Sauna Open Air - torstai

Kolmatta kertaa vietetty Sauna Open Air festivaali järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa Tampereen Eteläpuistossa. Aiempina vuosinahan juhlat on juhlittu Ratinan puolella suvantoa, mutta kolmas vuosi toi nyt muassaan rutkasti kasvua sekä aina tarvittavaa uudistumista.

Kolmipäiväinen musiikkijuhla satsasi tänä vuonna enemmän laatuun kuin määrään. Niinpä juhlien ensimmäisenä päivänä varsinaisia festivaalinimiä oli vain neljä, joista ehdottomasti suurin oli legendaarinen Iggy & The Stooges. Harva aikataulu mahdollisti kuitenkin sen, että jokaisen bändin saattoi halutessaan nähdä kunnolla. Lisäksi Pakkahuoneen iltaklubilla oli tarjolla ameriikan mailta tuotu Down, joten mikäli annos jäi vajaaksi saattoi sitä täydentää vielä klubilla.

Kahden lavan systeemi osoittautui jo avauspäivänä toimivaksi, vaikka alueen pitkänmallinen muoto aluksi vähän arveluttikin. Pahoilta ruuhkilta kuitenkin vältyttiin, eikä järjestelyistä löytynyt muutenkaan juuri nokan koputtamista. Riittävästi vessoja, viihtyisät olutalueet sekä rento ja avoin henki takasivatkin, että Tampereen raskain musiikkitapahtuma tulee taatusti koettua myös vastakin.

Torstaina kellon viisareiden osoittaessa varttia vaille kuutta helsinkiläinen Blake sai kunnian avata vuoden 2006 Sauna Open Air festivaalin tuhdilla rock annoksella. Liekö syynä ollut hieman oikutteleva ja sadetta lupaileva sää, epäperinteinen festivaalipäivä torstai, aikainen soittoaika vai kenties kaikkien näiden asioiden yhteissumma, mutta kansaa ei ollut kertynyt paikalle vielä kovinkaan paljoa siinä vaiheessa, kun Blake starttasi settinsä.

Vuosien varrella jo monessa tulessa kovaksi keikkapumpuksi karaistu Blake ei kuitenkaan osoittanut vähäisintäkään horjumisen merkkiä, vaikka olosuhteet jättivätkin siis vähän toivomisen varaa. Niinpä Aaro Seppovaaran johtama ryhmä tarttui heti lähdöstä yleisöään tukasta kiinni ja lähti taluttamaan sitä ronskisti haluamaansa suuntaan. Eikä harvalukuinen juhlaväki pannut moisesta lainkaan pahakseen vaan vastasi bändin esittämään tanssiinkutsuun, niin hyvin kuin suomalainen festivaalikansa nyt vain suinkin osaa.

Pienempi lava ei suonut ehkä aivan niin paljon liikkumavaraa kuin iso estradi, mutta Blake ei antanut moisen pikkuseikan haitata toimiaan. Sami Hassisen ja Seppovaaran terävä kitarointi, sekä jälkimmäisen ärjyvä vokalisointi pistivät varmasti kaikkein tylyimmänkin rokkipoliisin hiljaiseksi, sen verran kovalla sykkeellä kun yhtye esiintyi. Viime syksyisen Tavastian keikan tavoin nelihenkinen bändi soitti jälleen saumattomasti yhteen, eikä herrain setistä löytänyt hakemallakaan pahaa sanottavaa. Parhaiten väkeen näytti uppoavan uusimman Planetizer kiekon biisit, joista erityisesti aloitusraita Two Ways, sekä aina toimiva 12 Steps To Hell saivat uutettua jo jonkin verran metelöintiäkin rivistöistä. Kun fiilikset oli näin saatu sopivasti kohotettua, tarjosi helsinkiläisnelikko pienen odottelun päätteeksi vielä encorenkin.

The Flaming Sideburns, nuo Kallion rokkikukot jotka yhdistelevät musiikissaan estoitta rouheaa kitarariffittelyä sekä Hellacoptersmaista menoa, ottivat ja kastoivat vuoden 2006 Sauna Open Airin suuren lavan. Yhtye siunasi runsaslukuista yleisöään jälleen kerran omanlaisellaan rock´n´roll messulla, jossa ilo ja riemu yhdistyivät viuhuvaan menoon ja tuliseen tunnelmointiin. Tässä vaiheessa lukumäärältään jatkuvasti vahvistuva juhlaväki oli onnistunut täyttämään ison lavan edessä olevaa kenttää jo mukavasti. Niinpä yleinen fiilis oli heti keikan alusta lähtien kohdillaan.

The Flaming Sideburns on koko tähänastisen uransa ajan ollut enemmänkin live- kuin studio-bändi, mikä heijastui myös retkueen Sauna Open Air keikassa. Vokalisti Jorge Eduardo Martinezin kivitalon kokoinen livekarisma yhdessä herran mittaamattoman arvokkaan rock-äänen kanssa riitti jo yksistään takaamaan sen, että yhtyeen kanssa vietettävä tunti ei tuottaisi ainakaan pettymystä. The Flaming Sideburnsille tyypillinen tapahtuma eteni jälleen vahvasti omalla painollaan, ilman sen kummempia taukoja tai lisänumeroita. Martinez säntäili suurimman osan ajasta lauteilla kuin sähköjänis ja rumpupatterinsa takana tuplavuoroa painava Jay Burnside piti takalinjat vähintäänkin yhtä kovassa ruodussa. Leimuavien pulsareiden eri pitkäsoittojen materiaalia tasaisesti luodannut setti sai vielä kaupan päälle vetoapua jatkuvasti paranevasta säästä, nähtiinpä taivaalla tässä vaiheessa jo pieniä auringonpilkahduksiakin.

Lopulta miltei tunnin mittaiseksi venynyt rock´n´roll messu päätettiin asianmukaisesti Iggy and the Stooges coveriin Raw Power, joka sai kirvoitettua väestä irti myrskyisät aplodit. Toivottavasti Iggy ja kumppanit olivat lähettyvillä kuulemassa nuorempien kollegoidensa riekuntaa, sillä intensiivisyydessä ja voimassa nämä oppilaat eivät hävinneet oppi-isilleen enää montaakaan piirua.

Oulusta vuosien saatossa Helsinkiin soluttautunut The Black League sai aiemmin esiintyneen Blaken tavoin kärsiä vähemmän väen kirouksesta, mutta Blaken lailla musta liigakaan ei antanut moisen pikkuseikan haitata menoaan. Black League on albumi albumilta vienyt ilmaisuaan yhä rockimpiin sfääreihin ja Sauna Open Airin pienemmällä lavalla riehunut viisimiehinen rock-ilmestys on tuon jatkuvasti etenevän kehityskulun viimeisin ilmentymä. Keväällä neljännen pitkäsoittonsa A Place Called Bad julkaissut ryhmä onkin tätä nykyä täysiverinen rock-metalli kokoonpano, jonkalaisia maassamme ei lopulta ole kovinkaan montaa – ei ainakaan näin kovatasoisia.

Stetsonpäisen vokalistinsa Taneli Jarvan johdolla väkeä rockin ilosanomalla sivistänyt The Black League sopi siis päivän musiikilliseen jatkumoon kuin viski teksasilaiseen kapakkaan. Kun setti keskittyi vielä reilumman puoleisesti uusimpaan albumiin, sekä sitä edeltäneeseen Man´s Ruin Revisited kiekkoon, nousi keikan rock-pitoisuus yhä vain korkeammalle. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumiahan olivat huomattavasti metallisempia kuin nämä seuraajansa, eikä niitä enää nykyisin oikein tule miellettyä edes saman orkesterin tuotoksiksi.

The Black League soitti totuttuun tyyliin kovalla sykkeellä sekä erinomaisen hyvin yhteen. Bändin viimeisimmältä levyltä tutuksi käynyt tuore rytmiryhmä, Rale Tiiainen (rummut) ja Ilkka Tanska (basso), pisti ronskisti groovaavalla pohjatyöllään oikein tosissaan ”puntit tutisemaan”. Pääosaan rosoissa biiseissä nousivat kuitenkin Jarvan vokalisoiti, sekä Maike Valanteen ja Heavy Hiltusen kitkerän pistävä kitarointi. Raskaat kitarariffit ja suoraviivainen lähestymistapa määrittelivätkin useimpia liigan biisejä, kun kappaleiden rakenteissa oiottiin tylysti turhia mutkia suoriksi. Tässä kaikessahan ei ole mitään tavattoman uutta tai vallankumouksellista, mutta The Black Leaguen vahvuus piileekin siinä uskomattoman tiukassa ja intensiivisessä hengessä, jonka se onnistuu parhaimpiin kappaleisiinsa luomaan. Kun retkue kertoo kevytkenkäisistä naisista, raskaasta rälläämisestä tai vaikkapa turpaanvetämisestä, osaa se tehdä sen niin vakuuttavasti, että kuulija todella kykenee näkemään viinanhöyryiset ja kulmikkaat tarinat kuvakirjoina päässään.

The Black Leaguen lopetettua koitti vihdoin se hetki, jonka takia suurin osa torstaisesta yleisöstä oli saapunut paikalle. Illan pääesiintyjä Iggy & the Stooges otti ensimmäisen festivaalipäivän päätteeksi ison lavan haltuunsa ja tuota komentoa kesti reilun tunnin verran. Iggy ja kumppanit olivatkin onnistuneet houkuttelemaan paikalle mittavan joukon kannattajiaan, jotka tosin saivat heti alkuun odotella herrain estradille saapumista hieman yliaikaakin. Kun nämä elämää nähneet äijät sitten äkkiarvaamatta ilmestyivät valojen alle, puhdistui ilma kuitenkin nopeasti kaikenlaisesta negatiivisesta latauksesta ja ilonpito saattoi alkaa sillä samalla sekunnilla.

Tukeva äänenpaine tuntui alkuun menevän jopa hieman ylitse ja etenkin Mike Wattin basso hakkasi turhankin tukevasti tahtia. Parin biisin livuttua ohitse tämä pieni kauneusvirhe kuitenkin katosi ja keikasta saattoi siitä eteenpäin nauttia täysin rinnoin. Iggy Popin henkilöön ja kiistattoman vahvaan lavakarismaan voimakkaasti nojaava yhtye oli siis selvästi illan odotetuin vieras, mikä näytti miellyttävän erityisen paljon itse Iggy-herraa. Ilman paitaa sinne tänne poukkoileva ikä-teräsmies villitsikin niin yleisöä, kuin bändikavereitaan yhä hillittömämpään menoon. Omaleimainen tanssahtelu, lavan edustalla juoksentelu, kaappien päälle kiipeily, kaikki nämä numerothan ovat toki vanhoja tuttuja temppuja. Tapa jolla Iggy teki nämä edellä mainitut jutut oli kuitenkin jotenkin taianomainen, mikä selittynee vain tuolla mystisellä karismalla.

Ja mikäs on yhtyeen toisaalta tuollaisella klassikkovetoisella biisikatraalla yleisöään villitä, sillä setistä löytyi todellisia helmiä joka lähtöön. Ron Ashetonin über-rosoinen kitarointi toi tuttuihin kappaleisiin kummasti särmää, jota Scott Ashetonin kiukkuinen rummutus vain entisestään tehosti. Olikin hienoa nähdä, että nuo vanhat Detroitilais-ukot ovat vieläkin kovassa vedossa. Alkupuolella kuultu raivoisa luenta 1979 siivusta kiehutti kummasti eturivejä, samoin I Wanna Be Your Dog sai revittyä yleisöstä yhä enemmän ja enemmän ääntä. Tässä vaiheessa keikkaa saattoikin jo aistia voimakkaan ja jatkuvasti kasvavan latauksen, kun hitaasti lämmennyt väki pääsi nyt toden teolla vauhtiin.

Todellinen räjähdys tapahtui lopulta hieman epäperinteisemmällä tavalla. No Fun kipaleen alun tärähtäessä ilmoille Iggy neuvoi eturivin järkkäreitä päästämään väkeä lavalle, mikä johti tietysti melkoiseen rynnäkköön, kun yleisöä alkoi sananmukaisesti tulvia aidan ylitse. Jollain ihmeen tavalla tilanne pysyi kuitenkin järjellisenä ja esiintyjien hallussa, liekö kyseessä ollut puhdas auktoriteetti, vai Iggyn oma roudari joka pyrki suojelemaan isäntäänsä kaikin mahdollisin keinoin. Joka tapauksessa No Fun soitettiin läpi siten, että lauteet olivat täynnänsä ilakoivaa ja tanssivaa porukkaa, eikä kellään näyttänyt olevan mitään valittamista – paitsi ehkä sillä Iggyn roudarilla, jolla tuntui olevan kova huoli herra Popin hyvinvoinnista.

No Funin jälkeen ylimääräinen väki poistui lavalta samaa tietä kuin oli sinne tullutkin ja yhtye täydentyi saksofonisti Steve MacKaylla. Tämän jälkeen keikan dynamiikka muuttuikin melkoisesti, mistä hyvänä esimerkkinä kävi toiseen kertaa soitettu I Wanna Be Your Dog. Saksofoni nosti toki kappaleesta esiin ihan uusiakin puolia, mutta versioiden keskinäisessä vertailussa karsitumpi ja raadollisempi näkemys taisi sittenkin olla se iskevämpi. Loppukeikasta bassottelija Watt alkoi olla jo Iggylle vertaa vetävissä fiiliksissä ja Ashetonitkin tuntuivat löytävän itsestään uusia energianlähteitä, vaikka asiallisen rauhallisesti esiintyivätkin. Mikrofonia käytettiin myös yleisön seassa, mutta mitään kovin omaleimaista kansan syvistä riveistä ei saatu kuulla. Lähti sieltä sentään terveiset ainakin pariin suuntaan.

Kun kaikilla osapuolilla oli näinkin hyvät fiilikset oli vain luonnollista, että orkesteri palasi raikuvien aplodien kannustamana takaisin asemiin heittämään vielä encorena Little Electric Chairin. Näin oli Sauna Open Airin ensimmäinen päivä saatu pakettiin, eikä festivaali-ilta olisi voinut juuri paremmin päättyä.

Pääset jatkamaan tästä Sauna Open Airin perjantaihin. Täältä löydät vuorostaan Sauna Open Air festivaalin lauantain jutun

Teksti ja kuvat: Mika Roth