07.07.2006
Ruissalo/Turku
Ruisrockin numero 37 avasi testosteronimetallia soittava Diablo. Parodiaa lähentelevä junttimaisuus leimasi yhtyeen koko keikkaa, Rainer Nygårdin huudellessa tervehdyksiään muille "ukkometsoille". Milloinkahan Diablo ja Popeda levyttävät yhdessä? Pisteenä i:n päällä lavaa koristivat J.R. Ewingin ja Urho Kekkosen kuvat. Faneilleen yhtye tarjosi pätevän keikanmitan suoraviivaista metallirunttausta, joten sikäli ei moitittavaa. Toisella lavalla soittaneet I Walk the Linen urkuvetoinen Clash-punk oli amerikanmeiningissään vetoavampaa, mutta jokin jäi uupumaan; vaikka tavara oli varsin tanssittavaa, ei tanssijoita liiemmin näkynyt.
Koska kyseessä ei ollut metallifestivaali, Mokoma, tuo Suomen protestanttisin metalliyhtye, lupasi soittaa "laulusetin". Tämä tarkoitti ilmeisesti vain sitä, että sekä Kuu saa valtansa auringolta että Uni saa tulla oli mahdutettu mukaan. Muuten pääasiassa uudelta levyltä olevat biisit olivat samanlaista ärjyntää kuin yleensäkin. Yleisö palkitsi hyväntuulisen ja keskenään naljailevan yhtyeen muuttamalla kuivan kentän pölypilveksi.
Brittiläisen Editorsin The Back Room-pitkäsoitto oli yksi viime vuoden positiivisimmistä yllättäjistä. Bändin tummasävyinen, mutta varsin perinnetietoinen ilmaisu ei kenties ole maailman kekseliäintä, mutta se pääasia – eli hyvien kappaleiden sorvaaminen - on nelikolla selvästi verissä. Ja vaikka yhtye kärsikin keikan aikaisesta alkamisajankohdasta, onnistui se saamaan Ruisrockin runsaahkon yleisömassan puolelleen. Editorsin keikkasetti koostui luonnollisesti The Back Roomin hitikkäästä materiaalista, jota höystettiin parilla uudella ja yllättävänkin rauhallisella vedolla. Kenties nämä kappaleet antavat pientä osviittaa yhtyeen edessä olevasta uudistumisesta?
Muun muassa Rammstein on useasti nimennyt Neu Deutsche Härten klassisiin yhtyeisiin lukeutuvan OOMPH!in yhdeksi esikuvistaan. Ikävä kyllä oppipoika on jyrännyt mestarin yli. Papinkaapuihin ja pakkopaitaan pukeutunut yhtye oli vain säälittävä, kuulostaen Rammsteinilta, jonka biiseistä on karsittu pois kaikki riffit ja koukut. Vokalisti Deron yleisön kosiskelu oli myös enemmän hurmokselliselle stadionille kuin kesäiselle metsälavalle sopivaa. Nosteessa oleva Lapko vetikin enemmän yleisöä, ja alueella kuultujen kommenttien perusteella se oli päivän odotetuimpia esiintyjiä. Lavalla bändi oli huomattavasti levyjään parempi, tuottaen vaikutelman Rushista, joka puristaa biisinsä neljään minuuttiin. Yleisön innostuneisuus tarttui myös Ville Maljaan, joka loikki villisti ympäri lavaa.
Skotlannista ponnistava Mogwai on jo vuosikausia onnistunut välttelemään kaikenlaisia trendisuuntauksia. Bändin postrock-henkistä junnausta ei välttämättä ensimmäiseksi osaa kuvitella kesäiselle suomifestarille, mutta yllättävän suopean vastaanoton yhtye tuntui yleisöltä saavan. Mogwain ilmaisullinen skaala vaihteli livetilanteessa ääripäästä toiseen – paikoin yhtye hissutteli liki hiiren hiljaa ja paikoin kolmen sähkökitaran vyörytys yltyi todelliseksi äänivalliksi. Tämä onkin yksi bändin ehdottomista valteista, sillä vastoin suurinta osaa post rockin kentällä operoivista akteista, Mogwain musiikissa on alituisesti läsnä myös jokin selittämätön liikkeen tuntu – tai pitäisikö sanoa ”draivi”. Silti, en voinut olla miettimättä miten hyvin Mogwai olisi toiminut pienessä ja savuisessa klubissa. Nyt osa yhtyeen soundillisista aseista karkasi pitkin Ruissalon niittyjä.
Näin vanhan suosikkini The Gatheringin viimeksi Ilosaaressa 1998, jolloin bändi seisoi vielä metallimaaperällä. Ne ajat ovat levyillä jääneet taakse, basisti on vaihdettu indierokkarilta näyttävään naiseen ja Rene Ruttenin ulkomuoto on muuttunut entistä nörttimäisemmäksi. En myöskään odottanut heidän intiimin musiikkinsa toimivan avolavalla, ja vielä vähemmän heidän soittavan mitään metallisempaa. Väärässä olin, molemmissa. Anneke van Giersbergen oli mitä itsevarmin esiintyjä, ja bändi loistoiskussa. Ensimmäinen puoli tuntia kuultiin poimintoja heidän uransa myöhemmältä vaiheelta - hieman yllättäen vain kaksi biisiä tuoreelta levyltä. Broken Glass ja Liberty Bell herättivät yleisössä positiivisia reaktioita, mutta varsinainen hurmos syntyi vasta jälkipuoliskolla In Motion #1:n myötä. Progejärkäle Eleanor, osoitti tuplabasarihyökkäyksillään, että uudistuessaan bändi ei ollut unohtanut miten metallia soitetaan. On Most Surfacesilla Annekekin tarttui hetkeksi kitaraan, ja Strange Machines pitkitettiin loistavaksi päätökseksi. Yhtyekin oli otettu innokkaasta vastaanotosta.
Parin viimeisen kappaleen perusteella Von Hertzen Brothersin valinneet eivät hävinneet myöskään. Pimenevän illan valoshow ja ilmeinen päätösbiisi Kiss A Wish villitsivät yleisöä, ja bändi innostui lopussa hieman tarpeettomaankin jamitteluun. Valoshow ja muuta oheiskivaa oli tarjolla myös Lordilla. Paukut olivat odotetusti kasvaneet, ja biisien välissä nähtiin esimerkiksi rumpalin syöksevän tulta säätämään tulleen roudarin päälle. Tunnelma oli odotetusti katossa, ja yleisö jaksoi innostua albumin riviraidoistakin.
Ranskalainen Phoenix oli buukattu Lordin kanssa samaan aikaan, mutta tämä tuskin haittasi kovinkaan montaa festarivierasta. Phoenix olikin mainio valinta Rantalavan viimeiseksi viihdyttäjäksi, sillä levymuodossa hieman puisevat kappaleet olivat livenä entistä lihaisampia, eikä vähiten kaksikon ympärille muodostetun ammattitaitoisen yhtyeen ansiosta. Lisäksi Phoenixin jätkät (tai lähinnä laulaja) hallitsivat kaikki yleisön kosiskeluun tarvittavat rock-maneerit, aina väkijoukon keskelle hyppäämisestä lähtien. Ja perskule, kyllä täytyy myöntää että harva indie-henkinen bändi pystyy laittamaan väen joraamaan hiki päässä - ja tähän Phoenix pystyi täydellisesti. Kaiken kaikkiaan mainio lopetus helteiselle festaripäivälle.
Jatka tästä lauantain juttuun.
teksti: Mikko Heimola ja Jari Jokirinne, kuvat: Jari Jokirinne
