Metalcamp 2009 – tiistai
07.07.2009
Tolmin/Slovenia
Viides ja viimeinen festivaalipäivä aukeni sateisena ja päivällä koettiin kaikista kovin ukkonen, jota riitti pitkälle iltapäivään saakka. Loppumattomalta tuntunut sade taukosi ensi kertaa kunnolla vasta viiden aikoihin, joten päivän ensimmäiset bändit jäivät allekirjoittaneelta katsastamatta.
Jokaisella festivaalilla pitäisi viimeisenä päivänä esiintyä Die Apokalyptischen Reiterin kaltainen ryhmä, joka pystyy vielä kerran villitsemään juhlijat riehakkaaseen ilon pitoon. Oliko yhtye sitten sijoitettu ihan tahallisesti viimeiselle päivälle? Kuka tietää, mutta joka tapauksessa bändi sai aikaiseksi valtaisan menon.
Weimarilaisten viritellessä kamojaan kulki alueen yli jälleen yksi sadealue ja ison miehen peukalonpään kokoiset pisarat vasaroivat mutavelliksi kääntynyttä tienoota. Kenttä vaikutti miltei tyhjältä, mutta kuin ihmeen kautta sade tasaantui tihkuksi pari minuuttia ennen keikan alkua ja jostain ilmestyi iso joukko Reiter-faneja, jotka pistivät pystyyn kunnon juhlat.
Pelkästään niitteihin ja nahkaan sonnustautunut kosketinsoittaja Dr. Pest piti yllä omaa piiska showtaan ja vokalisti Fuchs, kitaristi Pitrone sekä bassovastaava Volk-Man painoivat myös pitkin lauteita, aivan kuin vettä ei tulisi taivaalta lainkaan. Reiter tekikin juuri sen, mitä siltä odotettiin: juhlat lähtivät vielä viidennen kerran nousuun.
Puolen tunnin jälkeen kevyt kesätihku muuttui taas kunnon monsuuniksi, jolloin allekirjoittanut päätti vaihtaa maisemaa. Pienen estradin ympärillä olevien suurten puiden varjosta löytyi sentään jotain suojaa, sillä vaikka sadeviitta varusteista löytyikin, alkoi vettä tulla jälleen kuin saavista kaatamalla. Pienellä lavalla omaan osuuteensa valmistautui juuri itävaltalainen black-orkka Thorns Of Ivy.
Näin onnekkaan sattuman kautta tulin nähneeksi erään päivän tiukimmista keikoista, sillä itävaltalaiset ja heidän fanaattisimmat kuulijansa eivät olleet lannistuneet luonnonvoimien edessä. Runsailla koskettimilla kuorrutettu raaka black toimi haastavissa olosuhteissa mainiosti ja kun sade vähän helpotti, alkoi pieni kenttä täyttyä kummasti kuulijoista. Kahden kitaran sekä koskettimien puristuksissakin vokaalit toimivat hyytävällä voimalla ja Thorns Of Ivysta ei näin jäänyt kuin pelkkää hyvää sanottavaa, sillä yhtyeen musiikin onnistui sulkea jopa kurja sää jonnekin pois mielestä. Orkesterin lopetettua osuutensa tulikin jo melkein kiire, sillä isolla estradilla valmistautui vuoroonsa eräs päivän pääbändeistä.
My Dying Bride on jo miltei kahden vuosikymmenen ajan jatkanut tummaa taivaltaan gootti-doomin synkän metallisilla kentillä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä maaliskuussa julkaistu kymmenes pitkäsoitto For Lies I Sire on osoittautunut kevään ja alkukesän aikana todelliseksi mestariteokseksi, joka ei murru edes raskaimmassa tehosoitossa, eikä joudu häpeämään edeltäjiensä seurassa.
Yhtyeen keulakuva ja vokalisti Aaron Stainthorpe nousi livetilanteessa My Dying Briden todelliseksi sieluksi sekä kärsiväksi ruumiiksi, herran esiintyessä lähinnä metodinäyttelemistä muistuttavalla tavalla. Setin avannut, uusimmalta albumilta löytyvä Fall With Me, soi vielä levyversiotakin viiltävämmällä tavalla ja allekirjoittaneen viides festivaalipäivä sai seuraavan tunnin aikana täyttymyksensä.
Pari viime vuotta yhtyeen vahvuuksiin kuulunut uusi rytmiryhmä Lena Abé (basso) ja Dan Mullins (rummut) on kasvanut erottamattomaksi osaksi My Dying Briden olemusta ja yhtyeen livesoundi lähentelee tätä nykyä täydellistä. Asiaa auttoi osaltaan myös se, että äänentaso oli selvästi alhaisempi kuin edellisen päivän iltana, minkä ansiosta My Dying Briden musiikissa elintärkeät hienon hienot sävyt ja nyanssit pääsivät erottumaan riittävän selvästi. Harvoin on tunti kulunut näin nopeasti näin hienon musiikin parissa, joka sopi vielä Tolminin ”upeaan kaatosade säähän” mainiosti.
Koppoti-koppoti-koo ratsastaa Edguy Saksasta, Fuldasta aina keikoilleen, jotka useimmiten osuvat Keski-Euroopan tantereille. Jokin Alppien läheisyydessä saa nähtävästi pitämään kovaa & korkealta –metallista, joten ei ollut mikään ihme että orkesteri otettiin tälläkin kertaa vastaan raikuvin aplodein.
Edguyn esiintyessä koettiin myös päivän mittavin yleisömenestys ja saksalaisten iloinen sekä ei-niin-vakava rock-metalli olikin juuri sitä, mitä tarvittiin raskaasta sadepäivästä selviämiseen. Vokalisti Tobias Sammet on todellinen rokkikukko ja raskaan sarjan viihdyttäjä hard rockin jumalten armosta. Herran ohjauksessa kansa lauloi kilpaa, nosti käsiään sekä teki kaikkea sitä mitä normaalisti ei viidentenä festivaalipäivänä enää jaksaisi tehdä. Hauskin yksityiskohta oli varmasti se, kun mies kuvasi yleisöä videokameralla, jonka kuva välitettiin estradin kummallakin puolella oleville kankaille. Henkilö joka kulloinkin sattui päätymään kuvaan, joutui huutamaan keuhkojensa pohjasta, ja näin Sammet nosti ”kameraterrorin” uudelle tasolle.
My Dying Briden tavoin Edguyn volumetaso oli miltei optimaalinen, jolloin soitosta pystyi myös nauttimaan ilman, että piti pakittaa liian kauas lavasta. Yhtye veti odotetusti best of –tyyppisen festarisetin, joka oli varmasti kaikille mieleen ja näin päivän ilopilleri täytti paikkansa. Edguyn keikan aikana myös sade loppui – viimein, mikä osaltaan nosti varmasti monen juhlijan fiiliksiä.
Edguyn pistettyä rocksirkuksensa pakettiin aloitti pienen estradin puolella osuutensa ranskalainen Tank. Yhtye oli allekirjoittaneelle aiemmin tuttu ainoastaan parin biisin, sekä muutaman ladatun musiikkipätkän verran. Tank oli vetänyt kuitenkin paikan päälle melkoisen joukon kuulijoita, joten bändillä vaikuttaisi olevan laaja ja uskollinen fanipohja.
Moderni ja rujo death oli se oppi, jota bändi seurasi selvimmin. Osa kappaleista taipui tosin hiukan metalcoren puolelle, mutta kuolotus oli jatkuvasti se punainen lanka, johon päädyttiin ennemmin tai myöhemmin. Päät pyörivät niin lavalla kuin yleisössä ja tiistai-ilta vaihtui menevästi alkuyöhön. Erikoismaininnan ansaitsee ryhmän vokalisti, jonka ääniala ja tyylirepertuaari sisälsi kaiken oleellisen puhtaista lauluosuuksista aina kalmaisimpiin örinöihin sekä kirkaisuihin saakka.
Metalcamp vuosimallia 2009 oli tässä vaiheessa enää yhtä bändiä vaille valmis ja tuo viimeinen yhtye oli samalla koko päivän pääesiintyjä. Jotta suurta joukkopakoa ei pääsisi tapahtumaan, lupasivat järjestäjät vielä kaikille viiden päivän mutahoidoista selvinneille yhteensä 300 ilmaista olutta keikan päätyttyä. Näin sitä festivaalikansaa motivoidaan.
Mutta takaisin asiaan, ja vielä tosi asiaan, sillä tulee Saksasta muutakin kuin ratsujääkärimetalli, döner kebab ja hapankaali. 80-luvulla maa oli eurooppalaisen thrash metalin vahvinta kenttää ja tuolloin Essenin teollisuuskaupunki antoi maailmalle Kreatorin, ja tähän giganttiseen thrash-mylläkkään juhlat saivat päättyä tällä erää.
Yhtyeen alkuvuodesta julkaisema kahdestoista pitkäsoitto Hordes of Chaos on saanut pääosin positiivisen vastaanoton, joten Mille Petrozzan johtama ryhmä oli hyvissä asemissa jo alusta lähtien. Settilista ei juuri poikennut parin viime vuoden vastaavista, sillä tuore kiekko ei ollut saanut mitään erityisasemaa. Jopa kuvamateriaali, jota heijastettiin suurille kankaille, näytti paikoin tismalleen vanhan toistolta, mutta kuten vanha sanonta kuuluu: jos se toimii, älä muuta sitä.
Petrozza vaati kaiken nähneeltä ja mudan kestäneeltä kansalta myös useampaan otteeseen moshpittiä, ja joka kerta toive toteutui. Näistä ponnistuksista herra jaksoi vastavuoroisesti kiittää kansaa ja kuten aina, Petrozza esitti myös muutamia mielipiteitään mm. uskonnoista, tappamisesta ja kaikesta muusta kevyestä. Parilla puheella ryyditetty keikka sujui silti, tai ehkä juuri sen takia, kuten Kreatorin keikat parhaimmillaan sujuvat.
Thrashin paukkeessa päättyi näin Metalcamp vuosimallia 2009. Yhteenvetona voi todeta, että viiden päivän aikana saatiin nauttia jälleen monipuolisesta, värikkäästä sekä tasokkaasta metallikattauksesta. Järjestelyt toimivat muuten moitteetta, mutta aikataulut tahtoivat isolla lavalla venyä ja paukkua joka ilta, sillä maailmanluokan bändit eivät yksinkertaisesti saa tavaroitaan valmiiksi parinkymmenen minuutin vaihtoajassa. On epäselvää jatkaako Metalcamp enää tämän jälkeen Tolminissa, mutta jos siirto todella tapahtuu, niin kiitos myös Tolminin suuntaan. Pienen kylän ihmiset osoittivat jälleen suunnatonta taipumiskykyä sekä kohteliaisuutta vieraitaan kohtaan, jotka vastavuoroisesti myös käyttäytyivät – ainakin allekirjoittaneen havaintojen mukaan – todella esimerkillisesti.
Näin se todellinen metalliloma sujuu!
Perjantai
Lauantai
Sunnuntai
Maanantai
Teksti ja kuvat: Mika Roth
