Metalcamp 2009 – maanantai

Kolme päivää takana, neljäs päivä alussa, eikä festariuupumuksesta vielä tietoakaan. Eräs vuoden parhaimmista maanantaista tarjosi mm. Hatebreedin ja Downin keikat, sekä veteraaniryhmä Napalm Deathin raivoisan esiintymisen, mutta ei kiirehditä asioiden edelle vaan mennään ensin maanatain kolmanteen päälavan esiintyjään.

Päivällä festivaalialueen yli vilistänyt sadekuuro piti huolen siitä, että mutaisimmat kohdat eivät missään vaiheessa ehtineet kuivua ja etenkin Tolminin kylästä festivaalialueelle johtava tie oli varsinainen kuraura. Järjestäjät yrittivät kyllä lievittää tilannetta, mutta mudan ja veden määrä ylitti useissa kohdin voimavarat, joten lits ja läts sanoivat kengät, kun tanner hitaasti muuttui jalkojen alla ensimmäisen maailmansodan mutamaisemaksi. Lauantaina saksalaisen thrashin kolmesta kuninkaasta lauteilla oltiin nähty Sodom ja päätöspäivänä oli koittava Kreatorin vuoro. Saksalaisen old school thrashin luokkakokouksen täydensi maanantaina esiintynyt Destruction, joka on viime vuosina saanut nauttia uransa toisesta nosteesta.

Trion kavutessa lauteille aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpö lähenteli helvetillisiä lukemia, mutta lauluja-basisti Schmier ei pitänyt tätä minään tekosyynä yleisön liikkumattomuuteen. Käsky kävi pitin muodostamiseen ja vanhan koulukunnan thrash-bileet saattoivat alkaa. Schmier sekä kitaristi Mike Sifringer heiluivat tuttuun tapaansa, mutta Marc Reign riehui kannujensa takana suorastaan hämmentävällä raivoilla, eikä herra tahtonut pysyä edes jakkarallaan vaan nousi vähän väliä sieltä huutamaan sekä huitomaan. Setti kävi läpi pitkän tuotannon tärkeimpiä hetkiä ja vanhemmat rallit, kuten pienen kätten nostelun jälkeen palkkioksi soitettu Butcher Strikes Back taisivat iskeä taas parhaimmin. Destruction veti osuutensa läpi tiukalla rutiinilla sekä korkealla moraalilla, mistä kumarrus saksanmaan suuntaan. Näin sitä thrashia pätkitään!

Grindcoren isoisä Napalm Death sopii päivään kuin päivään ja miksipä siis ei myös Metalcampin isolle lavalle maanantain piristykseksi. Alkuvuodesta ilmestynyt neljästoista pitkäsoitto Time Waits for No Slave ei keksinyt pyörää uudestaan, mutta uutukainen pyörii sellaisella raivolla, ettei vinhemmasta enää väliä. Napalm Death vaikuttaakin olevan tätä nykyä elämänsä vedossa ja täytyy muistaa, että orkesterin ura starttasi sentään jo vuonna 1981.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta orkesterin keulilla huutanut Mark "Barney" Greenway oli (totta kai) täysin liekeissä ja herra painoi pitkin estradia täristen, väristen sekä villisti nytkähdellen. Samoin suuren osan komeasta hiuspehkostaan vuosien saatossa menettänyt basisti Shane Embury oli elävä osoitus siitä, ettei ikä ole mikään kriteeri edes äärimmäisimmissä musiikintyyleissä – vanhakin jaksaa kyllä. Soundien puolesta esitys osui hämmästyttävän hyvin häränsilmään ja kitaristi Mitch Harrisin hyytävät kirkaisut viilsivät täydellisen ilkeästi ilmaa.

Yleisöä oli kertynyt paikan päälle melkoinen joukko, mutta suuri osa tyytyi ihmettelemään yhtyeen kohkaamista lievän turvaetäisyyden päästä. Hissukseen meno kuitenkin kiihtyi ja loppusetistä riveissä näkyi jo asianmukaista pään heilutusta sekä nyrkin puimista. Toisaalta lievä jäyhyys oli ymmärrettävää, sillä seuraavaksi lavalle kavunnut orkesteri ei olisi voinut juuri enempää erota napalmi kuoleman räkäisestä rähinästä.

Lontoolainen Dragonforce on vauhdikkaan metallin ja vähintään yhtä reippaan julkaisutahdin ystävä. Brittipowermetallistit ovat jakaneet mielipiteet uransa alusta saakka, sillä näin härskiä ilonpitoa ei yleensä yhdistetä metallin tummasävyiseen maailmaan. On bändin viimeisimmästä Ultra Beatdown -albumista sitten mitä mieltä tahansa niin ainakin se on varmaa, että Dragonforce on keikalla viihdyttävä ja värikäs paketti.

Herrain ei-niin-vakava paahto oli selvästi myös yleisön pääosan mieleen, sillä eturivit pitivät halki keikan suorastaan mieletöntä meteliä, joka toimi vain lisäpolttoaineena Dragonforcen hurjalle menolle. Soitto soi kuten pitikin ja erityisesti kosketinsoittaja Vadim Pruzhanov otti tapahtumasta kaiken riemun irti. Kiippari pomppi kilpaa kitaristi Herman Lin kanssa ja näytti mm. kuinka koskettimiakin voi soittaa kielellä. Lin kanssa jatkuvaa soolokilpailua käynyt Sam Totman satsasi enemmän ilvehtimiseen sekä eleille pelaamiseen ja laulaja ZP Theart teki kaiken sen, mitä kollegat eivät ehtineet tehdä. Rytmiryhmä Dave Mackintosh - Frederic Leclercq otti asiat huomattavasti rauhallisemmin, vaikka näilläkin herroilla oli tietysti omat tähtihetkensä.

Musiikillisesti tunnin mittainen show oli definitiivinen ynnäys yhtyeen parhaista paloista. Soundit oli luonnollisesti viilattu aivan viimeisen päälle, eikä mukaan mahtunut ainuttakaan kuollutta kohtaa. Toisin sanoen Dragonforce sopi maanantain elävöittäjäksi täydellisesti.

Suurten starojen tähtihetkien jälkeen allekirjoittaneen ohjelmassa oli luvassa annos huomattavasti vähäeleisempää, mutta ei missään nimessä vähäpätöisempää musiikkia. Pienellä lavalla italialainen D-Swoon aloitti näet oman shownsa, jossa alternative, metalli sekä proge yhdistyivät ennakkoluulottomalla tavalla. Yhtye oli käynyt ennakkoon tutuksi vain netistä ladattujen näytteiden perusteella, mutta nyt koetti viimein mahdollisuus tarkistaa italialaisten taidot ihan livetilanteessa.

Kolmen vartin soittoajan itselleen napannut italialaisryhmä osoittautui jo parin siivun jälkeen todelliseksi löydöksi. Ensinnäkin bändin modernilla tavalla progehtavissa kappaleissa oli mukavasti koukkua sekä tarttumapintaa. Tämän lisäksi soittajilta löytyi riittävästi taitoa, jotta paikoin mutkikkaatkin kipaleet saatiin toteutettua. Rytmiryhmä toi groovaavan soittonsa avulla rakenteisiin imua, mutta yhtyeen todelliseksi voimaksi nousi kuitenkin erinomainen vokalisti, jonka ääniala ulottui laajalle ja jolta onnistui niin puhdas laulu kuin rosoisempikin tulkinta. Kaikki palaset toimivat, samoin kappaleet, joten näillä eväillä D-Swoon kohosi päivän positiiviseksi yllättäjäksi.

Musiikin tauottua pienellä estradilla ilta oli jo ehtinyt hämärtyä, pienoinen sade oli kastellut jälleen tienoon ja maanantain viimeiset vaiheet saattoivat alkaa. Sisääntuloportilla kävi taas vilinä, kun iso kenttä lähti hissukseen täyttymään väestä.

Hatebreed on niitä yhtyeitä, jotka ovat jääneet allekirjoittaneelle jostain syystä vieraiksi. Toki olen tietoinen ryhmän olemassaolosta, mutta ennakkoon en olisi osannut nimetä siltä edes yhtä kappaletta, saati sitten albumia. Koska tuhannet ja taas tuhannet ostavat metallipäät eivät voi olla (täysin) väärässä päätin suunnata askeleeni seuraavaksi kohti isoa lavaa. Jos Hatebreed oli ennalta hieman tuntematon, niin samat sanat saattoi sanoa termistä ”circle of death”, joka kävi pian kertaheitolla tutuksi.

Vokalisti Jamey Jasta näytti esimerkkiä hyppimällä sekä riehumalla koko reilun tunnin mittaisen setin ajan. Hatebreed löikin heti kättelyssä kovimman menovaihteensa silmään ja voimakkaan rytmikäs, kulmikas sekä räväkän moderni metalli pisti myös massat pomppimaan. Samalla saavutettiin maanantain huippukohta, sillä näin suurta ja innostunutta yleisömerta ei saanut kerättyä yksikään toinen yhtye. Kokemus oli varmasti upea myös alkuperäiselle kitaristille Wayne Lozinakille, joka palasi juuri yhtyeen vahvuuksiin kolmentoista vuoden tauon jälkeen.

Itse ”circle of death” osoittautui circlepitiksi, joka kiersi koko miksaustornin ympäri. Koska tornin vasemmalla puolella oli pyörätuolitasanne ja sen takana sijaitsi hyvän kokoinen anniskelupiste tuli pyörteestä suunnattoman kokoinen, mutta Jastan pyynnöstä siihen osallistui riittävästi väkeä ja näin temppu onnistui, vaikka pyöriminen ei kestänyt kuin jonkin aikaa. Hatebreed voitti tinkimättömällä esiintymisellään allekirjoittaneen täysin puolelleen, enkä ollut nähtävästi ainoa tuore käännytetty, mikäli paitatiskin vilinästä pystyi keikan jälkeen mitään päättelemään.

Aikataulu oli sijoittanut Warbringerin suhteellisen ikävään kohtaan, sillä suurin osa väestä halusi nähdä maanantain suuren nimen, Downin. Koska ison lavan aikataulu laahasi tässä vaiheessa kuitenkin jo yli vartin verran perässä, aukeni mahdollisuus katsastaa pienellä lavalla soittavan sodantuojan settiä edes hiukan. Nähdyn parinkymmenen minuutin perusteella yhtye kiskoi ilmoille erittäin kelvollista thrashia, jossa oli väkevä Slayerin katku – mikä oli ainoastaan hyvä asia.

Pikametalliretkue oli saanut houkuteltua estradin eteen mukavasti sakkia, joka jaksoi myös riehua sydämensä kyllyydestä yön pimeydessä. Mihin tässä olisikaan enää ylletty, jos soittoaika olisi ollut edes hieman varhaisempi? Warbringer jäi meuhkaamaan pikkulavalle, mutta allekirjoittaneen askeleet johtivat jo kohti isoa estradia sekä maanantain pääesiintyjää.

Jo muinoin 90-luvun alussa perustettu Down on pariin otteeseen ollut syväjäissä, mutta yhtä monesti Louisianan massiivisin metallipartio on tehnyt paluun takaisin elävien kirjoihin. Syksyllä 2007 ilmestynyt Down III: Over the Under pisti modernin heavy metallin standardeja uusiksi ja kuuleman mukaan titaanisen kiekon seuraaja, tähän mennessä ainoastaan Down IV nimellä tunnettu rumilus olisi pian valmisteilla. Mahdollisesti ryhmä on sulkeutumassa studioon syyskuussa, mutta se on silloin joten siirrytään takaisin Tolminin kosteaan yöhön.



Downin juurevalta rock-pohjalta ponnistava tyyli ei purrut kovinkaan kummoisesti Hatebreedin hyppyytyksen jälkeen, sillä louisianalaisten mäiskettä ei voinut edes parhaalla mahdollisella tahdolla kutsua menomusiikiksi. Pitkät, hetkittäin jopa stonerin suuntaan kallistelevat kappalejärkäleet tuntuivat seuraavan toinen toistaan ja harvat nopeammat hetket hukkuivat loputtomaan jyrnytykseen. Vokalisti Phil Anselmo tultaneen aina muistamaan parhaiten Panterasta ja ison kissapedon paitoja saattoi spotata yleisömerestä lukuisia, mutta nyt herra Anselmo ei ollut lainkaan tyytyväisen oloinen, sillä yleisön aktiivisuus ei yltänyt enää Hatebreedin keikalla koetulle tasolle.

Louisianalaisten vääntöä tuli seurattua jonkin aikaa, minkä jälkeen päätin monen muun tavoin suunnata kohti yöpuuta. Koska Down oli ruuvannut volume-potikan asentoon yksitoista, seurasi musiikki vielä pitkän matkaa hämärässä mudassa vaeltajia, kunnes Tolminin tähtikirkas yö vei viimein voiton ja jonkin sortin hiljaisuus laskeutui mutaisten peltojen ylle.

Perjantai
Lauantai
Sunnuntai
Tiistai

Teksti ja kuvat: Mika Roth