Jarkko Martikainen

Jarkko Martikainen kiertää Suomea karkeasti ottaen kahdella konseptilla: täysiverisellä rock-bändiltä, jolta taittuu myös YUP:n säröiset kiemurat – sekä soolona. Tampere-talon Intimissimo-konserttisarjan nimestäkin voi päätellä, että tällä kertaa oli kyse jälkimmäisestä. Tosin pienellä yllätysmausteella.

Martikainen on oiva tarinankertoja paitsi sävelin ja sanoituksin myös mikin ääressä laulujen välissä. Soolokeikoillaan hän punoo tarinan juonen siten, että sen kaari lähtee välispiikistä, joka tuo harvinaisella tavalla uutta kulmaa myös itse lauluihin. Tampere-talon yleisö saa kuulla, että isämurhan suunnittelusta kertova Rakkaus on hänen patologi-isänsä suosikki Martikaisen tuotannossa ja miten Aina auki -levyn kiitollisuudenvelasta kertova nimikappale syntyi erään humalaisen kuulijan keikanjälkeisenä tokaisuna siitä, miten avoimena Martikainen esiintyy keikoillaan.

Sitä hän todella tekee. Jossain metsän näsäviisaan menninkäisen ja Rasputinin välimaastossa rakentuu aito ja täysin uniikki hahmo, jonka elämänasenne on ihailtavaa. Hän voisi älyllään sivaltaa ja kärttyillä somen täyteen, mutta Martikainen osaa katsoa asioita monelta kantilta ja asettua toisen asemaan hämmästyttävän hienosti. Tämä ei tee hänestä joojoo-miestä: vittuilu on niin purevaa ja salakavalaa, ettei kohde välttämättä edes tajua sitä.

Martikainen onnistuu siinä missä ani harva: hän esittää lauluja elämän jakojäännöksistä ja osaa kääntää nurjatkin puolet ylösalaisin, hukkaamatta vuolasta empatiaansa laulujen päähänpotkituille. Vaikka akustisella ja sähköisellä kitaralla esitetty soolomateriaali joutuu pelaamaan samoilla korteilla koko illan, sävellykset ja tarinat kantavat pitkänkin konsertin.

Ja kun artisti on tietoinen monotonisuuden riskistä, hän on keksinyt siihen keinot: kolmen kuolemantuomiotaan odottavan vangin tarina Kauniita sieluja kuullaan ilman säestystä ja ässähaina Martikainen vetäisee encorehihastaan YUP-kosketinsoittaja Petri Tiaisen pianon ääreen. Kaksikko esittää useita 1990-luvun YUP-vetoja, joihin Tiainen tuo enemmän Tšaikovskia, Prokofjevia ja Stravinskya kuin Dead Kennedysia tai Jethro Tullia. Samalla muistan, miten tärkeä palanen Tiaisen pianismi oli YUP:n 1990-luvun rauhoittuneessa soundissa. Väistämättä nousee vertailukohdaksi Roy Bittanin väkevät sormiorgiat Bruce Springsteenin E Street Bandissa.

Martikainen lähetti kotiin yleisön, joka oli kuullut koiran kuolemasta, sirkkeliin jääneistä sormista, haille syötetystä kapteenista ja remppamiehen itsemurhasta. Onnellisen yleisön. Heille nämä eivät ole ei-toivottuja lauluja.

Teksti: Heikki Väliniemi
Kuvat: Olli Häkkinen