Roadrunner

Machine Headin ja Roadrunnerin yhteistyö on jatkunut bändin koko uran ajan ja nyt on vuorossa viides studiolevy Through the Ashes of Empires. Jos kaksi ensimmäistä levyä Burn My Eyes ja ...The More Things Change olivat metalcoren merkkipaaluja, kaksi seuraavaa pitkäsoittoa The Burning Red ja Supercharger tekivät bändistä monien silmissä parhaat päivänsä nähneen kehäraakin. Kun uran alussa avainsanoja olivat energia ja mättö, olivat edellisen levyn nu-vaikutteet pehmentyneiden soundien kera syanidia monelle uskolliselle fanille. Alamäki kiihtyi viime levyn kiertueella, jolta äänitetyllä Hellalive –livelevyllä tulevia muutosten tuulia jo saattoi aistia. Kun heiluri oli heilahtanut sinne kaikkein popimpaan päähän oltiin nyt vastaavasti tulossa takaisin metallin puolelle – ja lujaa.

Näistä lähtökohdista uuden levyn raju aloitus ei tule täytenä yllätyksenä. Aloituskaksikkona toimiva Imperium – Bite The Bullet on juuri sitä Machine Headia jota tässä on jo jonkun aikaa odoteltu. Kun laulaja/kitaristi Robb Flynn karjuu, siis karjuu eikä räpätä, levyn ensimmäiset sanat ”Hear Me Now” metallia pursuavien kitaravallien noustessa hitaan majesteetillisesti alun marssituksesta täyteen laukkaan, juoksevat kylmät väreet pitkin selkää. Tätä tämän pitääkin olla, täysi sota päälle ja kaasupoljin konehuoneeseen! Juuri tältä bändi kuulosti parhaimpina hetkinään pimenevässä keskikesän yössä Nummirockissa 2000 ja tuskaisan kuuman päivän vaihtuessa illaksi vuoden 2002 Tuskassa. Moni on jo takuulla sanonut itsekseen ” Metallica, nehän tekee Metallicat”, mutta on näitä soundin korjauksia raskaampaan suuntaan tehty jo kauan ennen St. Angeria – muistelkaapa vaan miltä Judas Priest kuulosti ennen Painkilleria.

Loistavan alun jälkeen kolmantena soiva Left Unfinished on temmoltaan rauhallisempi, mutta soundillisesti puristusta hellitetään vain muutaman newtonin verran. Kaartelevat laulumelodiat yhdessä kitarakoukkujen, sekä toimivien stemmojen kanssa nostavat kappaleen lähelle mestaruus-sarjaa. Elegy jyrisee hiljaa-kovaa-hiljaa periaatteella oikein mukavasti. Vaikka miltei jokainen sävellyksen käännös on ennustettavissa, kappale omaa vetovoimaa jota Flynn vielä korostaa käyttämällä koko äänialaansa. Hidas mutta tasainen tason lasku kulminoituu In The Presence Of My Enemies –raidalla. Flynnilla riittää hitaan startin jälkeen sanottavaa koko rahan edestä, ja kun biisi kestää yli seitsemän minuuttia eikä ole sävellyksellisesti kovinkaan kummoinen tulee se helposti skipattua.

Jälkimmäisen puoliskon aloittava ’mukavan rauhallinen’ Day Turn Blue To Gray saa myös vilkuilemaan kelloon, mutta onneksi Vim saapuu reippaan räiskeensä voimalla muistuttamaan mistä tässä olikaan kyse. All Falls Down jatkaa notkahduksen jälkeistä selän suoritusta, mutta levyn alkupuolen loisto jää yhä saavuttamatta, vaikka loppua kohden meno yltyy jo esimerkillisen raivokkaaksi. Wipe The Tears kappale jyrää ansiokkaasti aina siihen asti kunnes Flynn saa Fred Durst –kohtauksen ja vesittää biisin täydellisesti. Viimeisenä soiva Descend The Shades Of Night summaa loppupuoliskon vahvimmat hetket massiiviseen kahdeksan minuutin kestoonsa komealla tavalla. Onnistunut päätös onnistuneelle ’comeback’ levylle.

Jos levykaupan tiskillä konepäätä ostaessasi taskun pohjalta löytyy vielä ylimääräinen euro tai kaksi, on levystä myynnissä myös tupla-versio pahvikansilla. Bonuslevyltä löytyy viiden kappaleen demoversiot, The Blood, The Sweat, The Tears live video sekä reilu 18 minuuttia kestävä dokkarivideo jossa vieraillaan levytys-studiolla. Ainakin yhtyeen faneille kyseessä on siis must-hankinta.