Ruisrock - lauantai
08.07.2006
Ruissalo/Turku
Ruisrockin lauantai oli ohjelmoitu niin täyteen kiinnostavia nimiä, että jo ennakkoon luvassa oli pitkä ja uuvuttava päivä.
Vaikka tarjolla olisi ollut Stam1naakin, luotin festariolosuhteissa enemmän 22-Pistepirkkoon. Hyvä valinta, sillä bändi heitti sopivasti klassikoilla ja hiteillä maustetun setin perinteisen juurevaa rokkia. Frankenstein ja Rat King panivat yleisöön vauhtia, ja myös virnuilevalla bändillä oli selvästi hauskaa lavalla. Asko myönsikin heidän olevan "ihan innoistuneita". Lavalla ei ollut lainkaan urkuja, joten hän pysytteli koko keikan basson varressa. Lopussa saatiin nauttia vielä Coffee Girlistä ja Sad Lake Citystä.
"Näähän on rankempia kuin Stam1na", kommentoi PMMP:n ensimmäistä kertaa
livenä nähnyt kaverini. Valtaisan suosittu yhtye ei sortunut pelkkään hiteillä kosiskeluun, vaan punk-klassikoita kuultiin kaksin kappalein: setin aikana Puhelinkoppi-yhtyeen viehättävä Älä puhu jollet vittu osaa, ja encorena Ypö-viiden Mikkitelineestä on puolet minun. Toki myös yleisöön kovasti vedonnut Matkalaulu ja ne muut pakolliset olivat
mukana, ja myös yksi "jeesustelusta" kertova biisi tulevalta levyltä. Rantalavan krooniseksi ongelmaksi jäävä soundien surkeus vaivasi kuitenkin keikkaa: monet biisit olivat pelkkää bassoa.
Tanskassa äärimmäisen suosittu, mutta muissa pohjoismaissa vain pieneen suosioon noussut Kashmir oli yksi lauantain odotetuimmista nimistä. Jo yli kymmenen vuotta levyttänyt nelikko on viimeisellä parilla levyllä päässyt todella hurjaan vireeseen ja tämän myötä he ovat onnistuneet saamaan levyille yhteistyökumppaneikseen mm. David Bowien ja Lou Reedin kaltaisia popmusiikin ikoneita. Hyväntuulisen ja hieman keskivartaloaan kasvattaneen laulaja Kasper Eistrupin johdolla yhtye tarjosi yleisölle suurimman osan tunnetuimmista kappaleistaan, mutta mihinkään hurmokseen keikan tunnelma ei noussut. Pikemmin kyse on piknikin omaisesta iltapäivätuokiosta, jossa välitön yhtye heitti läppää yleisölle ja musisoi siinä sivussa. Paikka paikoin leppoisaa Eistrupia seuratessa tuli ihmetelleeksi, onko tässä todellakin se sama mies joka mainiossa Rocket Brothers-dokkarissa kamppailee luomistuskan ja sisäisten demoniensa kanssa – ja siinä sivussa pyrkii hetken mielijohteesta Roger Watersin kiertuebändin kitaristiksi – siinä kuitenkaan onnistumatta. No mutta, Zitelitesin ylihienot biisit kuulostivat Ruisrockin iltapäivässäkin aivan itseltään.
Festarien uutuus oli Tribuuttiteltta, jossa joka päivä useat orkesterit esittivät näkemyksiään toisten tuotannosta. Kun sen ohjelmaan oli merkitty Maija V & Maya P & Isoveli ja pitopalvelu, ei ollut vaikea arvata kenestä oli kyse: Maijat Vilkkumaa ja Paakkari tulkitsemassa Janis Joplinia ja Big Brother & the Holding Companya. Ikävä kyllä Vilkkumaan ääni sopi tähän hieman huonosti, mutta Paakkari oli lähempänä esikuvaansa.
Mainio välipala, kuitenkin.
Äänentoiston ongelmia esitteli Rantalavalla seuraavaksi CMX, jonka festarisetti oli selvästi rakennettu vetoamaan nuorempaan yleisöön. Esimerkiksi Vallat ja väet, Rautakantele, Kultanaamio ja useampi biisi Vainajalalta kyllä herättivätkin suurta innostusta lavan eteen pakkautuneissa pienokaisissa. Bändi oli toki terässä, kuten aina.
Kanadan moottoriturvassa Danko Jonesissa on puolet rokkaria ja puolet standup-koomikkoa, ja vaikka bändi onkin pätevä veivaamaan funk-ja blues-pohjaista hard rockiaan, tekivät välispiikit keikasta muistettavamman kuin se muuten olisi ollut. Silmälapussa soittanut Jones selitti näet olevansa sokeutumassa koska on runkannut liikaa. Varsinainen riemu kuitenkin repesi, kun hän huomasi yleisössä liehuvan pääkallolipun - myöskin yksisilmäisen. Solvattuaan ensin aikansa sen heiluttajaa hän pyysi kuitenkin lipun lavalle, ja marssi ympäriinsä uuden tunnuksensa kanssa.
Pieni lapsus oli kuitenkin, kun hän alkoi myöhemmin selittää olevansa satanisti, olettaen ilmeisesti että suomalainen metallikansa tervehtisi tätä paljastusta innolla. Seurauksena oli ennemminkin yleinen hämmennys.
”Mustalaispunkkareiksi” itseään tituleeraava Gogol Bordello oli itselleni täysin uusi tuttavuus. Meno lavalla olikin sen mukaista ja tunnin setin aikana yleisö sai nauttia vaihtelevalla menestyksellä niin viulusta, patarummuista ja kaikenlaisista rockille epätyypillisistä kilkuttimista. Bändi esiintyminen oli kuitenkin äärimmäisen vauhdikasta ja tarttuvaa, vaikka biisit jäivätkin varsin yksiulotteisiksi. Eräänlainen köyhän miehen versio Mano Negrasta, siis.
Rantalavan ääniongelmat huipentuivat kaikkien rakastaman Opethin noustessa soittamaan goottilaista deathmetalliaan. Miksauskopin edessäkin pystyi kuulemaan vain kumisevaa, särkevää bassoa, koskettimien ollessa vaikeasti erottuvaa pihinää. Miksaajakin vastasi mulkoiluun nostamalla kätensä pystyyn. Oli syy missä kohtaa hyvänsä, tällaista keikan täysin pilaavaa mokailua on vaikea hyväksyä. Ainoa ratkaisu oli siirtyä tribuuttitelttaan nauttimaan The Othersin (julkistetustikin 22-Pistepirkko) vanhoista rock-tulkinnoista.
Opeth-katastrofi ilmeisesti herätti järjestäjät, koska New York Dollsin keikkaan mennessä ääniongelma oli korjaantunut. Ja hyvä niin, koska luvassa oli päivän tiukoin keikka. Ei haitannut, että laulaja David Johansen on jo yhtä ruma kuin Mick Jagger, tai että bändin varhaiskokoonpanosta kolme nauttii haudan levosta. Mm. Sam Yaffalla vahvistettuna he piiskasivat menemään niin, että uudet biisit eivät paljoa vanhoista klassikoista erottuneet. Yleisö oli innoissaan, ja bändi selvästi liikuttunut. Ja jo kolmannen biisin jälkeen Johansen tunnusti, että vaikka monet bändit ottivat Dollsista mallia, niin suurin kaikista oli Janis Joplin. Ilmassa oli yhteisöllisyyden tuntua, kun ympäriinsä kävelevät ihmisetkin lauloivat mukana Piece of My Heartia.
Illalle oli kuitenkin luvassa vielä tätäkin hurjempi päätös, kun Flogging Molly pääsi vuoroon. Musiikillisesti yksitoikkoinen irkkupunk upposi humaltuneeseen suomalaisyleisöön niin, että kun Dave King pyysi kaikkia tanssimaan Oliver Cromwellin haudalla, olisi voinut kuvitella, että miehen syntilistaan lukeutuisi myös kieltolain julistaminen Suomeen. Koska keikan "katseleminen" ja "kuunteleminen" olisivat olleet täysin mitättömiä kokemuksia verrattuna siihen, mitä miksauskopin ja lavan välin täyttävässä pitissä oli tarjolla, täytyi vain sukeltaa mukaan - vaikka sitten kengät lähtisivät jalasta.
Illan päätti maassamme vaivihkaa suureen sukseeseen noussut Mew. Valitettavasti vain Rantalavalta tutut ongelmat olivat tarttuneet myös Niittylavan puolelle, sillä yhtye joutui aloittamaan keikkansa teknisten hässäköiden vuoksi pariinkin kertaa uudestaan. Mew ei antanut tämän kuitenkaan lannistaa tunnelmaa ja osansa talkoisiin toi myös sympatiaa osoittanut yleisö. Kun kaikki jälleen toimi, pääsi Mew vyöryttämään huikean isoa soundiaan, jolle taustalla näytetyn pienelokuvat antoivat osuvaa taustatukea. Ratkaisu onkin pirun toimiva – bändin jäsenet näyttäytyvät yleisölle vain pieninä varjokuvina ja valtava valkokangas pitää huolen esityksen visuaalisesta puolesta. Luonnollisestikaan Ruisrockin veto ei noussut viimesyksyisen Tavastian hekuman tasolle, mutta oman leiviskänsä bändi hoiti ihailtavalla kurilla. Teknisen puolen ongelmia on turha yhtyeen niskaan kaataa.
Voit jatkaa tästä sunnuntain juttuun. Perjantain tapahtumista voit lukea taas täältä
teksti: Mikko Heimola ja Jari Jokirinne
kuvat: Jari Jokirinne ja Risto Ravela (PMMP)
