Mokoma: Kuoleman laulukunnaat

Sakara

Kurimus levyllä suomenkielisen thrashin tyhjästä luonut, ja samalla kotimaisen metallin maisemaa peruuuttamattomasti järisyttänyt, Mokoma jatkaa viidennellä pitkäsoitollaan tutuilla ja entistäkin raskaammilla linjoilla. Siinä missä parin vuoden takainen Tämän maailman ruhtinaan hovi tyytyi lähinnä jalostamaan edellisen kiekon elementtejä, vie tämä viides albumi yhtyeen ilmaisua jälleen tyystin uusille urille.

Yhdentoista raidan kokoinen metalliteos saa parhaan mahdollisen startin kun vihaistakin vihaisempi Valapatto ja suorastaan raivoisa Ärräpää kajahtavat peräjälkeen maisemaan. Karjalan miehet ovat nyt vihaisempia kuin koskaan, eikä helpotusta ole luvassa vaikka upea Kuu saa valtansa auringolta tiputtaakin hetkeksi vauhtia ja tarjoaa melodista laulua. Sanoitusten suunnaton ahdistus, viha ja suru lyövät heti alusta lähtien vahvan leimansa jokaiseen kappaleeseen, eikä Annalan tuskaa voi olla tuntematta. Näiden syvimpien tuntojen ilmaisuun ei ole muuten käytetty koko levyllä ainuttakaan kirosanaa, mikä nostaa lyriikoiden tehoa vain entisestään.

Kuoleman laulukunnaat on, kuten edeltäjänsäkin, ensisijaisesti vahva kokonaisuus, jonka pilkkominen pienempiin osiin ei käy tuosta vaan. Yhtyeen ilmaisu on kehittynyt albumi albumilta aina vain monimuotoisemmaksi ja monessa suhteessa uutukainen onkin haastavin Mokoma-levy. Rytmiryhmä on joutunut aiempaa kovemmalle koetukselle kimuranttien sovitusten viedessä kappaleiden rakenteita yhä mielikuvituksellisempiin suuntiin, samoin kitaroiden kuvioluistelu on entistäkin koukeroisempaa. Alun terästäkin vahvemman biisikolmikon lisäksi edukseen tasaisesta kappalekatraasta erottuvat erityisesti hidas ja vaaniva Mieli sydäntä syyttää, viiltävän tuskaisia kaikuja heijasteleva Itken silmät päästäni sekä matkan päättävä revittelyhelmi Lujaa tekoa. Oikeastaan jokainen siivu mainitsisi kunnianmaininnan, sillä tällä kertaa nivaskasta ei todellakaan löydy täytekappaleita.

Yhteenvetona voi todeta, että Kuoleman laulukunnaat on vihaisin, väkevin, brutaalein, monimuotoisin ja useammallakin tapaa ehdottomin Mokoman pitkäsoitoista. Se vaatii aikaa avautuakseen, mutta palkitsee kärsivällisen kuulijan ruhtinaallisesti.

Kommenttien keskiarvo:

FrozenMoon kommentoi 20.02.2006:

Pisteet:

Mokoma on toiminut suomalaisen metallin nostattajana Stam1nan rinnalla. Kurimus oli jo melkoinen pommi kuten myös Tämän Maailman Ruhtinaan Hovi, mutta Kuoleman Laulukunnaat räjäyttää vielä pahemmin. Laulaja Marko Annala on monipuolistanut ääntään ja se soveltuu hienosti levyn kappaleiden rakenteisiin. Kappaleet vilisevät Death/Thrash metallisia riffejä ja ne ovat nostaneet Mokoman tasoa huomaavasti. Levyn vahvimmat kappaleet erottuvat edukseen, mutta osa kappaleista on sitä tuttua ja turvallista Mokomaa. Olisi joskus hienoa kuulla sellainen kunnon mättölevy, missä ei levähdystauoista olisi puhumista.
Jos suoraan puhutaan, niin Kurimus on Kuoleman Laulukunnaat levyyn verrattuna pikkuveli, kun taas Kuoleman Laulukunnaat on itse isä, mutta kyllä tässäkin on samankaltaisia vihvahteita, joita tapaa Kurimuksessa. Mokoma räjäytti tajunnan julkaisemalla vuoden parhaimman suomalaisen metallilevyn ja samalla itse Mokoman uran kovimman kiekon. Saa sitten nähdä, että mitä on seuraavaksi luvassa. Odotukseni ovat korkealla.