• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

Guns N´ Roses: Chinese Democracy

Geffen

Chinese Democracy on teos, josta on mahdotonta kirjoittaa tyhjentävää arviota. Levyn pöyristyttävä 14 vuoden valmistumisaika, moneen kertaan ylittyneet budjetit ja alati vaihtuva tekijäkaarti loivat Chinese Democracyn ympärille legendan, jonka vertaista ei rockmaailma ole ennen päässyt todistamaan. Valitettavasti tuon legendan syntyminen vaati uhrikseen yhden aikamme parhaista rockbändeistä, sillä levyn nauhoitusten aikana kaikki klassisen GNR-kokoonpanon jäsenet erosivat yksi kerrallaan. Se, että yksinäiseksi kuninkaaksi valtaistuimelleen jäänyt Axl Rose päätti jatkaa Guns N´ Roses-brändin olemassaoloa uuden miehityksen kera, kertoo joko suunnattomasta itseluottamuksesta tai todellisuustajun puutteesta. Todennäköisin vaihtoehto löytynee jostain niiden välimaastosta.

Vaikka Chinese Democracyn syntyhistorian traagisuutta ja jopa tragikoomisuutta ei voinekaan kiistää, on kuitenkin perusteellisesti väärä lähtökohta peilata levyä ainostaan sen syntyhistorian kautta. Se, että Chinese Democracya hinkattiin (tai oikeammin julkaisua pantattiin) ikuisuudelta tuntuva aika, ei tee levystä itsessään sen huonompaa – tai parempaa. Helpointa on miettiä asiaa siten, että jos Chinese Democracy olisi ilmestynyt vaikkapa vuonna 1998, ei sen osakseen saama kritiikki olisi varmasti ollut niin automaattisesti negatiivisesti latautunutta. Totuushan on, että tyrmäävää kritiikkiä on huomattavasti helpompaa tuottaa kuin objektiivista ja rakentaavaa – ja tässä suhteessa Chinese Democracy ja Axl Rose ovat maailman helpoimmat maalit. Valitettavaa on myös se, että valta-osa Chinese Democracya lytänneistä skribenteistä oli jo etukäteen päättäneet mielipiteensä levystä. Se, että sille edes annettaisiin jonkinlainen sauma todistaa toisin, on sula mahdottomuus.

Chinese Democracyyn on vaikea suhtautua uutena julkaisuna, sillä liki kaikki sen sisältämä materiaali on ollut netin ihmemaailmassa jaossa jo vuosikausia. Esimerkiksi Madagascar, I.R.S. ja Better ovat jokaiselle yhtyettä vähänkään viime vuosina seuranneelle tuttuja, ovathan ne ottaneet paikkansa myös Gunnareiden nykyisessä keikkasetissä. Yllättävintä näissä kappaleissa onkin se, että ne eivät lopullisessa muodossaan ole juurikaan muuttuneet - mm. Madagascarin olisi nykyisessä muodossaan voinut huoletta julkaista jo 2000-luvun alussa. Myös tämä tukee sitä olettamusta, että Chinese Democracy on seissyt muuttumattomana Axlin kovalevyllä iät ja ajat, vain odottamassa oikeaa hetkeä.

Chinese Democracy on parempi levy kuin monet haluaisivat tunnustaa. No okei, onhan se hyvin epätasainen ja selvästi ylipitkä, mutta minään sieluttomana egonjatkeena sitä ei tule pitää. Axlin levylle kokoama todella sekalainen seurakunta hoittaa tonttinsa hyvin, erityinen maininta tulee antaa tyylitietoiselle basistille, Tommy Stinsonille, joka on vahvasti osallistunut myös biisinkirjoituspuolelle. Levyn kitara-armeijasta parhaiten suorituu Robin Finck, jonka soolo There Was A Timessa lukeutuu ehdottomasti levyn hienoimpiin hetkiin. Bucketheadin ja Bumblefootin mikroprosessorin tehokkuudella esitetyt tilutukset eivät puolestaan sovi hyvällä tahdollakaan tälle levylle. Myönnettävä toki on, että esim. Bucketheadin täysin järjenvastaisessa ”kitarasankari ulkoavaruudesta”-hörhöilyssä on tiettyä perverssiä karismaa.

Axlin taidot balladien kirjoittajana eivät ole kadonneet mihinkään. Ja miksi olisikaan, sillä mies, joka kyynisyyttä ja kitchiäkin uhmaten onnistui sorvaamaan November Rainista ja Estrangedista modernin rockin virstanpylväitä, ei voi olla täysin heppoisilla eväillä varustettu. Esimerkiksi Better, Street Of Dreams ja There Was A Time ovat tästä jatkumosta ensiluokkaisia näytteitä. Suuria tunteita huokuvia kappaleita, joista selvästi paistaa Axlin ikuinen rakkaus ELOn ja Elton Johnin kaltaisia artisteja kohtaan. Pahiten Chinese Democracy karahtaakin kiville juuri rankemissa rock-paloissaan, sillä nykyisessä GNR:ssä ei ole ketään, joka pystyisi riffeillään vastaamaan Slashin ja Izzyn asettamiin panoksiin. Jälkimmäisen värvääminen takaisin riveihin ei tosin liene mikään mahdottomuus, sillä Izzyn nimi paistaa levyn kiitoslistalta ainoana ex-gunnarina. Se, jos mikä olisi Axlille todellinen lottovoitto ja mahdollistaisi sen, että Guns N´ Rosesilla olisi oikeasti tulevaisuutta bändinä. On hyvä muistaa että helvetti on jäätynyt ennenkin ja mahdottomiltakin vaikuttaneet comebackit ovat tulleet lihaksi.

Kommenttien keskiarvo:

vvkuit kommentoi 08.12.2008:

Pisteet:

Ikiaikaisena Gunnari-diggarina minulle riittää periaatteessa se, että kuulen Axlin laulua uusin biisein höystettynä. Taannoinen Sebastian Bachin Angel Down-mestariteos hipoi nerokkuutta paitsi tuottaja Roy-Z:n, myös Axlin osallistumisen vuoksi. Kylmiä väreitä virtasi pitkin selkää, entä jos sittenkin...?

Helvetti jäätyi ja Chinese Democracy tuli ulos. Eihän se kuulosta ollenkaan vanhalta Guns N' Rosesilta, mutta mitäpä siitä? Levynä se on erinomainen, ja täydellisyydestä sen erottaa vain 15 minuuttia liikaa pituutta ja kököt soolokitarat. Nämäkään eivät yksin riitä tekemään levystä millään tavalla huonoa - ainoastaan ei-täydellisen.

Olen kuunnellut levyä nyt noin viikon repeatilla, eivätkä kyllästymisen merkit ole vielä ilmoittaneet itsestään. Sanokaa mitä sanotte, minusta levy on klassikko jo nyt. Levyltä löytyy jatkuvasti uusia virikkeitä ja mielenkiinto pysyy yllä nimenomaan vaihtelevan dynamiikan takia. En rehellisesti sanoen odottanut tältä levyltä juuri mitään, mutta niin vain Axlin pentele meni ja teki mahdottomasta totta.

Seuraavan mahdottomuuden toivoisin tapahtuvan Izzyn paluun muodossa (mikä ei edes ole mahdotonta), ja sen jälkeen muut...maailma on valmis kautta aikain suurimmalle comebackille.