, oleellista on tilanteen tuntu, tunnelma, pinnan alla aistittavat jännitteet, sekä taustalla käyvät myllerrykset.

Nevskillä on elektronisesti luotu, läheisyyden lämmöllä siunattu ja iättömyydellä sinetöity kappale. Kertoja kulkee periaatteessa ei mistään ei mihinkään, mutta askelten hypnoottinen poljento kiertää silti kehäänsä. Kitarasoolo yllättää puolivälissä, aivan kuin tarinaan liittyisi hetkiseksi toinen kertoja, joka kääntää huomion hetkellisesti pysähtyneen ajan kauneuteen. Nevskillä on sinkuksi hidas ja syvätunnelmainen, mutta se onnistuu kiistatta luomaan ympärilleen taianomaisen tunnelman, mikä lienee ollut pääasiallinen tarkoitus.

Mika Roth

Lukukertoja: 2717