Wacken Open Air – perjantai

Perjantaina kaikki lavat olivat alusta asti käytössä, ja päivä olikin selvästi festivaalien tärkein monine suurine nimineen. Aamu aukeni aiempaa huomattavasti huonommissa sääolosuhteissa, ja pitkin päivää jatkuneet voimakkaat sateet muuttivat esiintymisalueen sekä tiet nopeasti yhdeksi suureksi mutakentäksi. Tästä syystä monet orkesterit jotka olin alkujaan ajatellut katsastaa jäivät nyt harmillisesti näkemättä. Erityisesti iltaa kohden liejussa tarpominen muuttui yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi, yläkerran suuren vesihanan pysyessä vain sinnikkäästi avoinna.

Hieman puolenpäivän jälkeen soittanut tanskalainen Illdisposed oli ensimmäinen katsomani bändi perjantaina. 90-luvun alkupuolelta asti melodista deathinsukuista äärimetalliaan työstänyt yhtye on julkaissut mittavan uransa aikana jo kahdeksan pitkäsoittoa, mutta todellinen kansainvälinen läpimurto siltä on jäänyt yhä saavuttamatta. Suurin syy tähän pysyvään välitilaan on varmasti bändin piinaava keskinkertaisuus omalla sarallaan, sillä huomattavasti laadukkaampaa melodista rankempaa metallia ala Göteborg on ollut tarjolla jo vuosia.

Illdisposed oli vaikeista olosuhteista ja aikaisesta soittoajankohdasta huolimatta saanut vedettyä väkeä toisen päälavana, Black Stagen, edustalle jo hyvät määrät. Yhtye jaksoi rellestää läpi setin lauteilla kuin viimeistä päivää, ja kun vokalisti Summer heitti välispiikit vielä saksaksi saatiin väki heräteltyä mukaan menoon. Bändi ei tarjonnut mitään maailman ihmeellisintä menoa, mutta kyllä sitä ihan aikansa kuluksi kuunteli. Joistain kappaleista löytyi mukavasti tarttuvuutta, ja sovituksissakin väläyteltiin silloin tällöin suoranaista visionääristyyttä.

Kotimainen Sonata Arctica avasi vahvan suomalaispäivän True Metal Stagella Illdisposedin lopetettua viereisellä areenalla oman remuamisensa. Suomalaisjoukkion aloitus tosin viivästyi jostain syystä useammalla minuutilla, joten alkujaan kolmevarttiseksi kaavailtu keikka kutistui lopulta hieman päälle puolituntiseksi kokemukseksi.

Ensimmäisten sekuntien aikana laulua ei kuulunut laisinkaan, mutta tuokin korjaantui onneksi nopeasti kun vokalisti Tony Kakko huitoi jotain merkkejä tekniikan puolelle. Hitaasti paikalle virrannut juhlaväki oli ehtinyt odotellessa täyttää lavan edustan, ja tunnelma lähtikin kohoamaan sangen nopeasti. Nähtävästi tämäntyylinen melodinen power metalli on kovasti saksalaiseen makuun, sillä olosuhteista huolimatta käsiä nousi ilmaan reilusti pyytämättä, ja monen biisin sanat tunnuttiin osaavaan ihan ulkoakin. Typistetty settilista piti sisällään annoksen bändin olennaisimpia biisejä, kuten esimerkiksi uusimman Reckoning Night pitkäsoiton aloituskaksikon Misplaced – Blinded No More, sekä hieman vanhemman My Land viisun. Kuultiinpa aivan lopussa vielä pieni pätkä sellaistakin rallia kuin Smoke On The Water, joka ei siis ole yhtyeen omaa tuotantoa.

Lyhyen setin päätteeksi Sonata kiitti, kumarsi ja poistui lavalta, jättäen yleisönsä selvästi vasta puolittain tyydytetyksi. Hyvälle siis näyttää, kun ajatellee bändin tällä hetkellä kesken olevaa Euroopan kiertuetta.

Pienellä Party Stagella koitti Sonatan jälkeen Ensiferumin vuoro, ja täälläkin väkeä oli kerääntynyt paikalle jo hyvissä ajoin odottelemaan mitä tuleman pitää. Kun sadekin oli jo tauonnut Sonatan keikan aikana, ja Party Stagen edustan nurmikenttä oli välttynyt pahemmalta ”mutaantumiselta”, edellytykset onnistuneelle keikalle olivat jo nähtävissä.

Pitkän intronauhan päätteeksi lavalle karannut viisikko löi heti kärkeen jauhot suuhun jokaiselle epäilijälle. Olivathan jotkut ennakkoon kyseenalaistaneet sen, josko bändi selviäisi viimeaikaisista kokoonpanomuutoksistaan. Laulaja/kitaristi Petri Lindroos ja basisti Sami Hinkka ovat kuitenkin hitsautuneet saumattomaksi osaksi Ensiferumin sampomaista konetta, joten väki sai nauttia laadukkaasta showsta ja erityisen railakkaasta menosta. Pitkin keikkaa näkyikin enenevissä määrin ”crowd surffingin” harrastajia, eli käsivarsien päällä eteneviä metallipäitä jotka tuntuivat löytävän Ensiferumin keikalla aivan uusia voimavaroja itsestään. Tämän lisäksi yleisö taputti tahdissa ja lauloi mukana aina kun siihen vain ilmeni mahdollisuus, pyysi yhtye sitä tai ei.

Folk/pakana/viikinki –metallin tahdissa edennyt keikka houkutteli auringonkin näyttäytymään hetkeksi, ja sellaiset raidat kuin Into Battle, Guardians of Fate ja Windrider nostivat lämpöä entisestään. Soundillisesti keikka ei yltänyt lähellekään ihannetilannetta, mutta onnistui siitä huolimatta käännyttämään varmasti ison tukun metallipäitä bändin faneiksi. Kyllä taas kelpasi olla suomalainen...

Nyt kun lähestulkoon jokainen takavuosien suurempaa suosiota saavuttanut metallikone on pian uudelleenkäynnistetty, on myös vanha kunnon Metal Church kasattu uudemman kerran. Metal Churchin tapauksessa hajoamisesta tuli kylmä tosiasia vuonna 1993, ja bändin uudelleensyntyminen tapahtui sangen hitaasti parin välivaiheen kautta. Vuonna 1997 Metal Churchin perustaja ja todellinen sielu Kurdt Vanderhoof kasasi yhdessä alkuperäisen rumpalin Kirk Arringtonin kanssa uuden yhtyeen nimeltään Vanderhoof. Seuraavana vuonna idea Metal Churchin uudelleenkokoamisesta nousi samojen herrojen mieleen, ja uusi albumikin julkaistiin. Tätä seurasi jälleen viiden vuoden hiljaisuus, joka rikkoutui vasta 2004 kun kaksikko runttasi jälleen uudella kokoonpanolla kasatun Metal Church lätyskän pihalle.

Kuuntelin vuosia sitten yhtyettä välillä melko intensiivisestikin, aina siihen asti kunnes se hajosi. Niinpä olin ennakkoon hieman jännittynyt siitä, miten bändi mahtaisi toimia näin monen vuoden jälkeen. Ilokseni suurin osa vanhemmista kappaleista olikin kestänyt ajan hammasta yllättävän hyvin, ja esimerkiksi The Dark pitkäsoiton helmi Watch The Children Pray toimi edelleen täydellä voimalla. Aivan kaikista biiseistä ei voinut kuitenkaan sanoa samaa. Yhtyeen uusi vokalisti Ronny Munroe on onnistunut myös vaikeassa tehtävässään, sillä juuri toukokuussa kuolleen alkuperäislaulaja David Waynen korvaaminen ei ole ollut mikään vähäinen työ. Lauteilla nähtiin myös kitaristi-vierailija, mutta missasin esittelyspiikistä juuri sen strategisen osan, jossa kerrottiin kuka tämä pitkähiuksinen herra mahtoi olla, enkä ollut niin lähellä että olisin pelkästä habituksesta pystynyt päättelemään miehen henkilöllisyyttä.

Ja sitten jotain aivan muuta. Alankomaalainen Within Temptation otti haltuunsa Black Stagen puoli kahdeksan maissa. Tässä vaiheessa yhtämittaista sadetta oli jatkunut jokusen tunnin verran, ja lavan edustat alkoivatkin muistuttaa jo lähinnä katastrofialueita. Kaikesta huolimatta väkeä oli saapunut paikalle todella runsaslukuisesti, ja yhtye muistikin kiittää katsojiaan tästä horjumattomasta kannatuksesta vokalisti Sharon Den Adelin johdolla useaan kertaan.

Within Temptation oli satsannut esiintymiseensä todella paljon, ja jo yksistään lavasteet olivat suoraan sanottuna majesteetilliset. Samaa saattoi sanoa myös soundeista, joiden tukevuus oli suorastaan ihailtavaa. Ainoa rutisemisen aihe olikin liian päälle ja kovaksi nostettu laulu, josta ei tahtonut tästä johtuen saada välillä oikein mitään selvää. Keikka rakentui paljolti Den Adelin vahvan karisman varaan, mutta toki muukin bändi jaksoi paiskoa duunia oikein olan takaa. Yhteissoitto sujui saumattomasti, eikä tekniseltä puolelta löytynyt mitään valittamisen aihetta. Myös valoista saatiin revittyä paljon irti, vaikka hämärän tunnit olivat vielä edessäpäin.

Keikkaa katsellessa tuli parikin kertaa mieleen taannoinen Evanescencen Anywhere But Home live-DVD, mutta jos tuon ei antanut haitata sai setistä paljon irti. Within Temptation pystyikin kuittaamaan siihen asetetut odotukset reilusti, ja omaa suhtautumistani yhtyeeseen on kyllä tämän keikan valossa pakko hieman tarkistaa.

Auringon laskiessa selkiintyneen taivaanrannan taakse, yhdysvaltalainen metalcoren suurnimi Machine Head tuli esiin ja löi jokusenkin asteen rankemman vaihteen päälle. Bändi avasi pelin uusimman Through The Ashes Of Empires pitkäsoittonsa tappavan tehokkaalla aloitusraidalla Imperium, ja startti olikin miltei rajuin mahdollinen. Laulaja/kitaristi Robert Flynnin johdolla estradilla riehunut nelikko sai yleisönsä sekaisin alta aikayksikön, ja lavan edusta muuttui hetkessä yhdeksi suureksi, vellovaksi ihmismereksi. Jotta tuli takuulla tarttuisi jokaiseen muisti Flynn spiikeissään vuoroin kiitellä yleisöään, vuoroin taas lietsoa sitä entistäkin rajumpaan menoon. Herra jaksoi myös kohottaa maljoja yleisölleen, joka vastasi tähän aina vähintäänkin samalla mitalla.

Soundit ja tekniikka toimivat muuten hyvin, mutta Descend The Shades Of Night kipaleen edellä näytti olevan jotain ongelmia alun akustisen kitaran kanssa. Kyseinen akustinen kitara saikin monumentaalisen metallieepoksen päätteeksi ensin hieman lavan lattiaa, ja kun kitarasta oli modifioitu noin puolet pitkin lauteita saivat loput säleet lentää kaunissa kaaressa Wackenin hämärtyvään iltaan. Mitäs ei toiminut, mokoma. Valot nousivat keikan edistyessä myös yhä suurempaan asemaan, sillä kuten sanottua – aurinko laski juuri sopivasti setin alkaessa.

Biisilista oltiin rakennettu todelliseksi dynamiitiksi, sillä alun raskaan tykityksen (Bulldozer, Ten Ton Hammer, Take My Scars) saatteeksi bändi soitti loppupuolella medleyn eri lainabiisejä. Niinpä juhlaväelle tarjottiin tiukassa ketjussa Metallican Creeping Death, Sepulturan Territory, Panteran A New Level sekä Iron Maidenin ikiklassikko The Trooper. Kolmesta jälkimmäisestä raidasta täräytettiin eetteriin vain pienet maistiaiset, mutta näissä olosuhteissa sekin riitti vallan mainosti ja lienee sanomattakin selvää, että moinen pakkaus pisti väen aivan pähkinöiksi. Kun tunnin ja vartin mittainen löylytys oli viimein ohi ei voinut muuta kuin todeta, että Machine Head on yhä jenkki-metalcoren kiistaton kuningas. Niin se vain on.

Ohjelmassa luki seuraavan esiintyjän kohdalla; ”Special Surprise Act”, ja tälle yllätykselle oltiin varattu aikaa kokonaista 20 minuuttia. Yllätysnimi oli tällä kertaa Stratovarius, joka heitti kolmen biisin mittaisen näytösluontoisen setin. Tarkkaan valikoidut biisit olivat Hunting High And Low, Black Diamond sekä Maniac Dance, ja näistä jokainen näytti uppoavan yleisön kollektiiviseen tajuntaan 10 kilon lekan tavoin.

Kaikkien ikävien episodien jälkeen oli mukavaa nähdä yhtye jälleen tositoimissa, ja etenkin uusi basisti Lauri Porra tuntui olevan lähestulkoon liekeissä lavalla. Varsinaisesta superyllätyksestähän tässä ei lopulta ollut kyse, sillä Stratovariuksen nimi löytyi kyllä painettuna Wackenin virallisista paidoista, joita oltiin myyty jo festivaalien alusta lähtien. Esiintyjän nimi paljastettiin myös virallisestikin jo edellisenä päivänä. Tästä huolimatta moni katsoja yllättyi ja innostui suuresti siinä vaiheessa kun bändin isoa taustalippua hilattiin ylös, Machine Headin yhä soittaessa viereisellä lavalla.

Erinomaista Suomi-päivää jatkoi Stratovariuksen minikeikan jälkeen niinikään Black Stagelle noussut Apocalyptica, joka tuntuu viimeisimmän pitkäsoittonsa myötä murtautuneen aivan uusille tasoille menestyksen suurilla portailla. Puolentoista tunnin soittoaikansa perusteella kyseessä oli päivän pääesiintyjä, ja saman asian saattoi päätellä yleisön valtaisasta määrästä, sekä kansan voimakkaista reaktioista.

Kuten Tuskassa, niin nytkin setin alkupuoli oli kovasti Metallica-vetoinen. Nämä lainabiisit tuntuivatkin uppoavan harvinaisen tehokkaasti saksalaiseen yleisöön, joka innostui yhteislauluun jokaisen tilaisuuden myötä. Etenkin Nothing Else Matters sai aikaiseksi runsaslukuisen sytkärimeren sekä hienon yhteislaulun. Tämä yleisön suorittama yhteislaulu olikin sitten ainoa vokalisointi mitä keikalle kuultiin, koska Apocalyptica esiintyi jälleen vain neljän sellon ja runsaasti käytetyn rumpupatterin voimin.



Lainabiisien lisäksi myös uusi levy oli hyvin esillä, ja etenkin singlebiisit Life Burns, Bittersweet sekä How Far/Wie Weit otettiin vastaan avosylin ja runsain taputuksin. Koskettavan kaunis Farewell kostutti puolestaan parikin silmänurkkaa, ja taikoi esille jälleen aikamoisen määrän sytkäreitä. Keikka päättyi encorena esitettyyn Enter Sandmaniin, jonka jälkeen ei voinut kuin todeta, että Apocalyptican asema Saksan markkinoilla on tällä hetkellä äärimmäisen vahva.

Apocalyptican jälkeen tarkoituksenani oli ollut alkujaan katsoa vielä Corvus Coraxin sekä Turisaksen keikat, mutta vaikeiden olosuhteiden ja raskaan väsymksen takia lähdinkin raahustamaan teltalleni päin jo Apocalyptican lopetettua soittonsa. Näin missasin kaksi hyvää keikkaa, mutta vältin samalla pahemman vilustumisen/sairastumisen.

Jatka tästä Wackenin lauantaihin.

Teksti ja kuvat: Mika Roth