Tämänvuotinen Pori Jazz oli jo 52. perättäinen rytmimusiikin autuaallinen kupla. Festivaalin aikana kuultiin yhteensä 110 konserttia, joista puolet oli pääsymaksuttomia. Konserteissa nähtiin 81 eri esiintyjäryhmää. Pori Jazzin maksulliset konsertit keräsivät yhteensä 60 000 kävijää. Jazzkadulla kirjattiin kadun aukiolopäivien aikana 346 000 käyntikertaa. Vuosien varrella puitteita on ollut monenlaisia, mutta nyttemmin suuret konsertit on siirretty yksinomaan Kirjurinluodon lavoille, mikä tuo kävijälle melkoisen valinnanvaran – ja pakottaa ehkä vaikeisiinkin valintoihin.

Sinikeltaisen Satakunnan helmi heräsi taas viikoksi eloon Pori Jazzin ja sen parasiittitapahtuma SuomiAreenan vipuvarrella. Ilmeisesti on katsottu hyväksi se, että em. kekkerit ovat osin päällekkäin, ja oma-aloitteinen Jazz-kävijähän voi aina edeltäkäsin hankkia käsiinsä SuomiAreenan tapahtumakartan saadakseen tietää, mitä mestoja vältellä ja milloin. En usko, että ihmistyyppi, joka haluaa tukkia lomaviikkonsa yhteiskunnallisella jaanaamisella, on mitenkään erityisen yleinen.

Tietenkin nämä raportit aloitetaan aina ulkomusiikillisella yleistunnelman kuvaamisella. Oli sanomattakin selvää, että vilkas silmäparini etsiskeli jazztoiminnan painopistekatujen päädyistä ja varsilta keskimääräistä enemmän betoniporsaksia ja poliisikouluhylkiöitä siltä varalta, että jossain välissä väkijoukkoon kaahaa kuormurilla hullu arabi. Kovin kosheria betonipossuinfernoa ei Poriin kuitenkaan ollut manifestoitunut. Joitain autoja oli ajettu solmukohtiin ja Antinkatua blokattu, lähinnä SuomiAreena-tapahtumien sujuvoittamiseksi. Jälkimmäinen oli tosin oikeinkin erinomainen ratkaisu heidän kannaltaan, jotka harjoittivat jatkojazzeja torinvarren muflonioluttaivaassa, ei nimiä, kiitos.

Sangen viihdyttävää ajankohtaista fibaa antoi myös perjantainen pressiteltan tyhjentäminen noin puoli tuntia ennen Jamiroquain keikkaa. Syyksi ilmoitettiin yksityistilaisuus. Ihanan 2010-luvun loppu-maista: viihdytyin. Donald Trump oli varmaankin tulossa kylään! Nämä tämmöiset rosot ja klummut ovat mielestäni tärkeitä. Ah: kukapa voisi myöskään unohtaa Elton Johnin rumpalin happimaskin ja Karjalaisen kilahtamisen, jota ei koskaan selitetty? Taas kaikki kauniit muistot!

Hoidetaanpa myös alkoholipolitiikka- ja anniskelualuevalitukset tässä välissä pois. ” Pori Jazzissa nautitaan kesällä Somersbyn siidereistä”, sanoi festivaaliennakkouutinen. Tämä oli neljäs vuosi, jolloin Pori Jazzilla tosiaan juotiin tasan sitä, mitä järjestäjät sanoivat meidän juovan. Tarjolla oli myös mm. Carlsbergiä. Ihan tavallista vissyä oli hankala löytää. Joku kuulemma löysi, mutta se taisi olla 2013, ja omat eväät. Pisteet kuitenkin niille nykyjärjestelyjen ajatelluimmille yksityiskohdille, kuten esimerkiksi juomat piknik-ihmisten tykö kärrääville tarjoiluvaunuille.

Noin kymmenet vapaajuomaiset, mannermaisemmat Jazzit käyneenä koen velvollisuudekseni kantaa kaunaa vuoden 2014 alkoholitarjoilu-asiantilan muutoksesta, toki tietäen jääväni häviölle. Tokkopa tässä tarvita montaakaan vuotta, kun tämä kassitarkastuslabyrinttihäsläily hyväksytään hiljaa uudeksi normiksi. So it goes.

Arkiviisussa väitetään, että perjantai ei mittään, mutta hectorille on aina poikkeuksensa, koska ainakin perjantai 14.7.2017 vasta oli jotain! Muutenkin allekirjoittaneen jazzit olivat kompressoidun kvalitatiiviset, ts. hieman normaalia vähemmän keikkoja, mutta sitäkin parempia.

Oli erinomaisen sydäntälämmittävää aloittaa festivaalikokemus legendaksi jo ajat sitten muodostuneen Herbie Hancock in keikalla. Standardeista tuttu mies: Watermelon Maninsa, Cantaloupe Islandinsa ja Chameleoninsa lienevät tahkonneet useimmat seepraa hiplanneet. Tämän Hancock tiedostaa, prosessoiden em. kuluneimmistoaan hämmentävänä, mausteisena muovailuvahana muun sävelmateriaalinsa seassa. Ainoastaan Chameleon kuultiin kokonaisena, yhtenä ohjelmanumerona, ” Encockin hancorena”, jossa hänen Roland-kitarakiipparinsa saundi nro A3 (scriiniltä näin!) pääsi oikeuksiinsa. Pankaapa detalji ylös, pujopartasyntikkasaundeista kiinnostuneet!

Toinen soittimiin ja pianoiluun liittyvä asia, joka on aiheellista tuoda tässä esiin, on etenkin useimmista Yamahan sähköpianoista löytyvä jouluisan kalskuinen El.Piano-saundi, ns. ”maailmanparannusballadipiano”, joka kuulostaa umpikornilta kaikkien sormitse, paitsi yhden, ja se Yksi on Herbie Hancock. 14.7.2017 kirjoitti kiveen sen lain, että tingelitangelipianoa saa soittaa vain suuri ja mahtava HH, muu on kikkelijazzia.

Ikuisiksi ajoiksi salaisuudeksi minulta jää, mitä se soitti – mutta hyvin sen soitti! Alati morfautuva setti tarjosi tauotta bongattavaa, orgaaninen kudos siirtyi vuosikymmenien viisaudella tunnelmasta toiseen. Seuraavassa tahdissa saattoi tapahtua ihan mitä tahansa. Takaa-ajofunkia, soulia, freetä, jazzia, äänimaisemointia, vocoderointia ja vaikka mitä. Uskaltaisikohan tuon niputtaa ”fuusioksi”, genrettelyn kanssa kun pitää olla niin pirun tarkkana?

Hancockilla oli takuulla kaikille jotain annettavaa, myös heille, joille musiikkinsa ei uppoa ihan satasella. Saundivärejä, grooveja, samanaikaisia monsterihelvettirytmiikoita, joita ei osaa kukaan, ylärakenteiden ylärakenteiden yläfemmoja kummallakin kädellä. Hancockin diviini tekniikka mahdollisti aivan kaiken. Jokaista tahtiaan saisi piirisarjalainen harjoitella nuoteista puoli vuotta. Setin puolessa välissä iski jopa hienoinen pelko: eikö äijältä nyt tule yhtään pätkää, jonka voisin soittaa perässä? Tarkalla korvalla kuunneltuani tulin siihen tulokseen, että pari tuli. Ehkä.

Moni oli tullut kuuntelemaan myös Hancockin bändin lyömäsoittajaa Vinnie Colaiutaa. Tietynlainen legenda hänkin. Paljokkuuden jumala, sanoisinko. Legendaksi voi päästä, vaikkei niin taukojen soittamisesta välittäisikään. Meillä oli aikoinaan varusmiessoittokunnassa muutama ogeli-osaston veijari, joille Colaiuta oli selkeä eterniteetti. Tänäisenä vuoden 2017 perjantaina havahduin, miksi he soittivat tahtinsa niin tukkoon. He colaiuttelivat rumpujansa. Colaiuta ja Steve Lukather voisivat muuten perustaa duon ”Colather”, joka soittaisi koko ajan vähintään 16-osanuotteja ja -rytmejä.

Lokkilavalla seuraavaksi soittaneen The Bad Plus in olen näemmä luokitellut vuoden 2007 PJ-rapsassa ”anarko-jazziksi”. Sitä se varmasti yhä oli, mutta ah ja voi, miten kurjassa saumassa tuo trio nyt olikaan. Hancockin vyörytyksen jälkeen pääkoppa oli yksinkertaisesti täpötäynnä, eivätkä sinne enää mahtuneet The Bad Plusin auttamatta sofistikoituneemmat light-vinoumat. Jonkinlaisen aivoresetin jälkeen kokoonpanoa olisi pystynyt kuuntelemaan rationaalisella korvalla, tällä kertaa esitys meni todella harmillisesti ohi, puolelle korvalle roikkumaan.

Kas kun kuuloelimiä sitten loppuillan vielä turbobuustasi vanha kunnon Jamiroquai. Vihdoin ja viimein tuli koettua tämäkin jumpsisjömpsis-funkdiscon mestarikokoonpano, joka tarjoaa parhaat 2000-luvun biitit sekä 90-luvun funk-kerman.

Koska Jamiroquain kultakausi oli omassa herkässä varhaisaikuisuudessani, katsoin aiheelliseksi tutkailla Jay Kayn esitystä väistämättömän pieruuntumisen näkökulmasta. Tänä vuonna jätin tietoisesti väliin Brian Wilsonin, Jethro Tullin, Loveprogen ja muut isämusat, keskittyen kiehtovampaan varhaispieruuteen, jota katson Jamiroquainkin edustaneen jo tovin.

Jamiroquai oli edellisen kerran Pori Jazzissa 2003. Kuulin Jay Kayn tuolloin keskittyneen huomattavasti kärrynpyöriinsä ja voltteihinsa, ja laulaneen siinä sivussa. Nyt hän oli pakotettu hillitympään gestiikkaan äskettäisen selkäleikkauksen jäljiltä. Mutta se ei tosiaankaan haitannut musiikkia. Ääni löytyi, ledisiilikäpykakkuhattu riitti, markkublomqvistmainen harmautuminen ei haitannut niin yhtään. Denzelwashingtonmainen Derrick McKenzie mätti rummuillaan ilmoille tymäkän discaabelin rungon, jonka munaisuus ei liudentunut edes niiden parin ”slovarin” ajaksi: nekin kun olivat kaikkea muuta kuin tyypillisiä funky-kokonaisuuden viulukonefillereitä.

Jamiroquai oli valinnut päätyökalukseen sen uudemman, taakin disco-saundinsa, johon myös aiemmat, ohkaisempisaundiset funk-hitit adaptoituivat erinomaisesti, aikaansaaden henkeäsalpaavan tarpeen soittaa Elon Muskille, että kyllä minä voin kapselillasi sinne Marsiin lähteä, kunhan avaruudessa soivat nämä piisit, ja ylle vedetään harmaat haalarit!

Canned Heat, Supersonic, Emergency on Planet Earth, Cosmic Girl... viimeksi jalkani lähtivät vispautumaan kohti nilkkamurtumia yhtä spontaanisti 2010, kun Jazzien LP-teltassa bollywoodiaanista dhol-rytmiikkaansa irrotteli Red Baraat. Esimerkillisesti pieruunnuttu, Jamiroquai!

Jatka tästä Pori Jazzin lauantaihin.

Janne Kuusinen
Kuvat: Herbie Hancock (Tomi Vastamäki), The Bad Plus (Riikka Vaahtera), Jamiroqui (Tanu Kallio)