Metalcamp – tiistai

Kaiken joka alkaa pitää myös joskus päättyä. Viimeinen festivaalipäivä oli ohjelmansa puolesta kapein, juhlien loppuessa jo hieman puolenyön jälkeen, mutta pienestä säästöliekkeilystä huolimatta luvassa oli tänäkin päivänä kelpo annos runttausta sekä viimeisen päivän koomailua ja loppujuhlintaa metallibeachilla.

Nimi Biomechanical saattaa tuoda mieleen H.R. Gigerin luomat alieneita vilisevät maailmat. Tällä kertaa kyse ei ollut kuitenkaan mistään ihan noin vaarallisesta, sillä englantilainen Biomechanical ei yhdistele tänä päivänä enää juurikaan koneita musiikkiinsa, vaan pätkii ilmoille perinteistä ja erittäin räyhäkkää thrashia, jossa on selvä progressiivinen pohjavire.

Lontoolaisilla tuntui olevan alussa melkein kaikki mahdollinen pielessä ja ryhmän primus motor sekä despootti John K., joka antoi vuosi sitten kenkää koko aiemmalle bändille, ei ollut luonnollisesti lainkaan tyytyväinen tilanteeseen. Soundit olivat suomeksi sanottuna persiillään, soittimien ja laulun puuroutuessa useissa kohdin täysin käsittämättömäksi massaksi epämääräisiä ääniä. Rumpali tuntui soittavan välillä ihan muuta biisiä kuin loppuryhmä ja basso oli siellä jossain – kaiketi. Tämän lisäksi paikalle oli vaivautunut vain kourallinen kuulijoita ja aurinkokin paistoi suoraan päin soittajien pläsejä, mikä näytti ärsyttävän Jouni Koota kovasti. Täydellinen katastrofi onnistuttiin kuitenkin välttämään, kun äänimies sai muutaman biisin jälkeen juonesta kiinni ja lisää kuulijoita virtasi tasaisesti paikalle. Biomechanicalin oudosta rätkeestä ei ole helppo pitää, mutta ainakin ryhmän proge-thrash on persoonallista, joskin pieni rönsyjen ja äänivallien karsiminen ei olisi välttämättä lainkaan pahasta – ainakaan näin livetilanteessa, jossa täyteen tungetut kappaleet tuntuivat romahtavan oman painonsa alle.

Slovenialainen yhä omakustannetasolla oleva Inmate etsii paraikaa keulalleen uutta laulajaa, mikä tahtoi sanoa sitä, että tämä seesteistä ja ehkä hiukan varhaisen Iron Maidenin ja modernimman Opethin hengessä seilaileva metalliryhmä soitti Metalcampissa pakon sanelemana instrumentaalisetin.

Ajatus instrusetistä saattaa kuulostaa aluksi hiukan luotaantyöntävältä, etenkin kun musiikkityylinä on melodinen ja progehtava metalli, mutta jollain ihmeen tavalla slovenialaiset saivat hommansa toimimaan. Kappaleista löytyi syvyyttä, vaihtelua sekä mielenkiintoisia yksityiskohtia juuri sen verran, että vokaaleja ei oikeastaan osannut suuremmin kaivata.

Yleisöä oli kertynyt mukavasti pienen lavan lähistöön ja kohteliaat aplodit raikuivat jokaisen numeron päätteeksi, vaikka mitään sen riehakkaampaa toimintaa ei nähtykään. Allekirjoittaneenkin oli alkujaan tarkoitus seurata slovenialaisten soittoa vain pari siivua, mutta lopulta setti tuli katsottua loppuun saakka. Mallikasta menoa täytyy sanoa, nyt kun ryhmä löytäisi keulalleen vain sen uuden vokalistin.

Brittiläinen thrash metallin vanha kunnon musta hevonen Onslaught on jälleen voimissaan. Ryhmä palasi kuolleista takaisin vuonna 2004 ja julkaisi uuden Killing Peace albuminsa puolitoista vuotta sitten. Kyseinen kiekko potkii edelleen persuksille isonumeroisella monolla, joten odotukset bändin Metalcampin keikkaa kohtaan olivat korkeat.

Varttia yli kuusi startannut thrash-kuuri lähti liikkeelle ilmahyökkäyksestä kertovalla sireenillä, jonka jälkeen Onslaught kävi aiempaa huomattavasti runsaslukuisemman väen kimppuun kuin massiivinen pommikoneparvi. Killing Peacen voimalliset rallit muodostivat setin rungon ja kappaleet kuten Twisted Jesus ja Burn, tiukasti rullaava Planting Seeds of Hate sekä espanjalaisen inkvisition tavoin päälle käyvä kiekon nimiraita Killing Peace putosivat palopommien tavoin yleisön riveihin aiheuttaen yhä kuumempia ja kuumempia fanituksen leimahduksia. Näiden uusien herkkujen lisäksi kuultiin tietysti myös klassisempaa osastoa kun Power From Hell debyytin avaava Damnation / Onslaught (Power From Hell) kajahti ilmoille. Samoin kakkosalbumilta löytyvä Metal Forces sai eri sukupolvet yhtymään samaan huutoon.

Onslaughtin keikka osoitti, etteivät kaikki viime vuosien comebackit ole suinkaan olleet turhia. Englantilaiset ovat päivittäneet onnistuneesti soundiaan, hylkäämättä silti juuriaan ja uuden albumin materiaali pärjää vertailussa vanhoihin teoksiin. Tolminin kuuman auringon alla esiintynyt ryhmä ansaitsikin aplodinsa ja odotukset seuraavaa albumia kohtaan kasvoivat taas suuremmiksi, sillä bändi elää selvästi toista kevättään.

Tanskalainen Volbeat soittaa musiikkia, jota on äärimmäisen vaikea kuvata. Elvismetalli? Rock´n metal? Mihin tätä nyt voi oikein tunkea, kun ainesosina on rockabilly, metalli, punk, country ja ties mikä vielä. Toisaalta genretys on aika syvältä, joten annetaan Volbeatin vain olla rehellisesti ihan Volbeat.

Tanskan ylpeys on muutamassa vuodessa luonut itselleen vankan fanipohjan, joka on pohjaltaan yhtä lavea kuin bändin musiikkikin ja tämä näkyi myös Metalcampissa. Vaikka bändi olisi kuinka kovassa vedossa niin hyvä keikka paranee kummasti, kun yleisö on mukana menossa ja tämä tavoite toteutui miltei täydellisesti auringon painuessa hitaasti alppien taakse. Pääosassa oli kunnon meno, jota tosin väritti surun pieni tumma viiru, sillä vokalisti/kitaristi Michael Poulsenin isä oli kuollut viikkoa aiemmin. Edesmennelle Poulsenille omistettiinkin Sad Man´s Tongue, minkä jälkeen rähinä sai jatkua entiseen malliin. Niin ikään viimevuotiselta Rock the Rebel / Metal the Devil kiekolta löytyvä hitinpoikanen The Garden´s Tale ja hervoton Dusty Springfield laina I Only Want to Be with You kiskoivat väestä odotetusti ne suurimmat suosionosoitukset, eikä tässä vielä kaikki sillä encorena kuultiin Rebel Monster, minkä jälkeen Volbeatin osuus oli ohitse.

Tanskalaiset tulivat paikalle viidentenä festivaalipäivänä, näkivät vuorten yllä paistavan auringon, jolle myös esitettiin kiitokset ja voittivat varmasti jälleen lukuisia uusia päitä puolelleen. Kyllä tässä kelpaa odotella syyskuussa ilmestyvää kolmatta pitkäsoittoa jonka nimi on kuuleman mukaan Guitar Gangsters & Cadillac Blood.

Elvismetallin tauottua isolla lavalla koitti saksalaisen Laymentin vuoro näyttää osaamistaan melodisen rockmetallin saralla pienen lavan puolella. Allekirjoittaneelle aiemmin tyystin tuntematon yhtye kuulosti jo ensitahdeista kovasti Sentencedilta, kunnes parin kappaleen jälkeen mukaan karkasi yllättäen perinteisemmän ja folkahtavan miekkametallin lievää sivumakua. Tilanne vaikutti hieman oudolta, kun aiemmin päätään pyörittäneet deathfanit jäivät tuijottelemaan toisiaan hetken hölmistyneenä, kunnes sekaan paiskattiin lisämausteeksi vähän blackin palasia ja päät lähtivät taas pyörimään.

Laymentilla saattaa hyvinkin olla käsissään voittoja tuova sekoite eri tyylejä, mutta pari ongelmaa on sitä ennen ratkaistava. Ensinnäkin eri osasista täytyisi syntyä yhtenäisempi kokonaisuus. Vakavampi probleema on kuitenkin suolapatsasta muistuttava vokalisti, joka olisi voinut laulaa vaikka bäkkäriltä käsin ja jättää lisää riehumistilaa bändikavereilleen, jotka sentään muistivat miten lauteilla pitää käyttäytyä kun soitetaan elävälle yleisölle. Pelkkä pään pyöritys toinen jalka monitorilla ei vielä riitä, etenkin kun sitäkin tehdään vain pari kertaa setin aikana.

Sveitsiläinen Eluveitie esiintyi Metalcampissa myös viime vuonna, mutta pieni kertaus ei ole koskaan pahasta. Etenkin kun edellisellä kerralla olosuhteet olivat lähinnä infernaaliset (yli 40 astetta lämmintä + täysi auringonpaiste). Tälläkin kerralla aurinko paistoi, mutta lämpö oli tippunut melkein parikymmentä astetta, joten niin yhtye kuin yleisö pystyivät riehumaan aiempaa intensiivisemmin. Ja se riehuminen alkoikin välittömästi, kun keikka käynnistyi.

Ensimmäiset spiikit ovat yleensä aika klisheisiä nolouksia, joissa kerrataan niitä samoja vanhoja fraaseja. Eluveitien vokalisti Chrigel Glanzmann yllätti kuitenkin kysymällä ensimmäisen biisin jälkeen, josko ihmiset haluaisivat kuulla lisää folk-musiikkia – vastauksen voitte varmasti arvata. Eluveitie soittaa eräänlaista kelttiläistä folk-death metallia, jossa säkkipillit, kampiliira, keskiaikainen kithara (nykyisen kitaran esiaste), tinapilli, viulu sekä kaikenlaiset huilut yhdistyvät sähkökitaraan, bassoon ja rumpuihin. Vokaaleissa kelttiläinen perintö yhdistyy niin ikään metalliseen örinään ja raskaampaan tyyliin. Yhdistelmä kuulostaa levyltä todistetusti erittäin mielenkiintoiselta, mutta kuten viime vuonna, myös nyt kappaleet lastattiin aivan liian täyteen tavaraa. Näin soittimet sekoittuivat yhdeksi valtavaksi äänimassaksi, eikä koko touhusta ottanut enää oikein tolkkua, kun biisitkin tuntuivat syntyvän kaikki siitä samasta muotista. Giganttinen äänivalli ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan laajaa fanijoukkoa, joka karjui kilpaa bändin kanssa kappaleiden lyriikoita ja soitti mm. ilmatinapilliä.



Koska Eluveitien möykästä ei saanut oikein tolkkua, alkoi puoli tuntia myöhemmin soittonsa startannut Lacerator kiinnostaa huomattavasti enemmän, joten ei muuta kuin pienen lavan suuntaan. Aikataulu oli kuitenkin tehnyt jälleen tepposensa, sillä Laceratorin sijasta lauteilla riehuikin itävaltalainen In Slumber, jonka olisi pitänyt esiintyä isolla lavalla jo yli neljä tuntia aiemmin. Sattuma suosi jälleen allekirjoittanutta, sillä harmittelin aiemmin päivällä itävaltalaisten keikan missaamista, mutta nyt paikkuumahdollisuus tippui kuin taivaan lahjana syliin.

In Slumber oli yllättänyt myös melkoisen joukon muita juhlijoita, sillä lavan edusta täyttyi jälleen juoksujalkaa paikalle kiiruhtavista faneista joista moni käänteli aikataululappua epäuskoisena. Bändin sielu, vokalisti Wolfgang Rothbauer, ei antanut pahan paikan kuitenkaan lannistaa, vaan otti itsestään, yhtyeestään, sekä paikalle tiensä löytäneistä kuulijoista kaiken mahdollisen irti.

Tulevan kolmannen albuminsa materiaalia paraikaa työstävä ryhmä riehui niin valtavalla energialla, että kipinät levisivät väistämättä myös yleisön puolelle. Vuosi sitten bändi vesitti keikkansa liian tuhdeilla soundeilla, mutta nyt tuokin puoli oli erinomaisella tolalla ja auringon laskettua myös valot toimivat hienosti. Näin kasassa oli kaikki ainekset nousujohteiseen keikkaan, joka huipentui parin uunituoreen ja vielä julkaisemattoman kipaleen soittoon.

Rothbauerin matalat puhtaat vokaalit yhdistettyinä deathille tyypilliseen rääkymiseen sekä suoraan huutoon toimivat melodisen deathin, thrashin ja blackin liittoumassa mallikkaasti. Raskaat mättöosat, melodiset kohotukset sekä vahva junttaus, yhdistettynä yleisön jatkuvaan mukaan ottoon, toikin yhtyeelle kiistattoman pistevoiton ja luultavasti keikka eteni pienen lavan iltahämärässä paljon tehokkaammin, kuin konsanaan isolla lavalla keskellä kirkasta päivää. Tuoreet kappaleet kuulostivat sen verran herkullisilta, että toivottavasti Rothbauerin kopla saa jo pian uuden kiekkonsa pihalle.

In Slumberin poistuttua voittajana lamppujen alta alkoi raivoisa roudaus ja kenties festivaalien nopeimman kamojen virittelyn jälkeen vuoron sai vihdoin viimein Lacerator.

Edeltäjiensä tavoin Itävallasta kotoisin ollut bändi rakensi äänivallinsa niin ikään deathin kulmakivillä, mutta tällä kertaa seiniin lisättiin myös runsaasti lohkareita melodisen blackin puolelta. Tyyleille yleiset koskettimet loistivat poissaolollaan, musiikin ollessa alkukantaisempaa ja säröisten kitaroiden rosoisiin riffeihin perustuvaa ryöpytystä. Keskitempoiset biisit yltyivät vain harvoin todella nopeiksi ja tuolloinkin muutos tuntui yleensä melkein pakotetulta. Kova kiire lauteille kostautui myös alkuun suttuisina soundeina, jotka kyllä selkenivät pitkin keikkaa, mutta eivät nousseet koskaan tyydyttävää korkeammiksi.

Laceratorin viimeinen biisi jäi kuulematta, sillä päälavan puolella oli käynnistymässä jotain, joka veti melkoisen määrän saksankielistä väkeä paikalle.

Saksalaisen Subway to Sallyn valtaisa suosio Keski-Euroopassa tuntuu Pohjoismaisesta vinkkelistä katsottuna ehkä vähän oudolta, sillä ryhmän folk metalli ja keskiaika-rock ei ole mitenkään vallankumouksellisen omaperäistä. Krediittinä on tosin todettava, että Subway to Sally oli ensimmäisiä bändejä, jotka keksivät yhdistää folksoittimia perinteisen metalliorkesterin arsenaaliin. Yhtye on pyöräyttänyt vuosien saatossa yhdeksän pitkäsoittoa, sekä nipun muita julkaisuja laulukielen pysyessä sitkeästi saksassa ja nimenomaan saksankielisessä Euroopassa kahdeksikon kannatus onkin vankkumatonta.

Komeilla pyroilla mahtipontisesti käynnistynyt konsertti oli alusta loppuun menestystarina, joka sai nokkamies Eric Fishin toteamaan muutaman biisin jälkeen, että sloveniassa soitto on kuin soittaisi kotona. Tämä ei tosin ollut mikään ihme, sillä yleisö lauloi äänekkäästi mukana saksankielisiä lyriikoita. Alkupaukkujen jälkeen liekkejä nähtiin tasaisesti pitkin keikkaa, kun Fish sekä kitaristit Boden ja Simon syöksivät tulta ja Fish taituroi erilaisten soihtujen kanssa.

Subway to Sallyn pullisteleva ja röyhkeän germaaninen tyyli puri ärhäkästi pimentyneessä yössä ja kun show tarjosi vielä kaikenlaista ekstraa, jaksoivat juhlijat möykätä vaivatta koko tunnin ajan. Siinä missä Eluveitie sotki kampiliiransa, viulunsa, pillinsä ja muut soittimensa yhdeksi äänimössöksi liiallisella äänenpaineella, onnistuivat saksalaiset luomaan juuri sopivan kokoisen äänimaiseman, jossa jokainen soitin erottui ja näin kappaleiden nyanssit nousivat esille. Joskus vähemmän on vain niin paljon enemmän.

Jos loppu on tullakseen, niin tulkoon se sitten edes tyylillä. Metalcamp 2008 saikin sulkeutua Arch Enemyn voimin, joka oli festivaalien viimeinen esiintyjä. Yhtye julkaisi loppuvuodesta 2007 Rise of the Tyrant albuminsa, joka on järjestyksessään jo bändin seitsemän pitkäsoitto. Uutukainen oli selvä tyylillinen askel taaksepäin, verrattuna esimerkiksi pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen Doomsday Machine pitkäsoittoon, jolla kuultiin moderneja kaikuja. Rise of the Tyrant heijasteleekin niitä tunnelmia joissa bändi aikoinaan aloitti, eli musiikki on jälleen aggressiivisempaa, suorempaa ja melodisempaa.

Aikataulun mukaan kaiken piti alkaa jo kaksikymmentä yli yksitoista, mutta jotain oli nähtävästi pielessä, sillä soitto käynnistyi vasta puoliltaöin. Turhauttava odottelu polttikin useamman festariväsymyksestä kärsivän päreet, mutta siitä huolimatta kenttä oli yhä täynnä ja eturivit pullistelivat tungoksessa, kun keikka vihdoin viimein sai alkaa.

Angela Gossow on nainen Äänellä ja tuo ääni pistikin Metalcampin polvilleen, kun kiivaat death metal siivut lähtivät tippumaan yksi toisensa perään ämyreistä. Settilista koostui muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kahden viimeisimmän albumin materiaalista ja loputtomiin jatkunut soundcheck osoittautui kannattavaksi, sillä äänet olivat kirkkaat, tukevat ja kantavat. Keikan aikana kuultiin tietysti myös veljekset Arnottin sooloilua, yleisön huudatusta sekä jokunen villitsevä spiikki. Eli toisin sanoen kaikki päättyi juuri siten kuin oli alkanutkin, metallin suurena juhlana ja ankarana ryöpytyksenä.

Näin päättyi Metalcamp vuosimallia 2008. Lähes sadan yhtyeen voimin ikävää oli karkotettu melkein viikon ajan, uusien nimien ja vanhojen konkareiden sekoittuessa esiintyjälistassa toisiinsa. Festivaalipaikan paratiisimainen sijainti, ystävälliset ihmiset (niin festivaalivieraat, järjestäjät, työntekijät kuin paikalliset asukkaatkin) sekä tietysti loistava musiikkitarjonta muodostivat yhdessä hienon kokemuksen, joka rohkaisee palaamaan jälleen ensi vuonna Tolminin tuttuihin maisemiin. Tämä on totisesti metalliloma vailla vertaa, jota voi täydestä sydämestä suositella jokaiselle rankemmasta musiikista innostuneelle.

Perjantai
Lauantai
Sunnuntai
Maanantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth