Epic

Tanskanmaan virkeää rokkitilannetta tuli Kashmir-arvion yhteydessä jo hehkutettua, joten tartutaan heti kiinni Frengers-albumiin. Tämä Mew-yhtyeen hengentuotos ilmestyi jo keväällä, mutta kesäisen Suomen vierailun vuoksi bändi on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan. Muuallakin Euroopassa (jopa musiikin suhteen hieman nurkkakuntaisessa Englannissa) levy on nostanut Mew’n nimen ihmisten huulille. Eikä tuo mikään ihme ole – Frengers vie mukanaan, vaikka todelliset iskusävelmät siltä puuttuvatkin.

Frengers ei ole perinteiseen kaavaan nojaava menestyslevy. Sen keitosta eivät liialliset lainailut pääse häiritsemään, vaikka merkkejä voi havaita niin 80-lukuisesta metelirokista kuin mahtipontisesta stadionhehkutuksestakin. Ennen kaikkea Mewin vahvuus on mainioissa melodioissa, jotka niin monista tämän päivän indie-bändeistä poiketen kantavat koko levyn vaivatta loppuun asti. Myös hyvin feminiinillä äänellä operoiva vokalisti Jonas Bjerre vetää rajoittuneisuudestaan huolimatta pinnat kotiin. Erityisen vakuuttava Bjerren suoritus on kiehtovassa Snow Brigade-biisissä, joka lopullisesti pudottaa lokerointia turhan aktiivisesti harrastavan arvostelijan polvilleen. Originellia, originellia…

Frengersin voisi kuitata ”ainoastaan” lupaavaksi pelin avaukseksi, jos se ei olisi suorittanut erästä harvinaista tulikoetta. Se kuulosti likimain yhtä hyvältä niin kuulokekuuntelussa kuin auto - ja kotistereoissakin, ja vieläpä mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Yksipuolisuudesta Frengersiä on siis turha syyttää, vaikka pari todellista tappobiisiä tekisi sille vain hyvää. P.S. Jos levyn nimi tuntuu mielestänne jotenkin omituiselta, niin ehkä kansivihkoon liitetty ”Not Quite Friends But Not Quite Strangers” tuo siihen selvyyden.