Nummirock – perjantai osa 1

Aurinkoisen torstain jälkeen koitti perjantai, jota oltiin sääennustuksissa synkistetty etukäteen vesisateilla sekä mahdollisilla ukkoskuuroilla. Vettä ei kuitenkaan onneksi satanut koko päivänä kuin puoli tuntia, ja tuo puoli tuntia sattui osumaan tarkalleen kuopiolaisen Shade Empiren keikan alkuun.

Lyhyt myräkkä tummensi hetkiseksi taivaan ja kasteli maiseman, mutta jo samaisen keikan aikana aurinko pilkisti esiin ja loppupäivä saatiin viettää aurinkoisessa kelissä. Näin säätkin lopulta suosivat festivaalia, joka pääsi nyt toden teolla käyntiin.

Shade Empire on julkaissut tasaisesti kahden vuoden välein pitkäsoittoja ja jokainen kiekko on vienyt savolaisryhmää yhä pidemmälle kansainvälisillä metallikentillä. Bändin tumma ja raskas metalli sopikin omalla kierolla tavallaan juhannusaaton avaukseksi ja vaikka taivaan suuri vesihana aukeni keikan alussa, pysyi kenttä sitkeästi täynnä väkeä, mikä kertoo myös jotain yhtyeen suosiosta.

Yhtyeen maaliskuussa julkaistu kolmas albumi Zero Nexus livahti allekirjoittaneelta jotenkin ohitse, mutta Nummirockin keikan perusteella läpyskä on hommattava pikimmiten levyhyllyyn. Kyseiseltä kiekolta löytyvät Adam & Eve ja Serpent-Angel kuulostivat todella terväviltä, ja jälkimmäisen soidessa kentälle saatiin jo kunnon pittikin pystyyn. Shade Empire tarjosi keikkansa lopussa vielä pientä ”juhannus-extraa”, kun viimeisen biisin aikana estradille ilmestyi kaksi taktiset alueensa pelkkään sukkaan verhotunutta herrasmiestä (roudaria?), jotka ammuskelivat jotain serpentiinin kaltaista monjää pitkin lavaa. Mihin niitä muovilohikäärmeitä ja palopommeja muka tarvitaan?

Ahkerasti pääkaupunkiseudun suunnalla keikkaileva helsinkiläinen Trinity on jäänyt allekirjoittaneelta jostain syystä aiemmin näkemättä, joten ei siis muuta kuin kiireen vilkkaa kohti oluttelttaa, jossa Trinity valmistautui jo omaan osuuteensa.

Trinityn setti koostui lähinnä 80-luvun covereista, joiden sekaan yhtye sujautti muutaman oman rallin. Lainabiisit toimivat yleensä festareiden kaltaisissa juhlissa aina, eikä Trinity muodostunut poikkeukseksi, etenkin kun yhtye kierrätti riittävästi klassikko-osastoa. Keikka tarjosi tasokasta soittoa, hauskaa ajanvietettä sekä hyvää mieltä – eli juuri kaikkea sitä mitä Juhannusaattoon sopiikin.

Mors Principium Est, eli ”kuolema on alku” tiesivät jo muinaiset roomalaisetkin. Pienten lainasessioiden jälkeen tyyli ja vuosituhat vaihtuivat tuoreemmiksi Nummijärven rannalla. Ruotsalaistyyppistä melodista deathia jo kolmen pitkäsoitollisen verran työstänyt porilaisryhmä sai tänä vuonna korkata rantalavan, jonka varjoisa puiden ympäröimä miljöö antoi mukavasti suojaa paahtamaan innostuneelta auringolta. Porilaiset olivat vetäneet paikan päälle paljon porukkaa, eikä reippaasti esiintynyt ryhmä jäänyt suotta empimään, vaan pisti välittömästi pikavaihteen silmään.

MPE:n kitaristien tontit ovat olleet tuulisia paikkoja ja keikalla esiteltiinkin ryhmän tuorein vahvistus, joten bändillä on jälleen kaksi keikkakitaristia, sekä ainoastaan studion puolella vaikuttava Jarkko Kokko. Muutokset orkesterin kokoonpanossa saattavat aiheuttaa monenlaisia ilmiöitä, mutta Mors Principium Estin tapauksessa muutokset vaikuttavan olevan päällisin puolin tarkasteltuna ainoastaan positiivisia. Yhtyeen esiintymisessä oli sähköisyyttä, kappaleet rullasivat jykevästi eteenpäin ja herrain keskinäinen kemia tuntuu toimivan moitteetta.

Kaksi viikkoo aiemmin Tampereella Kypck pääsi vielä yllättämään puskista, mutta juhannusaattoiltaan valmistautuminen oli sujunut allekirjoittaneelta jo huomattavasti paremmin. Orkesterin kevään korvalla ilmestynyt Cherno albumi soi autossa matkalla kohti eteläpohjanmaata ja tällä kertaa tiesin jo tarkkaan mitä odottaa.



Kellon viisareiden osoittaessa viittä tuttu intronauha pärähti soimaan ja hetken kuluttua yhteneväisesti vihreään ja mustaan sonnustautuneet Seppänen, Lopakka, Ylä-Rautio ja Hiilesmaa, sekä live-jäsen Kukkohovi ilmestyivät estradille. Alkunauhan vedenalaisten pulputuskaikujen jäädessä raskaiden riffien alle tunnin mittainen metallituomio venäjänkielellä saattoi käynnistyä.

Kypck vaikuttaa edelleen olevan yksi Suomen tarkimmin varjelluista metallisalaisuuksista, sillä väkeä olisi mahtunut hyvin vaikka toinen moinen paikalle, eikä musiikki tuntunut olevan juuri kellekään ennestään tuttua. Ainoastaan sinkkubiisi 1917 ja Black Sabbathin venäjäistetty nimibiisi saivat houkuteltua kansasta irti enemmän ääntä ja liikettä, vaikka vokalisti Seppänen pyrki aktivoimaan eturivejä pitkin keikkaa. No, mahdollinen breikkaus ulkomailla on hyväksi havaittu keino murtautua myös kotimaisen metallikansan suosioon, ja viime vuosina se tuntuu muuttuneen melkeinpä säännöksi. Kypck nappasi tälläkin kertaa voiton kotiin, vaikka soundit olisivat voineet toimia vähän paremmin, mistä pieni miinus äänimiehen suuntaan.

Kokon veljekset ovat johtaneet Kalmahia ”suometallin” hetteiköissä vuosituhannen vaihteesta saakka. Kaksikon kynistä irtosi keväällä viides pitkäsoitto kahdeksan vuoden sisään, kun For the Revolution jatkoi pari vuotta aiemmin ilmestyneen The Black Waltzin aloittamaa tarinaa.

Rantalavalla tunnelma oli heti lähdöstä tiivis, etenkin kun tiukkaan pakkautuneet eturivit pitivät yllä kunnon mekkalaa. Melodinen ja nopea death upposi väkeen kuin Lada suohon ja ärhäkkäästi etenevät biisit saivat lisävetoa erinomaisista soundeista. Kokon lähinnä keskinkertainen lauluääni oli sama kapea-alainen itsensä kuin ennenkin, mutta aattoillan hiljalleen hämärtyessä moinen pikkuseikka jäi täysin toisarvoisiksi. Siinä missä vokalisointi jätti toivomisen varaa osoitti Kokko muuten olevansa (jälleen kerran) todellinen showmies ja parantumaton kansankiihottaja. Herran ilmehdintä on jo sinällään käsite ja välispiikeissä tarvottiin suoherran jäljillä mm. hilla-soilla, sekä ihmeteltiin miksi Nooa otti mukaansa sääkset.

Myöskään päälavan edustalla ei ollut turhan paljon tilaa, kun loppukeväästä kerrassaan mainion Icaros pitkäsoiton julkaissut Diablo otti ison lavan haltuunsa isännän ottein. Icaroksella yhtyeen tyyli on hioutunut entistä raskaammaksi, mutta samalla myös sulavammaksi, ja tuota muutosta heijasteli myös retkueen Nummirockin keikka.

Aadolf Virtanen ja Heikki Malmberg muodostavat tätä nykyä yhden kotimaamme kovimmista rytmiryhmistä ja juhannuksen kunniaksi kaksikko tuntui olevan vielä normaalia kovemmassa vedossa. Rainer Nygård ja Marko Utriainen loivat vuorostaan kitaroillaan näiden vankkojen perustusten päälle sellaisia valleja, että noin vahvat seinät olisivat pitäneet jo mongolitkin pois Kiinasta. Mansen miesten rautainen niskalenkki yleisöstä oli välitön tosiasia, eikä ote herpaantunut missään vaiheessa.

Kahden viimeisimmän albumin nimibiisien johdolla Diablo junttasi väkeen melodista, raskasta sekä nyttemmin myös mielenkiintoisen monimuotoiseksi äitynyttä metalliaan. Näiden metallivalioiden ohessa saatiin nauttia täyden kympin soundeista sekä erinomaisesta valikoimasta kappaleita, josta saattoi löytää heijastuksia useista eri tyylilajeista sekä ilmansuunnista. Icaroksen jälkeen suoritettiin asianmukainen bändiesittely ja ei muuta kuin lisää pataässää pöytään. Nygårdin sanoja lainatakseni: Vaasan veri ei vapise, eikä Kauhavan rauta ruostu, ja juhannusaattona se oli vissi totuus.

Torstai
Perjantai osa 2
Lauantai osa 1
Lauantai osa 2

Teksti ja kuvat: Mika Roth