Megamania

Osaan kuvitella monen Kotiteollisuus-fanin ajattelevan näin uuden levyn ilmestymisen jälkeen: ”Perkele minkä menivät tekemään, ovat myyneet itsensä.” ja ”Kyllähän sen arvasi.” sillä Kotiteollisuuden uusin viides albumi - Kuolleen kukan nimi – nousi heti ensimmäisellä viikolla aivan listan terävimpään kärkeen. Monen vuoden tahkoaminen on siis viimein tuottanut tulosta.

”Ja pyh”, sanon minä. Avausraitana olevan Valtakunta–biisin mahtipontiset kitaratykitykset antavat loistavasti esimakua tulevasta sekä saavat haluamaan lisää. Siis paljon raskaita kitarasoundeja ja mukavilta kuulostavia konekikkailuja yhdistettynä Jouni Hynysen melodisiin lauluosuuksiin. Tästähän ei voi olla tykkäämättä. Kokonaisuudeltaan 11 raitaa kattavalta levyltä ei kuitenkaan löydy yhtään niin sanottua koukkubiisiä, vaan virta vie kuulijaa tasaisesti eteenpäin hieman jopa toistaen itseään. Mainitsemisen arvoisia ovat sinkkubiisi Rakastaa/ ei rakasta, Meren mutaa, Käärmeen pää sekä pitkäsoiton päättävä Satu peikoista, jonka lopussa kuullaan upea soolo.

Kansitaiteesta täytyy antaa pitkä miinus. Sisäosan graafinen idea ja toteutus on plagioitu suoraan Rammsteinin vuonna 2001 ilmestyneeltä Mutter -albumilta, jossa jäsenistön miehet leijuvat homoeroottisesti omissa pilvilinnoissaan. Tätäkö se sitten todellisuudessa on?

Vaikka Kuolleen kukan nimi ensi kuulemalta kuulostaakin kevyemmältä ja varsinkin melodisemmalta kuin edeltäjänsä Tomusta ja tuhkasta, niin sen pohjana on kuitenkin se vanha hyvä Kotiteollisuus; matalavireiset särökitarat sekä Hynysen satunnainen karjuminen, esitettynä kuitenkin osittain hitaammalla tempolla. Kuolleen kukan nimi on edeltäjiään yhtenäisempi kokonaisuus, joka ei aivan vastannutkaan alkuodotuksia. Mitään mullistavan erilaista ei siis ole syytä odottaa, mutta ei se mitään. Levy on siltikin ostamisen arvoinen.