Voitaneen sanoa Poria hivellyn viimeistään lauantaina 15.7., jolloin saatiin aurinkoa täydeltä terältä koko päiväsajan. Perinteisiin on kuulunut, että ainakin yhtenä Kirjuri-päivänä pitää sataa jossain välissä kaatamalla, mutta tällä kertaa jazzkansaa ei koeteltu ajoittaiskuuroja ja iltaviileyttä kummemmin. Eli mainioon suuntaan on festivaali menossa!

Tämä päivä kulminoi, että nämä eivät olleet kotimaiset ja valkoiset Jazzit: nämä olivat ulkomaiset ja mustat Jazzit, luoksenne tahtoisin pois. Vuosi sitten Jazzien sivulavasivulavalla suuren vaikutuksen tehnyttä saksofonivisionääriä Pauli Lyytistä olisi ollut mahtavaa ehtiä kuulemaan vuoden tauon jälkeen, mutta nyt on tyytyminen levyihinsä, joista toinen julkaistiin tänäisen keikan yhteydessä. Suosittelen erittäin lämpimästi tutustumista tähän kiehtovaan äänitrippailijaan!

Michael Kiwanuka, eli tuttavallisemmin Kiwanukan Michael, esiintyi Pori Jazzissa 2013, mutta kyseinen esiintyminen jäi itseltäni väliin. Nyt Lontoon kaveri kuitenkin vakuutti, vaikka setin alku antoikin hiukan novellesoulimaisen ensivaikutelman automainoskitaroineen kaikkineen. Keikasta rakentui komeaa, juurevaa sykettä, jonka lokeroin ilolla ”modernin soulin” laadukkaimmistoon. Tietenkin perinteiset Black Man in the White World -vuodatukset hellyttävät aina tämmöisen vanhan James Brown -fanaatikon, mutta kuluneet afrosudenkuopat ja -hetket vältti Kiwanuka herkullisesti, tuloksena muutakin kuin kissankynsien ja helmiäistalismaanien rolinaa varttitolkulla. Michael Kiwanuka oli korviini soundiraastinraudalla rouhennettu Marvin Gaye, kuitenkin omaäänisensä, perusmiellyttävä veikkonen, jonka edesottamuksia en aio vastaisuudessa missata. Suosittelen: takuulla toimii levyitsekin, minkä myös lähitulevaisuudessa varmistan.

Mutta sitten niitä alkoi tulla lauteille. Panttereita, yksi toisensa jälkeen. Pantteri on maailman ihanin, usein vanhempi tummaihoinen nainen, jota katsotaan ylöspäin. Tämä ei ole rasismia, tämä on alistumista mustan rodun täydelliseen ylemmyyteen.

Ensin Erykah Badu ja Erykah Badun hattu, katso kuva! Ehkä on ”diiva”, mutta äärimmäisen karismaattinen olemuksensa kyseenalaistaa termin kättelyssä. Okei, antoi odottaa itseään puoli tuntia, ja odotellessa saimme kuunnella bändinsä taiturointia, mutta hei: onhan mäkihyppykilpailuissakin koehyppääjät!

Badu oli Pori Jazzissa viimeksi 2009, sitä ennen 2001. Tuon uudemman keikkansa jälkeen minulla on siis ollut tilaisuus tutustua tuotantoonsa kahdeksan vuoden ajan. En ole sitä tehnyt. Asia harmittaa. Saanen kuitenkin ilmaista vilpittömän ihastukseni ja haluni verrata musiikillista antiaan eilispäiväiseen Herbie Hancockiin. Tässä leijailtiin samanlaisella, yllätyksellisellä tavalla tyylistä ja sfääristä toiseen. Badun mystinen, rauhallinen tolkun olemus tekee gutaa tässä viimeistään 20.1.2017 täyskaheliutuneessa maailmassa. Pitäisiköhän lisätä vielä kulunut adjektiivi ”eteerinen”? Joo, eiköhän Erykah Badu ole eteerinen, parhaassa mahdollisessa merkityksessä, eteerinen on. Hän tarjosi kuulijalleen matkan lentävällä matolla saundiinsa, dynaamiset ilmakuopat, sateet ja ukkoset kaupan päälle.

Kappaleista ei jäänyt mieleeni mitään, mutta ei ”tarttuvuus” ole mikään perusvaatimus, eivät nämä mitkään iskelmäfestivaalit ole! Esityksestä voi nauttia, vaikkei tietäisi artistista juuri mitään paitsi ennen esitystään, myös sen jälkeen. Upea ääni velloo hallitusti tavoittamattomassa ei-missään ja kaikessa, mitä ei näin sanoin oikein voi kuvata. Voi vain suositella.

Ja nyt jatkui ohjelma parhaalla mahdollisella, vaihtelevalla tavalla, ilman eilistä Hancockinjälkeinen Badplus -ilmiötä. Päälavalle saapui nimittäin soulfunkdiscokuningatar Chaka Khan. Chaka Khan, Chaka Chaka Chaka Khan, kesä on vallaton, saatoimme lauleskella viimeistään nyt, sillä eipä ole Kirjurinluodolla pitkään aikaan kuultu niin julmettua bassosläppäilyä kuin Khanin setin alkuvaiheen funkimmissa discoiluissa. Oli mukava muistaa pitkästä aikaa paisuvaiskudosten olemassaolo. Tieteellisesti on todistettu, että jokainen bassosläpäys tuo terveen miehen penikseen keskimäärin 7mg verta (Larry Graham University).

Eikä Khania ihan referenssipantterini Betty Davisin rinnalle tohdi pakottaa: sen verran kaikkivoivempi ääni suvereenia yläkiljunarekisteriään myöten Chakattarella on. Sattumallakin oli pientä osuutta illan tunnelmaan: I'm Every Woman oli liikuttavan hieno vastapaino Michael Kiwanukan aiemmalle mustan miehen litaniaille, ehkä jopa tahaton haasto kuulijoille.

Uskallan sanoa kohdanneeni eloni aikana keskivertoniiloa enemmän mustaa rytmimusiikkia, mutta silti Khan on jäänyt harmilliseksi väliinputoajattareksi. Khan on selkeästi kovempi juttu itseäni yhtä sukupolvea vanhemmille, 60-luvulla syntyneille. Hänestä on jäänyt häiritsevä kuva soulin ja discon Arja Korisevana, hemmetin hienoäänisenä naisena, jolta ovat jääneet puuttumaan ne (sukupolvir)ajattomat hitit. Khan on onnistunut leijumaan genrejen välimaastossa juuri niin, etten ole onnistunut löytämään häntä soul-vaiheeni aikana, enkä liioin disco-vaiheeni aikana.

Juuri näiden asioiden pohdiskelua varten live-keikat myös ovat. Joskus ihminen on liikaa levyjen ja studioversioiden varassa. Tarvittiin tämä heinäkuun lauantai vuonna 2017 havahduttamaan. Ja eiköhän se havahduttanut myös monen muun! Toki Khan itsekin voisi havahduttaa sopimattomaan tilupelleilyyn äitynyttä show´nvarastajakitaristiaan antamalla hiukan wrathofkhania siitä, kenen keikkoja nämä ovat.

Chaka Khanin kuuleminen, näkeminen, kokeminen oli terveellinen elämys. Asetelma huokui perinteisemmän liiton terveyttä taustalaulajia myöten. Ihania, luonnollisen pulleita blues-rouvia, jotka voisivat tulla tänne Saloon kahville ja wilhelmiinakekseille milloin vain!

Ennen Pori Jazzia uutisoitiin Porin jokavuotisesta täyteenbuukkautumisesta. Suomiareenaporijazzinen Pori pursuu vieraita yli äyräidensä, ihmiset matkustelevat aikakoneillaan jo 1800-luvulle varaamaan seuraavan vuoden Pori Jazz -hotellimajoitusta. Yhdessä jutussa mainittiin nimeltä Grace Jones. Että kun joku vain haluaa nähdä sen Grace Jonesin, hän maksaa nelisensataa euroa hotellihuoneesta mukisematta. Oletan tällaisia tapauksia olleen useampia. (Oma ratkaisuni olisi tietenkin uuden kuoppakaupungin perustaminen Poriin.)

Mutta että Grace Jones: kyllähän me tiedämme – tai sitten emme! Ikäiseni olivat aikoinaan liian nuoria vastaanottamaan Grace Jonesin kulta-ajan. Jossain välissä tuli ”007 ja kuoleman katse”. Eräänä päivänä radiosta soi sysipimeä kasaripoppiversio Astor Piazzollan Libertangosta. Ei se ollutkaan mies, sehän oli Jonesin Grace, se kaikkien aikojen paras Bond-tyttö! Opiskeluaikoina afromatineassa eräs ihanimmasta päästä oleva musiikkikasvatuksen opiskelukaverini esitti kappaleen Slave to the Rhythm. Se oli kiehtovaa liidäntää, tärkeää opastusta sille, että korvien lisäksi voikin tarvita myös silmät, aivot ja ymmärryksen. Eräänlaiselle augmentoidun musiikin käsitteelle.

Mutteipä tosiaan ollut taaskaan paljoa ennakkonojattavaa, Jonesinkin esitykseen lähdin lähes tabularasamaiselta diletanttipohjalta, puolustuksenani vain aito mielenkiinto tuota 69-vuotiasta, veistoksellista, jamaikalaislähtöistä jäntevyyden jumalatarta kohtaan.

Internet väittää hänen olevan alle 180 senttiä pitkä. Kun en millään uskoisi. Lavalla nähtiin nimittäin ilmestyskirjamaisen häkellyttävä, mustavalkoisuuteen mieltynyt kissanaismainen hurjimus, suht odotustenmukainen olento siis muuten. HS:n toimittajaa on tätä kirjoitettaessa jo ehditty nettikommenteissa soimata siitä, ettei tämä ole ennakkoon ottanut selville Jonesin asun afrikkalaisestetiikan vivahteita, ja tässä välissä tunnustaudun syylliseksi minäkin. Olen mielikuvieni varassa. Mustaa, valkoista, metallihohdetta, terminator-maskia, chimes-peruukkia, plastisia elkeitä, futuristinen hulavanne, jossain välissä se Libertango, sittemmin myös mm. Amazing Grace. Okei: lähtökohtaisesti Pori Jazz -artisteista tulisi evätä oikeus esittää tuo triviaali gospelviisu, mutta eiköhän Amazing Grace Jonesille suoda poikkeuslupa.

Sivukorvani kuulivat muutamaankin otteeseen sanan ”paskaa”, mikä teki minut hyvin surulliseksi. Jazz-festivaalit, toki. Missä jazz? - Ei paikalla juuri nyt, seuraava kassa olkaa hyvä. Miksi aina tämmöisiä pop-artisteja? - Hei: on muuten päälavalla nähty kosolti pop-artisteja, jotka ovat tulleet, menneet ja unehtuneet, joten miksi kivittää ja häpäistä juuri tämä oikeasti kiintoisa toteemi?

Vasta pikkutunneilla kuulin, että ne esiintymisasun kuviot olivat vartalomaalia. Vartalo-fuckin'-maalia! 12-asteisessa Porin illassa: kumma kun ei vielä hakannut estradilla motillista halkoja paljain käsin ja paininut karhun kanssa jääpala-akvaariossa! Te 400 €uron hotellihuoneiden varaajat: ymmärrän teitä syvästi nyt.

Eli ei aina se pelkkä musiikki an sich. On myös semmoinen käsite kuin ”poikkitaide”. Me tarvitsemme poikkitaidetta selviytyäksemme elonlaskuoppi-pösilöistä, jotka ottavat todellisuuden annettuna, kun se vaan on niin. Pyydän anteeksi sitä, että tunnen Grace Jonesinkin tuotantoa surkeasti, mutta ainakin voin sanoa ymmärtäneeni tuota järisyttävän kaunista mustan, valkean, harmaan ja metallin kavalkadia. Avartavan kiasmaattinen, erittäin onnistunut lopetus Pori Jazzille 2017!

Koska olen varsinaissuomalainen, en tietenkään kaihtanut läiskiä miinuspuolia heti alkuun. Mutta pääosassa on tarjonta, ja nämä olivat kaksi erinomaista päivää. Fysiikka ei välttämättä olisi kestänyt kolmatta, olen jo varhaispieruuntunut Jii Koo. Torstain kirjuritarjontakin olisi kuulemma ollut rautaa, etenkin Pimeys. Korvan taa, siis! Ohjelmistossa ei ole kerta kaikkiaan mitään valittamista, se on onnistunut kesäkeitto vanhaa ja nuorta, kotimaista ja ulkomaista, freetä ja allofmetä, jazzia ja mielenkiintoista poppia. Kyllä, sitä jazzia siis on, mikä muistutettakoon jälleen kerran. Jos tokaisee ”Jazzeis ei oo nykyään sitä jazzii”, ei tiedä, mistä puhuu.

No, ylitarjonnan ja kahden lavan mahdollisen riittävyyden pohdinta jätettäköön muualle. Sen sijaan jään musiikillisesti avartuneena jännittämään, josko ensi vuonna saataisiin paikalle taas Medeski, Martin & Wood, Mopo, Pauli Lyytinen, Seppo Kantonen ja Joonas Riippa...

Kiitos, Pori Jazz. Kunpa Musiikki ottaisi jonakin päivänä olemuksellisen hahmon edes vartiksi, niin ehtisimme ojentaa sille lääketieteen ja rauhan Nobelit.

Palaa tästä Pori Jazzin perjantaihin.

Janne Kuusinen
Kuvat: Michael Kiwanuka, Chaka Khan, Grace Jones (Riikka Vaahtera), Erykah Badu (Tomi Palsa)