Universal

Apocalyptica ottaa uusimmalla levyllään etäisyyttä niin lähimenneisyyteen kuin omiin juuriinsakin. Aiemmin eksoottisena mausteena toimineet rummut ovat tulleet jäädäkseen, samoin vokalistien vierailut näyttävät muuttuvan tavaksi. Ovatpa muutokset olleet jo niin voimakkaita, että kuunnellessani uuden levyn avausraitaa ensi kerran eräs läheiseni kysyä täräytti suoraan; ”Onks nää muka ne sellotyypit?”

Kysymys on enemmän kuin oikeutettu, laulaahan kyseisellä Life Burns! raidalla Rasmuksen Lauri ja rankka sahaus ei kuulosta alkuun laisinkaan selloista kotoisin olevalta, taitaapa taustalta löytyä vielä hieman koneosastoakin. Kauas on siis tultu alku-uran Metallica coveroinnista, eikä uutukaiselta löydy enää ainuttakaan lainabiisiä. Tosin levy on niin vahva kokonaisuus, ettei se edes kaipaa mitään lainoja tuekseen. Seuraavana soivat instrumentaalit Quutamo ja Distraction tasoittavat ensi-iskun yllätystä, sellojen astuessa esille aiempaa huomattavasti tunnistettavammassa muodossa.

Näiden jälkeen onkin vuorossa jo aiemmin kuullun Laurin sekä Ville Valon hieno duetto Bittersweet, joka on käynyt varmasti jo monelle tutuksi useiden eri kanavien tehosoiton ansiosta. Alkuun herrojen äänet tuntuvat niin erilaisilta, että ne lähestulkoon sotivat toisiaan vastaan, mutta jokin tekijä tuossa oudossa yhtälössä saa homman kuitenkin lopulta toimimaan. Levyn rauhallisemman puolen parhaimmistoa edustavat myös suorastaan pakahduttavan kauniiksi nouseva Farewell, sekä loppupuolella kuultava Ruska, jossa vähäeleinen kosketinkuvio nostaa jo muutenkin upeaa kokonaisuutta vain entisestään.

Levystä on saatavilla myös Special Edition versio, jossa bonuksena on Quutamo kolmilla eri kielisillä sanoilla. Ranskaksi, englanniksi ja saksaksi esitetyissä versioissa ei ole juuri muuta eroa kuin sanat ja nimi En Vie / How Far / Wie Weir, tämän lisäksi levyltä löytyy vielä Bittersweet video. Mikä parasta kyseinen erikoispainos on yhden levyn versio, joten mitään kahden levyn sähläyksiä ei tarvitse käydä läpi.

Apocalyptica on paria rahdun verran heikompaa lenkkiä lukuunottamatta kauttaaltaan vahva esitys, joka betonoi yhtyeen asemaa yhtenä metallin merkittävämpänä uudistajana entisestään. Soundipuoli jyrää paremmin kuin koskaan, mistä kiitos kuuluu niin itse tuotannosta vastanneelle yhtyeelle kuin varmasti myös osaavalle studioväelle. Tärkein kehitysaskel on kuitenkin otettu säveltämisen saralla, jossa herrat Toppinen ja Kivilaakso tuntuvat vasta löytävän omimman itsensä.