Metalcamp 2009 – sunnuntai

Festivaalien kolmas päivä oli tumman metallin juhlaa. Deathstars sekä pienten aikataulumuutosten jälkeen illan isolla estradilla päättänyt päivän pääesiintyjä Dimmu Borgir eivät ehkä ole ”true metallistien” mieleen, mutta mielipiteisiin on meistä jokaisella oikeus. Suurten D-orkesterien lisäksi jenkkisuuruus Lamb Of God, viikinkimetalliryhmä Amon Amarth sekä ruotsalainen nuorempaa sukupolvea edustava Sonic Syndicate olivat varmasti kukin tahollaan odotettuja vieraita.

Ennen suuria nimiä oli kuitenkin tarjolla myös paljon muuta. Ikävä kyllä sunnuntaina sataa aina ja Tolminissa sade saatiin vielä rajun ukkoskuuron sekä salamoinnin ryydittämänä. Aikataulut menivät luonnonvoimien näytöksestä johtuen uusiksi ja aloitus siirtyi alkupäästä noin tunnilla eteenpäin. Niinpä Hatred pääsi starttaamaan osuutensa vasta viideltä, sateen piiskatessa yhä tienoota.

Kuten arvata saattaa, yleisömenestys ei päätä huimannut, mutta paikalle uskaltautuneet saivat kokea vastaavasti sitäkin mahtavamman shown. Nopea ja ei niin melodinen death toimi temponsa puolesta päivän käynnistäjänä ja saksalaiset tekivät kaikkensa, jotta kansa saataisiin mukaan juhliin. Etenkin ääri-energinen vokalisti kävi läpi kaikki pakan temput, lähtien normaalista yleisön huudatuksesta ja päätyen kitaransoitto harjoituksiin. Rumpali viihdytti katsojia puolestaan pyörittämällä päätään paukutuksen lomassa – näyttävä temppu, täytyy tunnustaa. Itse musiikki ei herättänyt sen kummempia intohimoja, tosin auringon jälleen näyttäytyessä Metal Massacren kaltaiset menopalat kulkivat oikein mallikkaasti.

Sinfonista ja asianmukaisen tummasävyistä metallia esittävän Gravewormin vaihteleva keikkakunto tuli todistettua pari vuotta sitten, kun italialais-saksalainen yhtye esiintyi ensin Nummirockissa, sekä myöhemmin samana kesänä Metalcampissa. Tässä kohdin Slovenian sää näytti toisen ääripäänsä, sadepilvien hajottua aurinko paahtoi täydellä voimallaan ja elohopea kohosi mittarissa pitkälti yli kolmenkymmenen.

Hautamato kärsi jälleen pienistä soundiongelmista, sillä Sabine Mairin koskettimet hukkuivat usein jonnekin Eric Righin ja Thomas Orglerin rakentaman kitaravallin sisään siten, että välillä erottui vain muutama esiin pistävä sointu ja siinä se. Samoin Martin Innerbichlerin rummut nielaisivat sutjakkaasti Harry Klenkin basson, sekä tilanteesta riippuen vähän muutakin. Stefanio Fiorin laulu pysyi sentään pinnassa ja mainiosti herra myös ääntään käytti. Graveworm esitti jälleen setin jonka taso vaihteli suuresti, niin tekniseltä kuin taiteelliselta puolelta tarkasteltuna. Useimmiten mustilla sävyillä maustettu death toimi, mutta toisinaan meno tahmasi mystisesti. Hetkellinen pysähdys saattoi osua jopa kappaleeseen, joka muuten rullasi nätisti eteenpäin. Yhteenvetona siis todettakoon, että Gravewormin esitys oli ristiriitainen joskin sangen viihdyttävä kokemus. Kunpa vielä koittaisi se kerta, jolloin kaikki palikat osuisivat kohdilleen myös livetilanteessa.

Sonic Syndicate on niitä länsinaapurimme melodisen death metalin uusia nimiä, jolta odotetaan vastaisuudessa vielä suuria tekoja. Kolmen Sjunnessonin vuonna 2002 perustama ryhmä otti suuren estradin itselleen kokonaisen tunnin ajaksi ja samalla kuusikko sai käännytettäväkseen melkoisen revohkan uusia faniehdokkaita.

Helle oli näissä kohdin hirmuinen, mutta niin oli myös meno lauteilla, mistä täydet pisteet ruotsalaisille. Kappaleet kiskottiin kahden vokalistin voimin siten, että toiselle herroista jäi rosoisempi pää ja toinen sai vastatakseen äreämmät vokaalit. Sonic Syndicaten painopiste oli selvästi melodisessa laidassa ja mainiosti rullaavassa räiskeessä oli myös selkeitä yhtymäkohtia metalcoren melodisempaan laitaan, vaikka koskettimia tarjottiinkin kyytipojaksi ainoastaan silloin tällöin. Tarttumapintaa biiseistä jo kyllä löytyi, mutta kappalemateriaalia vaivasi lievä yksipuolisuus sekä epätasaisuus. Merkittäköön lokiin myös, että päivän ensimmäinen suuri pitti syntyi syndikaatin toiveesta, vaikka se kovin heikoksi ja lyhytikäiseksi vielä jäikin.

Pienellä lavalla esiintynyt Union Sundown ei varsinaisesti istunut Metalcampin muun tarjonnan sekaan, mutta walesilainen rockryhmä vähät välitti moisesta. Ja olihan nelikon soitossa kuultavissa pienen pieniä viitteitä metallisemman ilmaisun suuntaan, vaikka mielikuvitusta pitikin käyttää rutkasti. Siitä huolimatta Union Sundown oli alusta saakka väärä bändi, väärään aikaan ja väärässä paikassa, mikä heijastui heikkona yleisömenestyksenä sekä täytenä yleisön liikkumattomuutena. Vokalistin Death Angel paitakin tuntui lähinnä ilkkuvalta ja ainoastaan puoli tosissaan tehdyltä kädenojennukselta kuolon metallin valtavirtaa kohden.

Suoraan bluespohjalta ponnistavat, juurevat sekä satunnaisesti hiukan fiilistelevätkin rock-kappaleet toivat toisaalta virkistävää vaihtelua päivän death-vetoiseen tarjontaan. Tässä kohdin olikin sopiva hetki istahtaa hetkeksi alas, kuunnella kolmekymmentä vuotta liian myöhään syntyneiden herrojen 70-luku rock-trippiä, sekä valmistautua illan todellisiin koetuksiin. Tunsin Jimi Hendrixin ja Jim Morrisonin aaveiden tekevän rinnallani samoin. Rock on!

Ja seuraavaksi sitten jotain aivan muuta…

Lamb Of God teki melkoisen tempun, kun yhtyeen keväällä julkaisema kuudes studioalbumi Wrath nousi Billboardin listalla sijalle kaksi. Vanhalla mantereella menestys ei ole ollut aivan yhtä huimaa, vaikka kiekko kipusi suomessakin viidennelle sijalle saakka.

Jenkkien groovaava thrash oli myös Metalcampin yleisömerelle mieleen ja keikan alun viivästyessä kaikuivat toistuvat ”Lamb Of God! Lamb Of God!” huudot halki yleisömeren. Lataus vain kasvoi ja kasvoi, kunnes kitaristi Mark Morton ilmestyi viimein lavalle, meteli kohosi kattoon ja juhlallisuudet saattoivat alkaa. Virginialaiset olivat ensi kertaa Sloveniassa ja lämmin vastaanotto oli herroille taatusti mieleen, vaikka kunnon täysimittainen pitti lähti jauhamaan vasta encoreiden aikaan, ja silloinkin ihan pyynnöstä. Tosin Redneck oli jo sellainen siivu, että suuremman luokan pitti olisi voinut lähteä tässä vaiheessa pyörimään jo ihan omia aikojaankin.

Shown pitäminen jäi pitkälti vokalisti Randy Blythen tehtäväksi, sillä Morton ja toisen kitaran varressa irvistelevä Willie Adler eivät juuri sijoiltaan liikkuneet, paitsi ehkä satunnaisesti tupakkaa tai olutta hakemaan, sama koski niin ikään komean parran omistavaa basisti John Campbellia. Blythe sen sijaan harppoi pitkin estradia kuin liian pieneen häkkiin suljettu peto. Näin bändi täytti paikkansa ja välillä sateinenkin tunti vierähti yllättävän nopeasti. Blythe jaksoi myös jenkkityyliin kehua useampaan otteeseen seuraavaksi estradille nousevaa Amon Amarthia, sekä yön pikku tunneille siirtynyttä Dimmu Borgiria, jonka keikan yllä leijui jo ikävä peruuntumisen uhka.

Ennen viikinkiretkueen osuutta pienellä lavalla ehti kuitenkin esiintyä sveitsiläinen Omophagia, jonka keikka tuli todistettua puoli vahingossa sekaisin menneiden aikataulujen ansiosta. Yhtyeen musiikkia voisi luonnehtia eräänlaiseksi mustaksi deathiksi, jossa on havaittavissa pienen pieniä viitteitä dark metalin suuntaan. Örinään perustuva vokalisointi toimi ihan näppärästi ja laulaja ymmärsi myös riehua lauteilla musiikin energian vaatimalla tavalla. Äänivalli oli kuitenkin tilaan ja yleisömäärään nähden aivan liian tukeva ja ääni tahtoi puuroutua pahemman kerran, ellei sattunut seisomaan juuri oikeassa kohdassa pientä kenttää. Sveitsiläiset nauttivat jopa pienestä yleisömenestyksestä, joten tämänkin orkesterin suuntaus on selvästi nousujohteinen, mutta se sivulavan tapahtumista ja takaisin isoon asiaan.

Viime kesänä Tuskankin väkevällä viikinkimetallillaan valloittanut Amon Amarth on viime vuosina julkaissut tasaiseen tahtiin vahvoja albumeja. Tuo ketju sai viime syksynä jatkoa, kun yhtyeen seitsemäs pitkäsoitto Twilight of the Thunder God ilmestyi. Ryhmä on kiertänyt lätyn tiimoilta maita ja mantuja, ja nyt tie oli tuonut heidät Sloveniaan.

Johan Hegg joukkoineen otti ison lavan haltuunsa isojen miesten elkein ja melkoinen isäntä partainen vokalisti kyllä onkin. Hegg oli tilaisuuden kunniaksi opetellut muutaman avainsanan sekä lauseen sloveniaa, mikä sai luonnollisesti yleisön lämpiämään. Kuinka yksinkertainen temppu onkaan sanoa kippis ihmisten omalla äidinkielellä – ja kuinka tuhottoman toimiva?

Komeilla pyroilla varustettu show kulki eteenpäin vakaasti kuin viikinkilaiva ja Guardians of Asgaard, Live For The Kill, Fate Of Norns sekä kumppanit tekivät vuorotellen selvää jälkeä. Jotain bändin vankasta asemasta kertoo se, että näillä kohdin saavutettiin myös päivän yleisöennätys, kun iso kenttä oli reunojaan myöten täynnä väkeä. Ilmassa oli käsiä aina perällä seisovalle olutteltalle saakka ja kaikki tuntuivat hallitsevan Amon Amarthin lyriikat, eli viikingit valloittivat jälleen kerran myös nämä kaukaiset maat.

Viikinkipursien irrottua rannasta kävi isolla kentällä kova kuhina, sillä seuraavat esiintyjät eivät aina lukeudu tosi metallistien listoilla edes ns. metalliksi. Glamin hohdetta rockaavaan metalliin yhdistävän Deathstarsin keikan alkamisajankohta oli siirtynyt aikataulun laahauksen johdosta jo kertaalleen eteenpäin ja lopulta yhtye pääsi tositoimiin vasta yhdeltä.

Bändi työsti uusinta Night Electric Night kiekkoaan pitkään ja hartaasti, mutta siitä huolimatta alkuvuodesta ilmestynyt lätty ei jaksanut oikein vakuuttaa. ”Deathglamiaan” soittava Deathstars vaikuttaa kolmannella albumillaan jääneen hieman oman soundinsa, sekä maneeriensa vangiksi, mutta livenä bändi on aina ollut yhtä tappoa, kuten esimerkiksi kolme vuotta sitten Tuskassa. Etenkin vokalisti Whiplasher Bernadotte osaa viihdyttää yleisöään menemättä äärimmäisyyksiin ja näin kävi myös nyt.

Bernadotte sekä taustavokaaleista ja bassosta vastaava Jonas "Skinny Disco" Kangur pitivätkin yllä melkoista vokaalishowta ja langanlaihat kitaristit Eric "Cat Casino" Bäckman sekä Emil "Nightmare Industries" Nödtveidt eivät jääneet askeltakaan kollegoidensa varjoon. Tiukat puvut sekä vielä niitä tiukempi soundi toimivat kuin häkä ja setin avannut Night Electric Night, sekä hieman myöhemmin soitettu Tongues käänsivät ison kentän nopeasti suosiota osoittavaksi massaksi. Luonnollisesti yleisön joukossa riitti myös niitä, jotka tyytyivät vain seisomaan kädet puuskassa ja puhisemaan paikoillaan, mutta nämä jääräpäät katosivat jo ensimmäisen vartin aikana miltei tyystin.

Bernadotte ei eksynyt pitkiin spiikkeihin, tosin kertaalleen mies muisteli kuinka yhtyeen uran alussa he olivat mhyös 12 vuotta aiemmin lämmitelleet Dimmu Borgiria. Mielenkiintoista oli huomata, miten pelkkä norjalaisten mainitseminen sai välittömästi aikaiseksi äänekkään reaktion. Keikka päätettiin tappavalla yhdistelmällä, kun ensin kuultiin Cyanide sekä heti sen perään viimeisimmän albumin singlebiisi Death Dies Hard. On Deathstarsista sitten mitä mieltä tahansa, niin ainakin orkesteri osasi Tolminin pimeässä yössä viihdyttää yleisöään. Tästäkin täyden pisteen Ruotsin suuntaan.

Vihdoin viimein oli luvassa jotain ihanan mustaa ja synkkää pyhäpäivän – tai oikeammin yön – viihdykkeeksi, kun Norjan suurin sekä kauhein blackretkue Dimmu Borgir otti lauteet haltuunsa puolentoista tunnin ajaksi. Sinfonisen mustan metallin messiaat tekivät edellisellä pitkäsoitollaan historiaa, sillä In Sorte Diaboli on kaikkien aikojen ensimmäinen black-albumi, joka on noussut Norjan albumilistan kärkeen. ”Lento-ongelmien” takia osa yhtyeen tavaroista ei ehtinyt koskaan Tolminiin, mutta bändi päätti esiintyä niillä eväillä, jotka sillä oli kasassa. Tästä annettiin myös ihan virallinen tiedotus juuri ennen keikan alkua, kellon lähennellessä puoli kolmea.

Alkusavun hälvettyä kävi selväksi, että ainakin osa esiintymisvaatteista oli jäänyt jonnekin Norjan ja Slovenian väliin hukuksiin, sillä normaalien nahka/piikki/niitti releiden seassa paistoi sinistä farkkua sekä festaripaitaa. Ulkomusiikillisilla seikoilla on aina ollut suuri merkitys Dimmujen toiminnassa, joten silinterinnostoa sinne suuntaan, että yhtye ensinnäkään esiintyi.

Itse keikka kulki musiikillisesti tutuilla raiteilla. In Sorte Diaboli oli setissä selkeässä suosikkiasemassa ja vokalisti Shagrath osasi huudattaa yleisöään ilman piikkihousujaankin. ICS Vortexin puhdas laulu toimi jopa paremmin kuin albumilla ja Hellhammerin rummuissa korvannut Dariusz ” Daray” Brzozowski oli mies paikallaan, vaikkei Hellhammeria pystynyt tietysti täysin tyydyttävästi korvaamaankaan. Tulipaukut ja pommit olivat myös löytäneet tiensä festivaaleille saakka ja tätä osastoa Dimmut myös käyttivät runsain mitoin.

Näihin ihanan loisteliaan tummiin tunnelmiin kelpasi lopettaa pitkäksi venähtänyt sunnuntai, joka oli tarjonnut musiikkia kellon ympäri. Tähtikirkkaan taivaan alla kaikui leirintäalueella vielä pitkään metalli, kun osa juhlijoista otti viikonlopusta kirjaimellisesti kaiken irti.

Perjantai
Lauantai
Maanantai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth