Nummirockin lauantai – osa 2

Lemin kovin metallitrio (vai pitäisikö sanoa kvartetti, kun tuntuvat kasvaneen yhdellä basistilla...) Stam1na pisti seuraavaksi hieman iloisemman ja vauhdikkaamman vaihteen päälle rantalavalla. Lavan edusta oli täyttynyt jo hyvissä ajoin, ja lisää porukkaa valui paikalle vielä bändin aloitettua. Thrashaus oli heti alusta lähtien tiukkaa, vaikka laulaja/kitaristi Hyrde näyttikin syystä tai toisesta esiintyvän jonkin sortin pilkkihaalareissa (?) No eipä tullut varmasti ainakaan kylmä siinä lauteilla riehuessa. Haalareista huolimatta, tai ehkä niiden takia, Hyrden laulu tuntui joissain biiseissä hieman hapuilevalta, kun taas jotkut biisit mies veti tyylikkäästi lävitse.

Joka tapauksessa soitanto upposi heti ensi hetkestä paikallolijoihin kuin Lada avantoon pilkkireissulla. Tutut mellakkabiisit Paha Arkkitehti, Koirapoika ja Väkivaltakunta saivat aikaiseksi jälleen täyden rähinän lavan edustalla, Erilaisen rakkauden todistaja innoitti puolestaan ainakin joitain reiluun yhteislaulantaan. Setin puolenvälin jälkeen lauteille saapui äkkiä joku vieras tyyppi joka soitti vain yhden ainoan soolon Hyrden kitaralla, mitään selittävää spiikkausta tuohon liittyen ei kuitenkaan kuultu. Encoreiksi oltiin säästelty pari ässää hihaan, ja kun sekä Peto rakasti sinua, että Kadonneet kolme sanaa olivat soineet saattoi Stam1na poistui paikalta voittajana.

Isolla lavalla suhteellisen pienelle yleisölle esiintynyt Saksalainen Freedom Call edusti puolestaan perinteistä melodista saksalaista power metallia. Vokalisti Chris Bayn puhdas laulu kajahti komeasti, kovaa ja korkealta, Bayn ja Cedric Dupontin kitaramelodiat noudattelivat tuttuja teutonipolkuja joita kosketinsoittaja Nils Neumann vielä hieman koristeli. Basisti Ilker Ersin näytti vuorostaan saksan vastineelta Joey DeMaiolle ja rumpali Daniel Zimmerman soitti juuri niinkuin tilanteessa pitikin. Kappaleiden nimet olivat myös yhtä suurta klishenippua tyyliin; Hunting High And Low, Kings And Queens, Hero Nation...

Freedom Call onkin niitä yhtyeitä jotka jakavat kuulijat voimakkaasti kahtia, joko lähdet mukaan tai lähdet pois. Vaikka bändi ei ihan ongelmitta istunutkaan tämänvuotisen Nummirockin muuhun tarjontaan, toi se muassaan raikkaan tuulahduksen aivan toisenlaisista musiikillisista maailmoista. Olisiko kukaan muu voinut soittaa uskottavasti Queenin We Will Rock Youn kaltaista huudatusta? Tuskinpa. Freedom Call tarjosi tunnin setin hyvin soitettua, hauskaa ja iloista musiikkia, joka varmasti löysi omat kuulijansa ja faninsa juhlaväen seasta.

Räminä-lavalla lappeenrantalainen Carcosa otti ja täräytti heti Freedom Callin perään reilun annoksen todellista voimametallia. Aiemmin keväällä uuden Another Second ep:n julkaissut ryhmä keräsi välittömästi väkeä lavan edustalle, ja myös sivummalla näytti olevan ihmettelijöitä riittämiin. Carcosan musiikissa yhdistyvät moderni rytmillisempi metalli ja asennemättö siten, että bändin musiikillinen linjaus sijaitseekin jossain Velcran, Kornin ja Fear Factoryn välissä.

Ensimmäinen asia minkä nytkin pisti merkille, oli laulajatar Gayshan uskomattomalta kuulostava vokalisointi. Gaysha kun pystyy sekä mörisemään Arch Enemyn Angela Gossow tavoin, että laulamaan myös puhtaita osuuksia – ja nämä tyylien väliset loikat tapahtuvat vielä mahdottoman nopeasti. Mikään vokalisointi ei pysty kuitenkaan pelastamaan huonoja biisejä, mutta eipä Carcosalla ollut hädän päivää sävellysrintamallakaan. Kappaleissa riitti roppakaupalla tarttumapintaa, ja kun soittokin kulki vielä todella hienosti ei narisemisen aiheita jäänyt.

Teräsbetonista jos mistä tulee mieleen vanha; ”jos et ole puolellamme olet meitä vastaan” fraasi. Tämä elämää suurempi markkinavoimien keskittymä saapui Nummirockiin levittämään metallitotuuttaan, ja kansa olikin saapunut rantalavan edustalla sankoin joukoin tätä julistusta kuulemaan. Nämä true metallia (vai pitäisikö sanoa tosi metallia?) vääntävät metallisoturit saivat alkunsa vitsistä, mutta nyt kun ensimmäinen pitkäsoitto on julkaistu ja takana seisoo tukemassa vielä eräs suurimmista monikansallisista levy-yhtiöstä, alkaa vitsi muuttua totiseksi todeksi.

Metallitotuus-albumilta löytyvät suuret kappaleet Taivas lyö tulta sekä Orjatar saivat vastaansa raivoisat suosionosoitukset, ja saman kohtalon kokivat muutkin rallit Älä kerro meille kaahaus etunenässä. Monet kappaleista ovat elämänsä velkaa Manowarin ja Hammerfallin kaltaisille suuruuksille, mutta on Teräsbetonin totuudesta löydettävissä ihan omiakin eväitä. Toinen pitkäsoitto tullee näyttämään, mihin asti sotureiden ratsuissa riittää potkua. Sitä odotellessa taivas tulee lyömään tulta yläpuolellamme vielä monen monituista kertaa.

Portugalilainen Moonspell vieraili viimeksi Nummirockissa vuonna 2000, ja kuluneiden viiden vuoden väliin on mahtunut totisesti paljon. 2001 yhtye julkaisi paria aiempaa albumia selvästi konservatiivisemman Of Darkness And Hope pitkäsoiton, ja kaksi vuotta myöhemmin päivänvalon näki vielä laimeampi Antidote. Odotukset keikan suhteen olivat siis erittäin kahtiajaetut. Toisaalta Moonspellin kova keikkakunto on yleisesti tiedetty, mutta minkälaisen keikan yhtye pystyisi tarjoamaan kahden keskinkertaisen levyn jälkeen? Kuinka paljon uutta materiaalia kuultaisiin, entä olisiko luvasssa yhtään vanhempia helmiä? Juhannuspäivän iltana, kellon osoittaessa 22.00 spekuloinnin aika oli ohitse ja itse keikka saattoi alkaa.

Runsaiden aplodien saattelemana lavalle ilmestynyt ryhmä pystyi sähköistämään ilmapiirin hetkessä, ja vokalisti Fernando Ribeiron ei tarvinnut paljoakaan tehdä saadakseen yleisönsä mukaan. Heti aloitukseksi tarjottiin viimeisimmän studioalbumin avauskaksikko In and Above Men – From Lowering Skies, joka edustaakin kyseisen levyn parasta puolta. Soundit olivat alusta lähtien tukevat, kirkkaat sekä selkeät, ja bändi pisti esiintymisessä itsensä likoon sataprosenttisesti. Näin yleisö olikin nopeasti käännytetty ja juhla saattoi jatkua.

Uutta levyä ei nostettu liiaksi esille settilistassa, ja yhtyeen faneja hemmoteltiinkin vanhemmilla helmillä. Debyyttialbumi Wolfheartilta mukaan oli kelpuutettu ainakin Vampiria sekä Alma Mater, ja Irreligious pitkäsoitoltakin soivat yhtyeen ”pienoishitti” Opium, Mephisto sekä Full Moon Madness. Nämä olivatkin todellista korvakarkkia bändin vanhemmille ystäville, sillä noita kahta levyä monet pitävät yhä Moonspellin parhaimpina. Yhtyeen kokeellisempi vaihe sitävastoin oltiin sivuutettu settilistaa kasatessa miltei tyystin. Jostain syystä tyylikkäältä Sin/Pecado albumilta oltiin kelpuutettu sakkiin mukaan vain Abysmo. Vaikka Sin/Pecado eroaakin reilusti sitä edeltäneistä albumeista, olisi sen rankempia kipaleita voinut helposti ottaa mukaan – vaikka pienellä sovituksella. Samat sanat voi sanoa yhtyeen ehkä kaikkein haasteellisimmasta albumista The Butterfly Effect, joka oltiin jätetty kokonaan rauhaan.

Keikan viimein päättyessä villeihin aplodeihin niin yhtye kuin yleisökin näytti silminnähden helpottuneelta. Yhtye oli onnistunut uusimaan, ja vieläpä vahvistamaan viimekertaisen taikansa, ja yleisö oli saanut kuulla juuri sitä mitä se oli toivonutkin.

Lue vielä yhteenveto Nummirockin annista täältä

Mika Roth