Rockhopper

Kuolleiden Intiaanien debyyttipitkäsoitto Puuluuranko on yksi vaikeimmin arvioitavista levyistä, joita tielleni on osunut. Yhtyeen surrealistisen vino ja epäortodoksisesti sinne tänne poukkoileva kitararock on vaikean lähestyttävyytensä lisäksi vielä erittäin teosmaista. Tyylillisesti yhtye liikkuu edelleen (anteeksi vertailuni – mutta vertailukohtia nyt vain on esitettävä) jossain Sielun Veljet – varhainen YUP akselin liepeillä, missä on viime aikoina riittänyt tilaa.

Kahdentoista raidan joukkoon on eksynyt vain kaksi ennestään julkaistua laulua. Vuonna 2003 ilmestyneeltä Tulen keskellä singleltä mukaan on mahdutettu nimibiisi, ja samana vuonna julkaistu toinen single Painajainen? on edustettuna Kukaan ei voi elää ilman aivoja, paitsi hullut kipaleella. Kumpikin biisi puoltaa paikkaansa laadukkaassa joukossa, ja olisi mukaan voinut ottaa vielä Ne tekevät sitä itsekseen ep:ltäkin nerokkaan Asioita toimittelin rallin. Aiempien ässien rinnalle nousevat hieman rauhallisempi ja puolivälissä vaimeaksi tunnelmoinniksi muuttuva O.L.I.P.A.K.E.R.R.A.N. sekä hulluksi valssiksi kiertyvä Kompassi luonteeseen, jotka kumpikin avaavat Kuolleiden Intiaanien oudossa talossa jälleen aivan uusia ovia. Myös lähinnä välisoiton omaiset pikarykäisyt Sisään-Ulos-Sisään ja Lintu/Ilma/Kala tuovat oman leimansa kokonaisuuteen.

Ehkä yllättävin puoli tässä levyssä ensimmäisillä kuuntelukerroilla oli se, että 37 minuutin matka tuntui kerta toisensa jälkeen loppuvan kesken hieman liian nopeasti. Aivan kuin se viimeinen toteamus, yhtälön summa tai huutomerkki huudon perästä olisi jäänyt puuttumaan. Vasta ajan myötä aloin oivaltaa, että viimeinen askel oli kenties jätetty kuulijan itsensä otettavaksi. Nelikko suoltaa oivia ideoita kappaleisiinsa ja viskoo niitä hetken käytön jälkeen yhtä innokkaasti syrjään. Alkuun tämä haaskaus tuntui hieman turhalta, mutta kun korkea laatu ei kärsi niin mikäpäs siinä. Kuolleet Intiaanit on kehittänyt tajunnanvirtamaista tyyliään niin sävellyksissä kuin sanoituksissakin. Näennäisen vapaista rajoista huolimatta kappaleiden rakenteet pysyvät kuitenkin suhteellisen yksinkertaisina. Kieroutta ja mutkikkuutta toki löytyy, mutta vain sopivassa suhteessa.

Jotain levystä kertoo se, että aivan ensimmäiset kuuntelukerrat tuottivat milteipä pettymyksen. Hitaasti tähditys lähti kohomaan kolmen tietämiltä, ja lopulta vain viisi saattoi olla se oikea ratkaisu. Puuluuranko ei ole helppo levy, eikä sillä tulla ikinä valloittamaan listoja. Sitä ei voi suositella läheskään jokaiselle, ja mitä luultavimmin monet tulevat inhoamaan koko orkesteria. Omalla soittolistallani se on kuitenkin saavuttanut jo nyt vakiopaikan, ja tuskin maltankaan odottaa seuraajaa.