Blake: Planetizer

Wolfgang

Huhut pitivät paikkansa: Blake on tehnyt julmetun kovan levyn, joka möyhentää sisuksia tehokkaammin – ja turvallisemmin – kuin tynnyrillinen pontikkaa. Ei yhtyeen aiempi tuotantokaan ole kehnoa ollut, mutta nyt voinee hyvällä omallatunnolla sanoa, että sielun sopukoissa Blake on tuntunut aina potentiaaliaan vähäisemmältä bändiltä. Ehkä jopa Aarosta itsestäänkin? Niin tai näin, tällaisen näytön valossa planetaariseen lokikirjaan voi raapustaa kokonaan uuden luvun.

Väittäisin jopa, että näin jytäävää äijärock-albumia ei Suomessa ole tehty miesmuistiin. Ei ehkä koskaan. Levyllä on enemmän testosteronia kuin navetallisessa palkintosonneja, mutta kertaakaan ei lipsuta naurettavan machoilun puolelle. Ja miksi pitäisikään? Eihän oikeasti tuimien tyyppien tarvitse sortua poseeraukseen. Aaron laulukin on ensimmäistä kertaa kunnolla balanssissa, mistä langennee suuri kiitos tuotantotiimin kolmannelle pyörälle, Hannu Leidénille. Kiusallisimmat ylitulkinnatkin on karsittu minimiin, jolloin nekin kuulostavat mahtavilta. Esimerkiksi laulun kehityksestä käy rauhaisan jännitteisesti tulkittu blues-balladi Reborn.

Psykedeelinen puoli on jätetty Planetizerilla vähemmälle, mutta mukana ei ole myöskään sellaista junnaavuutta, joka on yksi raskaiden riffibändien helmasynneistä. Osittain Blaken pelastukseksi koitunee yhtyeen tummempi puoli, josta osa on Aaron laulussa ja osa rivien välissä. Sovitukset ovat täynnä huimia koukkuja. Bassoa pidätellään useassa säkeistössä niin, että se tekee vapaaksi päästessään ns. selvää jälkeä. Hyvä esimerkki on kakkosbiisi Dryland, jossa AC/DC kohtaa Danzigin voittoisalla tavalla.

Moitittavaa levystä ei juuri löydy. Ainoastaan Serpent Staren säkeistö jää idean tasolle, ja pikkufiboista olisi tällaisessa yhteydessä suorastaan sopimatonta naputtaa. On juhlavaa todistaa alusta asti seuraamansa yhtyeen taiteellista läpimurtoa. Planetizer on täynnä raskasta monsterigroovea, ja kun Aaro kiekaisee Come Dawnin säkeistössä fine, on hetki rockin historiaa. Esimerkiksi Blaken lyömättömästä iskusta käy Holdin riffi, jota tuskin kukaan voi pitää kovin erikoisena, mutta jonka kiihkeä toteutus vetää kirkkaasti kuiville.

Levyn teema on aiheena hivenen kulunut pahuus eri ilmenemismuodoissaan, mutta eiköhän siitä vielä muutamaan levyyn riitä sanottavaa, jos ja kun ihmiskunta ruokkii myllyä nykyiseen malliin.