Pienet

Sinkut II - Syyskuu 2019

20.09.2019

Crimson Sun: We Are One

Mahtipontista metallia työstävä Crimson Sun on tuttu yhtye jo monen, monen vuoden takaa. Edellisen kerran ryhmä oli Desibeli.netin sivuilla esillä kuusi vuotta sitten julkaistun The Border EP-levyn tiimoilta. Tuon jälkeen metallisteilta on ehtinyt ilmestyä esikoisalbumi ja nyt pohjustetaan jo toista pitkäsoittoa.

Toisen albumin ensisinkku We Are One iskee neljässä minuutissa päälle sellaisen melodisen power metalin ukkosmyrskyn, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Vokalisti Sinin melodinen laulu kohtaa rytmiryhmän raskaan taonnan, jota kitarat ja koskettimet tahoillaan koristelevat. Alkuun kuulija saattaa kokea jopa pientä infoähkyä, kun jokaisella tontilla tapahtuu monenlaista, mutta parin kuuntelukerran jälkeen nopeasti etenevä kipale löytää rytminsä. Aihepiiri pyörii henkisen selviytymistaistelun ja itseensä uskomisen tärkeydessä, jota lopun modulaationkaltainen vielä alleviivaa. Tunnelin päässä loistava valo ei ole vastaantuleva juna.

Mika Roth

Dimman: Capsized Reverie

Teuvalainen metalliryhmä Dimman rypisteli jo hetkittäin lupaavasti parin vuoden takaisella Guide My Fury EP-levyllään. Tulevaa 152 EP-levyä mainostava Capsized Reverie -sinkku osoittaa, ettei ryhmä ole juuttunut paikoilleen vaan jatkaa rohkeasti kohti uusia suuntia.

Musiikki on edelleen death metalista kumpuavaa, mutta selvimpiä muutoksia ovat lisääntynyt melodisuus sekä naisvokalisti Jenna Kohtalan puhtaat osuudet rouheasti rähjäävän Valtteri Halkolan rinnalla. Laulajien huima tyyliero tuntui aluksi jopa yliampuvalta, mutta jo parin pyöräytyksen jälkeen muuttunut kaava tuntui ainoalta oikealta. Itse kappale ei aivan yllä rikkaan toteutuksensa tasolle, etenkin kun mukaan on haluttu saada kaikkea mahdollista – mutta ainakaan ryhmää ei pääse syyttämään tylsästä metalloinnista, joten tulevaa EP.tä odotellessa.

Mika Roth

Hollow Thoughts: Path
Inverse Records

Kuopiosta kotoisin oleva alternative-metal ryhmä Hollow Thoughts perustettiin viime vuonna, jolloin ilmestyi myös yhtyeen esikoissinkku. Alkuvuodesta julkaistu Scarred Generations oli askel brutaalimman ja raskaamman mätkeen puolelle metallikenttää, kun taas tuore Path on huomattavasti edeltäjäänsä melodisempi sekä suoraan sanottuna koukuttavampi lataus.

Metalli on yhä kaiken pohja ja siihen neulotaan kiinni runsaasti kaihoa sekä melankoliaa. Biisin päämelodia kaivertaakin sydäntä rinnasta ahdistavalla kauneudellaan, joka samaan aikaan painaa leukaa kohti rintaa ja tuntuu silti niin upealta. Eikä Path silti ole silkkaa murheessa vellomista, koska samaan aikaan horisontissa loistaa paremman huomisen valo, jota kohti tässäkin – ainakin oman tulkintani mukaan – ollaan vääjäämättömästi matkalla. Soundi, tyyli ja tuotantopuolikin ovat jo hallussa, joten ei muuta kuin pidempää julkaisua maailmalle, sanoisin.

Mika Roth

Iris Kukka: Ruusunnuppu
Tuotantoyhtiö Kimmo Helistö Oy

Iris Kukka hämmensi ja sai olon tuntumaan mahdollisuuksia tihkuvalla tavalla tukalalta, kun Tuomiopäivän pasuuna törähteli kesän alussa folkin, popin ja leikkimielisen mielipuolisuuden ei-kenenkään-maalla. Lokakuussa debyyttialbuminsa julkaiseva artisti on sekoitellut vesiä myös muilla sinkuillaan, eikä Ruusunnuppukaan ole mikään simppeli kävelyretki pophattarassa.

Ruusunnuppu on tällä erää henkilö, eikä mikään lapsuuden muistoista esiin pullahtanut kelkka, ja tunteet ovat jälleen rypyttyneet sekä taittuneet elämän moninaisissa kurveissa. Kappale on iriskukkamaisesti samaan aikaan simppeli ja suora, mutta kuitenkin niin monitasoinen, sääntöjä rikkova ja parhaimmillaan jopa arvaamaton. Mittaa tällä popkummajaiselle kertyy hädin tuskin kaksi ja puoli minuuttia, mutta eipä enempää edes tarvita, kun viimeinen puoli minuuttia nostaa sen viimeisen tarvittavan kiven paikoilleen. Laulua, rytmiä ja hiukan mausteita, siinä se.

Mika Roth

Jani Matti Juhani: Onnettaren poika
Punaiset Levyt

Ja sitten jotain hieman erilaista… Jani Matti Juhani on vuosien saatossa osoittautunut suomenkielisen rock-kentän alati uudistuvaksi ja luotettavaksi kameleontiksi, mutta tätä en olisi kyllä osannut arvata. Alkuvuodesta ilmestynyt Piste oli täydellisyyttä hipova teemalevy, jolla kokeellisuus ja tarttuva poprock kävivät käsikynkkää, mutta nyt olisi sitten luvassa levyllinen Elvis-covereita. Kyllä, luit aivan oikein.

Onnettaren poika on aikoinaan jo Kari Tapionkin versioima Moody Blue, jonka rockin kruunattu kuningas julkaisi sinkkuna vuonna 1976. Onko Jani Matti Juhani siis kilahtanut jo sen viimeisen kerran, saattavat monet pohtia tahoillaan. Itse en ainakaan lähde viskomaan kiviä kohti rohkeaa tulkitsijaa, sillä ainakin tähän biisiin on löydetty tuore kulma ja jään mielenkiinnolla odottamaan ensi vuoden alussa ilmestyvää kiekkoa. Onnettaren poika todellakin, tuo Jani Matti Juhani.

Mika Roth

Lyyti: Olen matkalla kaatamaan patsaita
Luova Records

Lyyti on joensuulaislähtöinen lauluntekijä ja kirjoittaja, joka on keikkaillut kolmisen vuotta aktiivisesti pääkaupunkiseudulla. Saatesanoissa musiikkia kuvataan muutosta etsiväksi pelottomaksi runoelmapopiksi ja materiaalia on julkaistu aiemmin jo muutaman sinkun verran.

Mutta mitä runoelmapoppi oikeastaan edes on?

Musiikillisesti kappale on todella kiehtova ja persoonallinen sekoitus lo-fi ajattelua ja barokkipoppia, jota tosin törmäytetään yhteen elektronisen minimalismin kanssa. Kuvaus saattaa kuulostaa hieman oudolta ja sekavalta, eivätkä nämä vedet kieltämättä ongelmattomia olekaan – mutta musiikin esittämä haaste on innoittava ja houkutteleva, haluan seurata Lyytiä syvemmälle näiden outojen lehvästöjen uumeniin. Lyriikoissa puhutaan paljon erilaisista patsaista, niiden moninaisista merkityksistä ja uuden ajan alusta, mutta mikä on lopulta alku ja mikä loppu, kas siinäpä vasta pohdittavaa. Ei siis muuta kuin patsaiden kimppuun ja muutoksen kitkaa luomaan.

Mika Roth

Martti Servo & Napander: Kesän viimeinen hyttynen
Texicalli Records

Kesä saattaa vaikuttaa enää kaukaiselta muistolta, mutta vielä on aikaa kesän viimeiselle hyttyselle, jonka Martti Servo & Napander päästää lentoon tinkimättömällä tyylillään. Samalla ryhmä antaa vinkkiä alkuvuodesta ilmestyvästä vinyylijulkaisusta, joten lopussa piilee jälleen kerran myös uuden alku.

Hyttysen lento kestää vain alle kolme minuuttia, mutta mm. torvien ja runsaiden sekä kauniisti laskostuvien koskettimien tukema seikkailuretki on taattua Servoa & Napanderia. Biisissä toistetaan iskelmämusiikista tuttuja kuvioita ja klisheitä, mutta ainakin tarina on erilainen kuin normaalisti, eikä siinä sirkuteta lemmestä tai muuttolinnuista. Kuulijoille kun tarjotaan kesän viimeisen hyttysen viikon kestävän elon koko kaari syntymästä pistohetkeen asti. Onko tuossa sitten riittävästi draaman kaarta oikeaksi kappaleeksi asti? No totta kai on, luottakaa vain Martti Servo & Napander -orkesterin maagiseen kosketukseen.

Mika Roth

Maustetytöt: Viidestoista päivä
Is This Art!

Lokakuussa debyyttialbuminsa julkaiseva Maustetytöt on saanut aikaiseksi melkoisen pöhinän ympärillään, mikä näkyy mm. ihailtavan täydessä keikkakalenterissa. Tietenkin nostetta ovat luoneet Tein kai lottorivini väärin ja Se oli SOS -sinkut, jotka ovat vallanneet radiokanavat yli ikäpolvimuurien.

Kolmas ja viimeinen sinkku ennen albumia vaikuttaa niin ikään täysosumalta, sillä Viidestoista päivä jää jo ensi kerrasta soimaan ainakin allekirjoittaneen koppaan. Sydänsuruthan ne taas vaivaavat kertojaa, eikä melankolian kaiken voittavaa voimaa käy haastaminen, mutta silti katse nousee tasaisin väliajoin kadusta – ainakin periaatteessa. Etenkin kertosäkeessä kuulijaa viedään jälleen kuin pässiä narusta, eivätkä mustaa huumoria suosivat lyriikat mene tälläkään erää överiksi. Muhevat koskettimet, stemmalaulua ja juuri sopivasti kitaraa, joten ei auta kuin nostaa kädet ylös.

Mika Roth

Mummin Kullat: Pakko mennä bailaan
Luova Records

Mummin Kullat puristeli nyrkkejään ja poltteli jäitä ei millään pahalla vaan moottorisahalla, kun Lähestymiskielto-sinkku napsahti alkukesällä ulos. Myös uudella sinkulla kertojaa ahdistaa ja ankarasti, mutta on pakko mennä bailaan. Ja hauskaahan on tunnetusti pidettävä, vaikka hampaat irvessä.

Mustaa huumoria, ironiaa ja satiiria – nehän ovat vaarallisia aineosia, jos ei tiedä mitä tekee tai tahtoo. Onneksi toisen albuminsa julkaisuun valmistautuva trio hallitsee tonttinsa, stemmalaulun luodessa vinoa ja uhkaavaa fiilistä vähintäänkin yhtä vinon soundin päälle. Elektronista kolinaa, selloa ja taitaa siellä muitakin akustisia värkkejä soida, mutta huomion vievät jälleen kerran sanat. Ja kuinka ne sanat porautuvatkaan otsalohkosta sisään, kun mustaakin mustempi huumori pulputtaa rikkiä lammikkonsa pintaan. Näillä näytöillä tuleva albumi nousee yhdeksi vuoden tapauksista, jota tuskin malttaa enää odottaa.

Mika Roth

Nallekarkit: Murheiden kaatopaikka

Nallekarkit on sinkun saatesanoja hieman mukaillakseni Suomen sokerisin suomirockbändi, joka soittaa tarttuvaa ja menevää rokkia vailla sen suurempia murheita. Kaikkihan pitävät nallekarkeista, joten nimi on mitä sopivin – eikö vain? Bändin ensimmäinen sinkku ehti saavuttaa alkukesästä mukavasti huomioita, samoin kuin tämä toinen, alkujaan jo heinäkuun alussa ilmestynyt sinkura.

Rouhea ja melodinen kitararock soi mallikkaasti ja vokalisti Loretta kertoo värikkäin sanakääntein keulilla tarinaa, jossa kaikki on menossa päin sitä itseään. Tiedättehän, kun kyseessä on sellainen päivä, jolloin kaikki vain menee pieleen ja olisi parempi nukkua moisesta ohi – mutta sitäkään ei voi tehdä. Päämelodia nappaa kiinni korvaan, muun bändin laulamat stemmat osuvat kohdilleen ja siihen päälle vielä hiukan svengaavaa viheltelyä, sekä lopussa odottava kitarayllätys. Kyllä nallekarkit vaan maistuvat hyvälle.

Mika Roth

Nina Kaitaranta: Soitellaan

Nina Kaitaranta on Tampereelta päin operoiva laulaja-lauluntekijä, jota tukee nelihenkinen yhtye. Hieman epäselväksi tosin jäi se, että onko tämä nyt sitten artisti ja yhtye vai silkka yhtye, mutta niin tai näin: suomenkielistä, orgaanista popmusiikkia soittava yhtymä on saanut esikoissinkulleen aikaiseksi mukavan imun sekä grooven.

Soitellaan soi aurinkoisesti ja vaivattomasti, vokalistin laulun noustessa keväisen auringon tavoin biisin ylle. Ryhmän taustalaulut napsahtelevat myös kohdilleen ja rapsakka kitara piirtelee tahollaan kuvioitaan kiippareiden tukiessa sivusta. Tarina kertoo eronneen parin sattumanvaraisesta tapaamisesta, jonka myötä vanhat kuviot ja ehkä vähän menneiden asioiden toistumisen pelotkin nostavat päitään. Biisi on yksinkertaisen tehokas, suora ja jouhevasti etenevä, ja vaikka kappale on ehkä aavistuksen verran liian pitkä, pysyy pakka hyvin kasassa ja esikoissinkuksi Soitellaan on todella lupaava voimannäyte.

Mika Roth

Piiku: Sotku
Drink Tonight Records

Piiku on vasta 19-vuotias laulaja ja lauluntekijä, joka debyyttisinkullaan pohtii aikuistumiseen liittyviä moninaisia ongelmia, sekä niitä väistämättömiä epäonnistumisia joita matkan varrelle osuu. Muodoksi musiikille on valikoitunut elektronisesti ryyditetty ja toisinaan kovaakin jyskyttävä moderni pop, jossa käytetty kieli on myös modernia.

Tuotannosta vastannut Mikko M. Koskinen on tietysti tuttu mm. Dino Mansikista, mutta Piikun tyyliä hiottaessa keskiöön on nostettu viisaasti itse artisti ja hänen äänensä. Säkeistöissä valokeiloissa ovatkin herkät sanat, joissa kasvukipuja ja kehittyviä tuntoja luodataan, kertojan ruotiessa itseään tarpeettomankin kovaa. Itsetunto voi kasvaa vain pala kerrallaan, eikä se tapahdu ilman sotkuja. Kertosäkeessä elektrotelaketjut jauhavat isosti, mutta kappale selviää kuin selviääkin omasta painolastistaan. Toivottavasti haaveissa siintävät EP ja albumi toteutuvat jossain vaiheessa, koska annettavaa tuntuisi riittävän.

Mika Roth

Selma Juudit Alessandra: Spineless

Selma Juudit Alessandra järjesti Spring Song -esikoissinkullaan sellaisen yllätyksen, että bändin nimi ja tyyli jäivät kyllä kerrasta mieleen. Tai oikeastaan on vaikea edes sanoa, mistä taidepopahtavassa sinkussa oli pohjimmiltaan kyse – eli tilanne on pitkälti sama kuin tuoreen Spineless-sinkun kanssa. Selma Juudit Alessandra kopsahtaa jälleen ’jotain muuta’ laariin, mutta tekee sen mitä näyttävimmin ja ehdottomasti täysillä tyylipisteillä.

Taidepopin kiikkerällä parketilla liidetään myös nyt, kun ryhmän toinen sinkku svengaa yökerhojazziaan, tai jotain siitä innoittunutta ja kimmonnutta musiikkia. Naisvokalisti, jokaista tilaisuuttaan vaaniva kiipparisti ja kompeillaan tanssijat haastava rytmiryhmä luovatkin yhdessä taikaa, jonka perimmäisestä luonteesta on vaikea päästä jyvälle. Mutta vaikka jäänkin aavistuksen hämärään ja varjoon, olen samaan aikaan vaikuttunut yhtyeen kyvystä täyttää varjot mieltä kutkuttavilla mysteereillä.

Mika Roth

Skinjobs: Breathe

Perinteisestä kitararockista kohti omia universumejaan aina vain rohkeammin suuntaava Skinjobs osui mielestäni juurikin keskelle maalitaulua kesäisellä Soothsayer-sinkullaan. Elektronisesti jatketut äänimaisemat loivat tuolloin henkeäsalpaavia näkyjä, aivan kuten tällä uudellakin sinkulla. Bändihän lupaili jo loppukesäisessä haastattelussa jykevää jatkoa ja nuo sanat myös pitivät.

Breathe saa pidättämään hengitystään, kun samaan aikaan avaralta ja miellyttävän ahtaalta vaikuttava ääniverho sulkee kuulijan sisäänsä. Aiheeseen päästään heti ensi sekuntien myötä, kun Arton kitara raastaa ja Katjan laulu viipyilee leijuen musiikin yllä. Biisin ahdistava tunnelma painaa ensi alkuun armotta päälle ja pakottaa koko kappaleen kuulijoineen etunojaan, kunnes noustaan yllättävään väliosaan ja syöksytään viimeiseen, ihanaan spiraaliin. Alle kolmeen minuuttiin puristettu helmi taitaa olla bändin lyhin ja iskevin siivu tähän mennessä, eli nousujohteista on hengittely bändin leirissä.

Mika Roth

Tams: 247
Tuukan Tuotanto & Produktio

Joensuulainen Tams on Tuukka Tamsin ikioma yhden miehen synapop-projekti, jonka melankolinen tunnelmointi on jo hurmannut suomalaisia niin radioaaltojen kuin netinkin kautta. Kesällä ilmestynyt Aikahyppy EP on saamassa kuuleman mukaan jatkoa Aikahyppy 2 EP-levystä, jonka ensimmäinen sinkkulohkaisu on pikkukiekon avausraita 247.

Melodiaa, melankoliaa ja muhevat soundit, siinä kolme tukevaa ja luotettavaa pylvästä joiden varaan Tams rakentaa syntetisaattoritaivaansa. Kokopäiväinen 247 on uskomattoman tarttuvaa korvakarkkia ja jatkuvaa untuvapilvessä lepäämistä, taivaallisten synahattaroiden leijuessa painovoimaa uhmaten yli neljän minuutin ajan. Vokaalitkin miltei uppoavat taustaan, mistä jonkin verran miinusta, mutta muuten jälki on ensiluokkaisen upeaa. Synapopissa(kin) kaikki on pienestä kiinni ja tässä kakussa niin pinta kuin täytekin ovat juuri kohdillaan, joten kyllähän tässä sitä seuraavaa aikahyppyä jää odottamaan.

Mika Roth

The Duplo: Yeah! (It Ain’t Easy!)

Paluun tehnyt The Duplo sulki historiansa kehiä kesän helteisiin ilmestyneellä Summer of ’99 lämmittelyllään, jolla ryhmän vanhasta hitistä leivottiin uudelleen remasteroitu kärki. Nyt biisiuunista on pullahtanut pihalle myös jo aivan uunituoretta kamaa, jonka riffistä jopa itsensä AC/DC olisi kuuleman mukaan ollut kateellinen.

Markkinointipuheet ovat tietysti pelkkiä puheita, mutta on tässä pakko silti nostaa stetsonia korkealle näin rouhean kitarariffin edessä. Olisihan tuo taatusti kelvannut monelle sveduorkallekin oikopäätä, jos totta puhutaan. Aleksi Pahkala, Wallu Valpio ja Lasse Kiehelä soundaavat edelleen sopivan likaisilta ja räkäisiltä, eikä biisi edes uuvahda lähemmäs neljän minuutin mittaansa, kun konkarit tietävät mitä tekevät ja haluavat. Kitarasooloon päästessä kaikki rock’n’roll taivaan portit aukeavat ja pohjalla vaeltava basso on se viimeinen naula arkkuun. Sedät jaksaa rokata.

Mika Roth

The Friend: Goodbye Heaven
Drink Tonight Records

The Friend on jo noin 14 vuoden ikään ehtinyt pop-yhtye, joka on viime vuodet viettänyt talvihorroksessa. Kuluvan vuosikymmenen alkupuolella ilmestynyt Athletic Girls oli, ja on tietysti edelleen mitä mainioin pop-levy, jonka soisi saavan jatkoa. Kolmisen vuotta sitten bändi julkaisikin jo pari sinkkua, jotka saavat nyt jatkoa.

Vuodet ovat siis vierineet ja The Friendkin on päivittänyt soundiaan sekä ottanut siinä samalla mukaan ihka oikean pianon. Kokoonpanokin on kaventunut trioksi, mutta musiikin ilmavuuteen ja nostattavaan voimaan tuolla ei ole pienintäkään vaikutusta. Goodbye Heaven onkin onneen ja autuuteen käpertymistä, itsensä käärimistä hyviin fiiliksiin ja linjakkaan kitarapopin sekä polveilevan laulun sylissä keinumista. Toivottavasti tämä ei ole vanhan kirjan viimeinen luku, vaan täysin uuden vaiheen ensimmäinen kimaltava valonsäde.

Mika Roth

The Hearing: Love=Prison
Solina Records

The Hearing on sama asia kuin helsinkiläinen musiikintekijä Ringa Manner, jonka kuuden vuoden takainen Dorian-soolodebyyttialbumi kuuluu edelleen allekirjoittaneen suosikeihin. The Hearing on ensi kuussa julkaisemassa jo kolmatta albumiaan, jota tylyn nimen omaava Love=Prison ennakoi.

Onko rakkaus siis vankilaan verrattava loukko, ja loppuuko kärsimys koskaan? Näiden murheiden kourissa on tietysti kärvistelty jo aikojen alusta, mutta kysymykset ovat aina yhtä ajankohtaisia, kipeitä ja koskettavia. The Hearingin koleassa elektromöyrinnässä perinteiseksi ymmärrettävä pop ja klubien über-siistit soundit sotkevat soppaa, jonka sävyspektri osaa yllättää. Verkkaisesti itseään käynnistelevä kappale maalailee alkajaisiksi synataivaat, joiden alla rytmit nousevat, kunnes jälkimmäisellä puoliskolla hölkkä muuttuu kiivaaksi juoksuksi. Demian-albumi tulee kuuleman mukaan täydentämään trilogian, enkä voi tämän sinkun perusteella odottaa muuta kuin täydellistä lopputulosta.

Mika Roth

Vau!!: Valkokankaat
Stupido Records

Lahtelainen uuden aallon rockyhtye Vau!! julkaisi 80-luvun alussa kaksi sinkkua ja Konvehteja Karoliinalle -albumin. Uudistunut kokoonpano demotti lisää materiaalia jo vuonna 1982, mutta äänitykset jäivät julkaisematta – aina näihin päiviin saakka. 34 vuotta myöhemmin nauhat löydettiin, ne päätettiin tehdä uudelleen kunnolla ja nyt ollaankin jo alle kuukauden päässä albumin julkaisusta.

Pitkäsoittoa pohjustamaan on valittu kiekon nimibiisi Valkokankaat, jolla 80-luvun alun uusi aalto kuulostaa samaan aikaan kovasti omalle ajalleen ja tälle päivälle. Paljosta on kiittäminen hienosti säädettyjä soundeja ja sitä, että kappaleen tunnelma ymmärretään pitää riittävän intiiminä, vaikka viimeisen minuutin aikana soundimaisema aukeaakin kuin talvinen järvenselkä. Vokalisti Petri Rotsten hoitaa osuutensa upean vähäeleisesti, vaikka hetkittäin ilmaisu uhkuu kappaleen vaatimaa raivoisaa voimaa ja tätä kontrastia hyödyntäen koko potti todella räjäytetään.

Mika Roth

Vesperith: Fractal Flesh
Svart Records

Vesperith on mystistä, kosmista, myyttistä ja äärimmäisen kokeellista metallia luova kotimainen artisti, jonka musiikki on ehtinyt niittää jo kiitosta maamme rajojen ulkopuolellakin. Marraskuussa julkaistavaa albumia ennakoiva sinkku on ensimmäinen maistiainen tulevasta, ja jos mahdollista, sukellus vieläkin syvemmän päädyn uumeniin.

Vesperithin luoma äänimassa taiteilee sillä veteen piirretyllä viivalla, joka erottaa äänitaiteen musiikista ja näiden äänihyökkäysten ehdottomuus on sitä luokkaa, että Fractal Flesh tulee taatusti olemaan monelle liikaa. Hiljaisen, miltei ambientmaisen alun kiihtyessä ja kasvaessa hiljalleen saavutetaan ennen puoltaväliä vaihe, jossa kaikki luukut avataan ja brutaalein sekä kylmin black metal myllytys voi alkaa. Kiivaasti takova rytmi on yhtä huminaa, raskaasti käsitelty huuto raastaa yllä ja seassa on joko eläviä tai elektronisia soittimia. Todella karua, ehdotonta ja tylyä, viimeisen minuutin saattaessa lähemmäs 7 minuutin mittaisen äänimyrskyn viimein hiljaisuuteen.

Mika Roth

Lukukertoja: 5644