Arch Enemy: Doomsday Machine

Century Media

Ruotsalais-saksalais-brittiläisen death-yhteistyön suurin saavutus, Arch Enemy on ehtinyt jo kuudennen pitkäsoiton merkkipaalulle. Viimevuosina reippaassa nousukierteessä ollut bändi aloitti aikoinaan matkansa Göteborg-skenen sydämestä kohti deathin eliittiliigaa värväämällä riveihinsä saksalaisen Angela Gossowin. Yhtye on tuon jälkeen henkilöitynyt mediassa usein nimenomaan Gossowiin, mikä onkin ihan ymmärrettävää. Laulajattaresta kun löytyy ilmiömäisen raastavan äänen ja miellyttävän ulkomuodon lisäksi myös roppakaupalla karismaa.

Arch Enemyn uutukainen ei juuri uudista death metallin mustanpuhuvaa sääntökirjaa, mutta Doomsday Machine osaa käyttää tarkoin hyväkseen genren tuttuja perusasioita, sekä yhtyeen vahvaa omaa soundia. Arch Enemyn soundi onkin kehittynyt yhä teräksisemmäksi, ehdottomammaksi, kovemmaksi, sekä joissain kohdin jopa ilkeän koneelliseksi. Kitaristi-veljekset Michael ja Christopher Amott ovat yhdessä rumpali Daniel Erlandssonin kanssa säveltäneet tiukan tukun laadukkaita biisejä, joissa riffit purevat ja melodiat tarttuvat. Yhdentoista raidan mittainen levy kasvaa 50-minuutin kokoiseksi, mikä onkin juuri sopiva kerta-annos Arch Enemyn ryöpytystä.

Kiekon vahvimpia siivuja ovat intron perään kuultava, rankkaan runttaukseen pohjaava Taking Back My Soul ja heti tuon jälkeen soiva videobiisi Nemesis, joka tarttuvuudessaan on lähes vastustamaton. Selvästi muista biiseistä eroava My Apocalypse kulkee tummanharmaassa väripaletissaan kovin HR Gigermäisissä tunnelmissa, ja Carry The Cross jatkaa tätä tummempaa linjaa. I Am Legend/Out For Blood edustaa puolestaan jälleen vauhdikkaampaa mätkettä, ja koukkuisa kipale nouseekin puolenvälin kohokohdaksi. Skeleton Dance lätkii niinikään rajummalla vaihteella, mutta jää jotenkin välipalan asemaan. Kun paahto on ollut hetken rankempaa hauskasti sinne tänne poukkoileva instrumentaaliraita Hybrids Of Steel hyppää taas juuri erilaisuutensa ansiosta esille. Instrumentaaliraidan jälkeen soiva hitaampi, melodisempi ja raskaampi Mechanic God Creation onnistuu niinikään tuomaan yhtälöön annoksen uutta verta, ennenkuin Machtkampf ja Slaves Of Yesterday sulkevat jälleen ympyrän rivakammalla räiskeellään.

Doomsday Machine on Arch Enemyn tasaisin ja soundillisesti vakain levy. On makuasia näkeekö tämän tasapäistävänä vai tasaisesti tulosta kohottavana tekijänä. Itse kallistun jälkimmäisen näkemyksen puoleen, sillä pienen panostamisen jälkeen Doomsday Machine antaa kuulijalle myös huomattavasti takaisin. Bändi on jälleen hieman uudistunut, ja vaikka uutukainen ei ihan nimensäveroinen tuomiopäivän jauhaja olekaan, on se kokonaisuutena lopulta pirun kova levy.