Kuolleet Intiaanit asioita toimittelin

Tämän jutun piti alkujaan pohjautua voimakkaasti haastatteluun. Olin suunnitellut kysymykset huolellisesti valmiiksi ja miettinyt tarkkaan kaikkia eri puolia, joita olisi ollut hyvä tuoda esille puhuttaessa yhtyeestä nimeltä Kuolleet Intiaanit. Kyseessä on kuitenkin Kuolleet Intiaanit, yhtye joka kertoo olevansa "rituaali, jonka tarkoituksena on vapauttaa mieli rationaalisen ajattelun kahleista", joten normaalit toimintatavat eivät kuulu herrain tyyliin - eli ei irronnut haastattelua.

Alussa oli...

Mikäli olisin haastatellut herroja Juhana Amadeus, Emil Topaz, Ilmari Tuulenhalkoja ja Johannes Tyrannos, olisin ensin yrittänyt käydä läpi yhtyeen epäselvää alkuhistoriaa. Kuolleet Intiaanit on kotoisin Seinäjoelta, ja se julkaisi ensimmäisen singlensä Metsä puhuu hiljaa vuonna 2002. Tämä ensimmäinen single, kuten seuraavana vuonna ilmestyneet Tulen keskellä ja Painajainen? , on myyty loppuun jo aikoja sitten. Mahtaakohan uusintapainoksiakaan olla koskaan tulossa? Entä keitä nämä oudon heimon edustajat oikein ovat, mikä saa heidät tikittämään ja mikä tämän kaiken tarkoitus oikein on? Koska suoria vastauksia ei ole tiedossa täytyy kohdetta lähestyä hieman toisesta suunnasta.

Ensimmäinen näytös – varhaiset julkaisut

Omalla kohdallani kaikki Kuolleisiin Intiaaneihin liittyvä alkoi eräänä päivänä siitä kun postiluukustani kolahti kirjekuori. Tuossa nyt ei tietenkään ole vielä mitään kovinkaan ennenkuulumatonta, mutta kyseisessä kuoressa oli cd-levy – tarkemmin sanottuna yhtyeen toinen single Tulen keskellä – ja siinä olikin jo huomattavasti enemmän tavallisuudesta poikkeavaa. En edes muista tuliko levyn mukana mitään saatetta, mutta sen tuosta vuoden 2003 kauniista alkusyksyn päivästä muistan, että sinkuran kumpikin kipale tippui nuppiini alasimen lailla. Olin kerrasta käännytetty, ja vaikka en (ainakaan vielä) pukeudu heimon lailla, vaikutus on ollut pysyvää laatua.

Seuraavaksi yritin epätoivon vimmalla levittää tämän nerokkaan yhtyeen sanaa ystäväpiirissäni, mutta vaahtoamiseni ei vakuuttanut moniakaan. Ei auttanut vaikka heittelin ilmaan sellaisia takuuvarmoja nimiä kuten vaikkapa Sielun Veljet tai Salvador Dali, kaivot eivät vain täyttyneet kantamastani vedestä – ainakaan haluamassani mittakaavassa.

Onnistuneen ensikontaktin jälkeen jatkoa seurasi nopeammin kuin olisin uskaltanut toivoakaan. Katsokaas, varoittamatta saamani single ei ollut enää mikään kovinkaan uusi tapaus, ja heimo oli ehtinyt kasata tahollaan jo ihan uuden pikkukiekon. Tämäkin salakavala ase oltiin taottu samoissa pajoissa, sideaineinaan sekoava kitararock ja surrealistisiset näyt.

Painajainen? nimen kasteessa saanut kolmas äänite oli massaltaan edeltäjäänsä kookkaampi. Kokonaismittaa oli kertynyt 9:49 (aiempi tallenne 5:37) ja kappaleitakin löytyi levyltä oikein kolme (aiemmassa vain kaksi). Samalla rahalla siis reilusti enemmän, sillä tämäkin tallenne kopsahti noin vain postilaatikostani. Nytkään en nähnyt pihalla ketään nopeasta ikkunaansyöksymisestä huolimatta, ja rappukäytävässäkin oli hiljaista. Olikohan talonmies ryhtynyt käyttämään silinteriä?

Tämä singlekaksikon nuorempi veljes lavensi yhtyeen reperutaaria huomattavasti aiemmasta, lujittaen uskoani entisestään. Aiempia aineksia oltiin rikastettu hieman monimuotoisemmilla sävellyksillä, ja vaikka kolmantena soiva Primitiivinen operetti ei koskaan vakuuttanutkaan, iskivät nimibiisi ja Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut senkin edestä.

Toinen näytös – pidemmät tallenteet

Hitaasti Kuolleet Intiaanit alkoi saavuttaa mainetta, työn tapahtuessa pääosin puskaradion välityksellä. Huhut oudoista keikoista, joita yhtye itse seuraajineen kutsui näytöksiksi, levisivät vastustamattomasti. Nykyään sanaa "kultti" käytetään mielestäni aivan liian kevyesti, mutta Kuolleiden Intiaanien tapauksessa voi perustellusti puhua kulttibändistä joka nauttii todellista kulttisuosiota. Vakaasti kasvava suosio sai lisää tulta, kun yhtye julkaisi keväällä 2004 viiden biisin ep:n Ne tekevät sitä itsekseen. Arvatkaapa vaan miten se päätyi minulle.

Ep jatkoi luonnollisesti samoilla linjoilla aiempien sinkkujen kanssa, mutta myös jotain aivan uutta oli mukana. Kun aiemmin yhtyeen musiikista pystyi vetämään jonkinlaisia suuntaviivoja alkupään YUP:n tai Sielun Veljien tuotantoon, saattoi nyt ensimmäisen kerran taustalta kuulla Maj Karman Kauniiden Kuvien ja Kauko Röyhkän kaltaisten artistien vaikutusta. Tietynlainen metallisuuden väheneminen ei kuitenkaan syönyt musiikista tehoja, sillä ryhmän biisintekotaito ja erityisesti sovituksellinen näkemys olivat jälleen kehittyneet.

Heinäkuun lopulla 2004 yhtye heitti toistaiseksi viimeisen keikkansa, ja hiljaisuus esiintymislavoilla on venynyt nyt vajaan kahdeksan kuukauden mittaiseksi. Tämä yhtyeen uran pisin keikkatauko on piakkoin päättymässä, ja syy niin taukoon kuin sen loppumiseenkin on vastikään valmistunut debyyttipitkäsoitto Puuluuranko.

Puuluurangolla Kuolleet Intiaanit on laventanut jälleen ilmaisuaan. Tällä kertaa jokaisesta biisistä julkaistaan myös musiikkivideo, joka on ladattavissa bändin kotisivuilta. Julkaisutahti on yksi video kuukautta kohden, joten pitkäjänteisyys nostetaan nytkin arvoonsa. Nykyisessä valmistähtitehdas-maailmassa Kuolleet Intiaanit muistuttaakin meitä siitä, että kaikkea ei voi aina saada heti, ja että joskus vastauksia täytyy vain tyytyä odottamaan – eikä niitä sittenkään ehkä saa. Musiikillisesti debyyttipitkäsoitto yhdistää yhtyeen kaikki aikaisemmat pienjulkaisut, sekä avaa jälleen kerran kokonaan uusia ovia heimon alati laajenevassa rakennuksessa.

Puuluurangon julkaisua seuraa jälleen nivaska keikkoja. Mitä näillä uusilla keikoilla tapahtuu, sitä ei voi tietää juuri kukaan – paitsi ehkä asianosaiset, jos hekään. Yhtä kaikki odotan monen muun tavoin innolla tulevia näytöksiä.

Tarinan juoni

Näin lopuksi palaan jälleen alussa esitetyn kysymyksen äärelle, eli mistä tässä oikein on kyse? Onko tälle yhdelle suurelle näytökselle olemassa jossain jokin valmis käsikirjoitus, vai onko kyseessä vain sattuman ohjailema eeppiset mitat hitaasti saavuttava taru – odysseia jonka kaikki käänteet voi ymmärtää vasta kymmenen vuotta kuolemansa jälkeen?

Yhtyettä on syytetty ja kiitetty suurin piirtein kaikesta mistä esiintyviä taiteilijoita nyt vain voi syyttää tai kiittää. Silti ryhmä jatkaa sinnikkäästi valitsemallaan tiellä tehden omannäköistä taidettaan, jota jokainen voi tulkita juuri niin kuin itse vain haluaa. Ehkä tuosta tulkinnanvapaudesta löytyykin vastaus kaikkeen oleelliseen, ja kaikki tämä pohdinta on täysin turhaa. Ehkäpä se onkin juuri noin.

Teksti: Mika Roth
Kuvat: Kuolleet Intiaanit