Blake, Stam1na, The Black League
12.11.2005
Tavastia/Helsinki
Ulkona tihuuttaa vettä ja huomenna olisi vielä se isänpäiväkin, ei kai sitä ulos kehtaa lähteä... Njääh! Ei kun nokka kohti Tavastiaa, sillä siellä illan ohjelmasta vastaava kolmen kopla ei voisi juuri kovempi olla.
Ilta potkaistiin käyntiin varttia yli kymmenen kun Blake nousi lauteille. Vastikään uuden Planetizer pitkäsoiton julkaissut yhtye on saanut uutukaisestaan vain ja ainoastaan äärimmäisen positiivista palautetta. Omiin korviini kiekko ei ollut kuitenkaan vielä kantautunut, enkä ollut nähnyt bändiä pariin vuoteen livenä. Niinpä en oikein tiennyt mitä keikalta odottaa, mutta osasin toivoa siltä paljon – eikä Blake todellakaan pettänyt noita toiveita.
Keikka starttasi pitkällä intronauhalla, jonka aikana orkesteri miehitti kiireettä asemansa. Pian jo ensimmäiset särökitaravallit iskeytyivät Tavastian takaseinään ja siitä eteenpäin runsaslukuinen yleisö pysyikin tiukasti laulaja/kitaristi Aaron ja kumppaneiden otteessa. Tällä hetkellä virallisesti kolmimiehinen Blake (Aaro, Sami H. – kitara ja Sami O. – rummut) oli livetilannetta varten kasvanut basistilla ja joissain kappaleissa taustalla heilui rummuttajan tukena myös perkussionisti.
Setti rakentui luonnollisesti reilusti uunituoreen levyn materiaaliin. Uutukaisen aloitusraita Two Ways ja sinkkuraidaksi valjastettu Come Dawn saivat erityisen lämpimän vastaanoton, mutta esimerkiksi Dryland ja Hold siivut otettiin vastaan vielä selvästi varauteneemmin. Veikkaanpa silti että nämäkin kipaleet nostavat vielä suosiotaan, jahka ne ehtivät käymään kansalle paremmin tutuiksi. Vanhemmasta tarjonnasta erityisesti encorena vedetty Junkie Is Coming sai riehaannutettua eturivit, eikä keikkaan mahtunut juuri kuolleita hetkiä. Soundit olivat Tavastialle ominaisesti jälleen kohdallaan, äänivallin ollessa jatkuvasti tukeva mutta juuri oikein paksuinen. Niin yleisöllä kuin bändillä tuntui olevan hauskaa, joten setistä jäi kaikille osapuolille varmasti hyvä maku suuhun.
Eräs kuluneen vuoden terävimmistä kotimaisista nousijoista on ollut Stam1na, joka alkukeväisen debyyttilevynsä jälkeen on kiertänyt maita ja mantuja, sekä hyvän läjän kesän festivaaleja, keräten väsymättä uusia kannattajia. Keväinen Lope Julma Lasetus rundi ja kesän kattanut Kantturain Konttorit kiertue sai jatkokseen syyskuun alussa käynnistyneen Rieskaa Tauluun rundin, jonka viimeinen etappi oli Tavastia. Tämän jälkeen Lemin metalli-tornado keskittyy vuorostaan levyn tekoon, joten ilta tarjosi samalla viimeisen Stam1nan keikan vähään aikaan.
Lemin isännät aloittivat keikkansa tällä kertaa hieman yllättävällä instrumentaalilla, mikä kirvoitti salin täydestä väestä kunnon mölyt. ”Pitihän tämän joskus tapahtua” totesi laulaja/kitaristi Hyrde äänimiehelle, lisäten tilanteeseen mukavasti mystiikkaa. Mysteerit loppuivat tuohon, sillä seuraavaksi täydelle Tavastialle paiskattu Paha Arkkitehti kulki jo totutun käsikirjoituksen mukaan. Eli bändi riehui lauteilla kuin riivattu ja kansa muutti lavan edustan kiehuvaksi käsimereksi. Tiukka rumputuli jatkui kun Sananen lihasta, Koirapoika ja Väkivaltakunta heitettiin yksi toisensa perään väen ylle. Erityisesti Väkivaltakunnan aikana meno lavan edessä kääntyi hetkittäin jo miltei kaoottiseksi, kun juhlijat sinkoilivat sinne tänne musiikin innoittamina.
Koska kyseessä oli kiertueen viimeinen keikka ennen taukoa ja uutta levyä, saatiin jotkut biisit kuulla nyt kuulemma viimeistä kertaa livenä – ilmoitus joka sai aikaiseksi kovaa huutelua. Mitkä biisit tippuvat pois setistä, sitä retkue ei luonnollisestikaan vielä paljastanut. Näissä tunnelmissa saatiin kuulla sitten yksi uusikin biisi, kun Paperinukke (?) nimellä spiikattu siivu tarjottiin yleisölle. Innostuneesta reaktiosta päätelleen bändillä ei ole hätäpäivääkään uusien kappaleidensa kanssa.
Alkujen ja loppujen tunnelmissa koettiin myös eräs mielenkiintoinen hetki, kun kolmikko Hyrde, Pexi ja Kake polvistuivat äkkiä riviin kosinta-asentoon ja pyysivät virallisesti keikkabasistiaan Kaikkaa liittymään yhtyeeseen. Lievästi hämmentynyt basisti päätti kysyä yleisön neuvoa ja yleisöhän vastasi. Niinpä lauteilla saatiin pian todistaa trion kasvaminen kvartetiksi, kun Kaikan pesti näin virallistettiin.
Lemin nelikko sulki settinsä ilman sen kummempia encoreja ja näin roudaus saattoi alkaa. Roudattavaa riittikin sillä koko rumpupatteri meni vaihtoon, samoin suurin osa muusta tekniikasta ja uuden taustakankaan reunoille kiskaistiin vielä kaupan päälle kunnon kokoiset Suomen liput.
Oulusta Helsingin seudulle nyt kokonaisuudessaan asettunut The Black League kävi muuttonsa yhteydessä lävitse voimakkaita miehistönvaihdoksia. 60% nykyisissä riveissä seisovista ukoista onkin uusia, mutta peruspilarit Taneli Jarva (laulu) ja Maike Valanne (kitara) ovat sentään pysyneet paikoillaan. Raskaat muutokset ovat tuoneet muassaan uutta suuntausta myös musiikkiin, mitä bändi juuri julkaisikin A Place Called Bad pitkäsoitollisen verran. Meno on vuosien varrella liukunut yhä enmmän metallista rockin puolelle ja tuo sama suuntaus on edelleen vallalla. En ole kuullut bändin uutta levyä, mutta jo uutukaista edeltänyt Man´s Ruin Revisited toi ryhmän musiikkiin reilut määrät viskin tuoksua ja bensan katkua.
Aloitusnauhan pyörähdettyä käyntiin yhtye odotteli vielä hyvän aikaa ennen kuin asettui asemiinsa. Ensimmäinen biisi rykäistiin käyntiin ja vasta aivan viimetingassa mikrofonin taakse ilmestyi herra Jarva. Mies oli musiikintyyliä myötäillen sonnustatunut sinisiin farkkuihin ja aukinaiseen kauluspaitaan, jonka alta pilkotti valkoinen hihaton aluspaita. Jalassa oli tietysti mustat bootsit ja päässä musta stetson. Voiko tuota rockimpaa ilmestystä enää ollakaan?
Joskus muinoin Sentencedissä laulanut Jarva on löytänyt musiikillisen kotinsa juurevan rockin syvistä väreistä. Samat sanat voi sanoa myös koko orkesterista, sillä niin rentoa ja luontevasti rullaavaa sen soitto oli. Esiintymisessä olikin havaittavissa sellaista intoa ja tunteenpaloa, mitä näkee yleensä vain huomattavasti nuoremmilla kokoonpanoilla. The Black League saikin sytytettyä yleisönsä vaivatta, vaikka väki oli jo selvästi harventunut. Settilistassa kuultiin nähtävästi vain kahden uusimman levyn materiaalia, eivätkä ensimmäisten kiekkojen raskaat metallilanaukset kokonaisuuteen millään tavoin enää olisikaan sopineet.
Paikalla ollut väki sai näin illan päätteeksi nauttia kokonaisvaltaisesta rockhoidosta ja pienellä mylvinnällä bändi saatiin houkuteltua vielä takaisin lauteille. Eipä hyvin onnistunutta iltaa voisi juuri paremmin päättääkään. Kotimatkalla edes hyistä vettä kasvoille vihmonut marraskuinen sää ei pystynyt latistamaan kattoon kohonneita tunnelmia. Rock and roll!
Teksti ja kuvat: Mika Roth
