Tuska Open Air - perjantai

Järjestyksessään yhdeksäs Tuska, tai Tuska Open Air Metal Festival kuten tapahtuman nimi kokonaisuudessaan kuuluu, käynnistyi kerrassaan upeissa sääolosuhteissa. Taivaalta heloittavan auringon eteen ei juuri pilviä eksynyt, joten pääosin mustiin pukeutunut yleisö lämpeni – aivan kirjaimellisestikin – erittäin nopeasti kun perjantain ensimmäinen esiintyjä, raskasta ”ydinmetallia” soittava Impaled Nazarene, starttasi settinsä päälavalla.

Koskapa iso osa Impaled Nazarenen potentiaalisesta kuulijakunnasta oli näin aikaisessa vaiheessa vielä varattu tavalla tai toisella, oli Mika Luttisen johtama poppoo hieman ikävässä asemassa. Ydinmetallistit repivät kuitenkin paikalla ennättäneistä kannattajistaan ne tehot irti mitä vain pystyivät, joten mekkala oli ajankohtaan nähden ihan kunnioitettavan kokoinen. Välispiikit olivat sitä vanhaa tuttua ”imppaa”, eli sovinnaisuuden rajoja kokeiltiin yhtenään ja väkeä heräteltiin aika rajustikin. Fanit saivat mitä halusivat, muut pyörittelivät päätään hieman kauempana, kyseessä oli siis kaikin puolin suht normaali Impaled Nazarene keikka.

Saksalainen Freedom Call sai seuraavaksi villitäkseen täyden teltallisen melodisen metallin ystäviä, jotka olivat saapuneet paikalle nauttimaan tuhtia annostaan saksalaista melodista power metallia. Edellisenä kesänä Nummirockissa esiintynyt kokoonpano on kuluneen vuoden aikana mennyt kitaristi/laulaja Chris Bayn ympäriltä rajusti uusiksi. Toiseen kitaraan on ilmestynyt kepittäjä nimeltänsä Lars Rettkowitz ja basson varressa heiluu tätä nykyä Armin Donderer. Koskettimissa opiskelukiireiden takia poissaolevaa Nils Neumannia paikkasi puolestaan ”oma miehemme” Eero Kaukomies, joten Bayn itsensä lisäksi vuoden takaisesta live-kokoonpanosta oli jäljellä enää rumpali Daniel Zimmerman.

Vaikka yhtyeen rivistöt olivat siis muuttuneet melkoisesti, sujui yhteensoitto mallikkaasti ja bändi pistikin yleisönsä kiehumaan jo parin kappaleen jälkeen. Koska keikka pidettiin pyöreässä teltassa, kärsivät soundit väistämättä ahtaista tiloista. Call Of Famen kajahtaessa ämyreistä lead-laulusta ei tahtonut saada mitään selvää, vaikka stemmat hyvin kuuluivatkin. Kitaravallikin oli sellaista kokoluokkaa, ettei moinen mahtunut millään noin pieneen tilaan. Onneksi äänimies näytti olevan hereillä, vaikka korjaukset toimivatkin vain ympäristön säätämien rajojen puitteissa.

Settilista rakentui tuttujen rallien ja totuttujen tempausten ympärille. Ylikäytetty biisin nimi Hunting High And Low takasi nytkin laadun ja ratsujääkärimetalli valio Metal Invasion upposi nuppeihin kuin olut saksalaiseen. Kaiken metalloinnin keskellä soitettiin Queenin We Will Rock You huudatusta puolen minuutin ajan ja varsinainen setti lopetettiin Freedom Call kipaleeseen. Kovien taputusten saattelemina saksalaiset valloittivat lavan vielä encoren ajaksi, tosin tällä kertaa he halusivat yleisön laulavan bändille eikä toisinpäin – ja lähtihän siitä väestä taas ääntä.

Reilu pari tuntia aikaisemmin tapahtui back-stagen porteilla mielenkiintoinen tilanne. Pikkubussillinen hipahtavan näköisiä kiharapäitä täräytti portin eteen ja nämä ilmeisen hukassa olevat herrat aikoivat tunkea suoraan sisään festivaalialueelle. Järkkäreillä oli luonnollisesti hieman eriävä näkemys tavoista ja pienen selvittelyn/viittoilun jälkeen revohka olikin varustettu asianmukaisilla kulkuluvilla. Reilu pari tuntia myöhemmin sitten selvisi, että em. revohka oli juurikin Anathema.

Ison lavan kirkkaassa auringonpaisteessa kylpi siis seuraavaksi brittiyhtye Anathema, jonka tunnelmoiva – monin kohdin jopa Pink Floydia ja Radioheadin muistuttava – rock joutui todelliselle koetukselle näin vaativissa olosuhteissa. Ensinnäkin bändin tiheätunnelmainen ja seesteinen musiikki olisi toiminut huomattavasti paremmin klubimaisemassa ympäristössä. Toisekseen Anatheman nykytyyli eroaa aikalailla Tuskan perinteisestä musiikkilinjauksesta.

Keikka käynnistyi Alternative 4 albumin tunnelmissa, kun lyhyen intromaisen Shroud Of Falsen perään kuultiin upean ilmava ja äärimmäisen tarttuva Fragile Dreams, sekä pienemmillä elementeillä onnistuneesti pelaava Lost Control. Uusimman A Natural Disaster pitkäsoiton parhaimmistoa edustivat puolestaan mm. vokooderilla ryyditetty Closer, kyseisen kiekon äänekkäin raita Pulled Under At 2000 Metres A Second, sekä vierailevan naislaulajan voimin läpiviety nimibiisi, joka näin livenä taisi nousta jopa timanttisen studioversionkin yläpuolelle. Intiimi hetki päättyi Pink Floydin upeaan Comfortably Numb coverointiin, jonka jälkeen tämän vuotisen Tuskan tunnelmallisin keikka oli auttamatta ohitse.

Ruotsalainen Deathstars oltiin sijoitettu esiintymään taaempaan telttaan, mikä osoittautui juuri sopivaksi interiööriksi näille death-, gootti-, industrial-rockin valkokasvoisille, synteettisyyttä kumartaville viihdyttäjille. Bändin perusnelikkoa oltiin livetilannetta silmälläpitäen vahvistettu kiertuekitaristi Catilla sekä tukevilla taustanauhoilla, joilla hoidettiin levyllä kuultavat samplet, efektit ja synat. Alkuvuodesta julkaistu toinen albumi Termination Bliss, joka jatkoi vuoden 2002 Synthetic Generation debyytin linjoilla, on saanut mediassa pääosin positiivisen vastaanoton. Tässä valossa ei ollutkaan mikään ihme, että tunnelma hyvin kansoitetussa teltassa oli välittömästi korkealla, vaikka samaan aikaan alueen toisessa päässä soitti Suburban Tribe.

”We are NOT a Tainted Love” ilmoitti vokalisti Whiplasher heti keikan alkuun, joten yhtye pyrkii tosissaan tekemään pesäeroa erääseenkin herra Mansoniin, johon sitä on useasti (ja melko aiheetta) jaksettu verrata. Uusi albumi oli setissä vahvasti edustettuna, kun mm. aloitusraita Tongues, junttaavan Rammsteinmaisesti eteenpäin jyräävä Blitzkrieg, väkeä huudattanut Play God, asteen keskinkertaisemmat Motherzone ja Trinity Fields, sekä todellisen huutomyrskyn aiheuttanut Cyanide soitettiin teltan hurmioituneelle yleisölle.

Teltan sisäpuolella vallinnut trooppinen ilmanala yhdistettynä säköiseen lavaliikehdintään aiheutti sen, että Whiplasherin runsas puvustus oli jo setin puolessavälissä vähentynyt yläpuolella. Myös muilla musikanteilla tuntui hiki lentävän, mutta koska livesoittaminen on tunnetusti kontaktilaji, moinen oli vain plussaa. Ensimmäisen kerran Suomessa esiintynyt Deathstars pääsikin yllättämään monet festivaalivieraat vähän puun takaa ja yllätys näyttikin olevan suurimmalle osalle kuulijoista ainoastaan positiivinen.

Arch Enemyn esiintyminen teltassa nostatti jo ennakkoon pientä napinaa yleisön seassa, sillä tokihan ruotsalais-saksalais-englantilainen orkesteri olisi täyttänyt varmasti päälavankin edustan kannattajillaan. Telttaan ahtautunut juhlaväki muuttikin pienen tilan nopeasti valtaisaksi saunaksi, jossa liikkumavaraa ei juuri ollut. Angela Gossowin ja kumppaneiden kavutessa lauteille, muuttui tungos entistäkin ahdistavammaksi ja kuumuus aiempaakin tukahduttavammaksi. Valtava äänenpaine puuroutti soundeja pahemman kerran, eikä etenkään kitaroista tahtonut saada välillä mitään tolkkua. Laulu erottui sentään terävänä ja Gossowin ilmaisu olikin livemuodossa hämmästyttävän monipuolista kaikkine murinoineen, ärinöineen sekä harvoine puhtaine osuuksineen.

Viimeisimmän Doomsday Machine pitkäsoiton sinkkubiisi Nemesis pisti porukan ansiokkaasti pähkinöiksi, eikä toiseksi uusimmalta Anthems Of Rebellion pitkäsoitolta löytyvä Dead Eyes See No Future jäänyt juurikaan em. jyrän varjoon. Eräänä settilistan outoutena voi pitää uutukaisen My Apocalypse vetäisyä, joka sai väenkin hieman hämmästelemään menoa. Jo alkuun aivan liian lyhyeksi (eli kolmen vartin mittaiseksi) mitoitettu setti typistyi vielä entisestään, kun lavan edessä tapahtui jotain outoa joka keskeytti keikan. Huhupuheiden mukaan joku katsoja oli loukannut itsensä pahemman kerran pitissä. Tiedä sitten mitä siellä edessä oikein tapahtui, mutta tämän jälkeen festivaaleilla oli kyllä selvästi käytössä pitit kieltävä politiikka.

Perjantain pääesiintyjäksi kiinnitetty The Sisters Of Mercy kirvoitti kovaa keskustelua jo ennen keikkaansa, sillä metallipuristit eivät voineet sietääkään mitään näin ”epämetallista”. Samat sanathan oltiin sanottu useaan otteeseen myös Anathemasta ja kuten Anatheman tapauksessa, niin myös nyt iso osa yleisöstä näytti ottavan bändin avosylin vastaan.

Vuosikymmenen verran levy-yhtiön kanssa taistellut ja sen ikeestä viimein vapautunut yhtye oli (jälleen kerran) uusinut kokoonpanoaan. Vokalisti Andrew Eldritchin ympärillä vaikuttivat nyt kitaroista ja taustalauluista vastaavat Chris Catalyst ja Ben Christo, ”rummuissa” oli tietysti vanha kunnon (rumpukone) Doktor Avalanche. Soundipolitiikka oli muuten suht onnistunut, mutta Eldritchin laulu tahtoi hävitä hetkittäin melkein kuulumattomiin ja livebasisti olisi tuonut bändin soittoon taatusti lisää rullaavuutta.

Setti kiskaistiin käyntiin yllättäen muutama minuutti etuajassa, kun energisesti sinne tänne poukkoileva irokeesipäinen Catalyst ja rahdun hillitymmin esiintyvä Christo ampaisivat lavalle. Pian myös itse The Sisters Of Mercy, eli Andrew Eldritch, ilmestyi lamppujen alle ja tapahtuma saattoi alkaa. Yhtyeellä on levy-yhtiö ongelmiensa takia tätä nykyä rutosti biisejä, joita ei ole koskaan levytetty. Niinpä biisilistasta melkein puolet oli näitä suurimmalle osalle kuulijoista tuntemattomia suuruuksia, jotka otettiin vaihtelevalla menestyksellä vastaan. Vuoden 1985 klassiselta First And Last And Always debyyttialbumilta ei oltu kelpuutettu ainuttakaan raitaa, mutta Floodland (1987) ja Vision Thing (1990) kiekoilta kuultiin sentään ne oleellisimmat biisit. Alkupuolella soitetut Ribbons ja Detonation Boulevard lämmittivät jo mukavasti kansaa, mutta vasta Dominion / Mother Russia, takuuässä Alice sekä majesteetillinen This Corrosion kirvoittivat väestä reilummin ääntä. Vanhojen kappaleiden liveversiot olivat monissa kohdin kokeneet melkoista evoluutiota ja livebasistin puute vuoroin heikensi, vuoroin taas vahvisti lopputulosta. Esimerkiksi varsinaisen setin päättänyt Lucretia kärsi koneistetuista matalataajuuksista, kun taas hauras Flood I sai tukevasta koneosastosta kaivattua vahvistusta.

Varsinaisen setin päätyttyä lavalle roudattiin iso roskis, jota vasten ilmestyi pian nojaamaan pahvinen Mariah Carey. Encoret käynnistettiin reippaasti kulkevalla instrumentaalilla, jonka aikana Catalyst ja Christo pomppivat pitkin lauteita. Pitkähkö nostatus päättyi Vision Thingin kajahtaessa soimaan ja kun tuon perään kuultiin vielä Temple Of Love, alkoi ilta olemaan siinä.

The Sisters Of Mercy ei takuulla iskenyt jokaisen kuulijan musiikkihermoon, mutta toisaalta – samat sanat voi sanoa lähes kaikista tämän vuoden pääesiintyjistä. Hatunnosto järjestäjille näinkin uskaliaasta ja hienosta liikkeestä, jolla festivaalien tarjontaa pystyttiin rikastamaan kummasti.

Voit jatkaa tästä Lauantain tapahtumiin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth