Flow – Lauantai
18.08.2007
Suvilahti/Helsinki
”Häviävässä joukkueessa on enemmän draamaa”. Näin tokaisi Mika Rättö eräässä haastattelussa Rättö & Lehtisalo –projektistaan. Lausunnossaan, päätöikseen Kuusumun profeetassa häärivä Rättö kiteytti yhtyeestään jotain olennaista. Projektia ei kannata katsoa otsa rypyssä, mutta musiikillista otettakin löytyy. Musiikillisesti yhtyeessä yhdistyvät proge-muottiin valettuna melko vaivattomasti shake -huudot ja pedonluku. Rättö itse näytti lavalla siltä kuin peräkammarin isäntä olisi rykäisty kalsaripaidassa ja tuulihousuissa lavalle ja päälle olisi heitetty kasa niittivöitä. Niittivöitä löytyi myös kitaran varressa notkuneelta Lehtisalolta ja rumpalilta, joka näytti joltain futuristiselta militanttikyborgilta. Esiintyminen oli ennen kaikkea viihdyttävää, varsinkin kun lavakoreografioita oli jopa harjoiteltu etukäteen, mutta suurempia tunteita se ei herättänyt.
The Valkyrians pisti taasen kerran tanssimaan. Suomen parhaan ska-pumpun keikasta on pakko hehkuttaa tällä kertaa lavajärjestelyjä. Lava oli nimittäin sen verran korkealla, että sen edessä pisti erinomaisen mainiosti polkaksi. Ja jostain syystä suurin osa yleisöstä pysytteli anniskelualueen matolla köysien takana parin kourallisen joratessa itselleen kipeitä pohkeita. Sinänsä keikka ei jäänyt mitenkään erikoisesti mieleen - parempiakin esityksiä on yhtyeeltä nähty, mutta kun musiikki on niin mahtavaa niin minkäs teet? Tuttuja Valkyrians-hittejä ja vielä tutumpia lainoja sillä tutulla svengillä. Kello oli iltapäivä ja mies sen verran hiessä, että nestehukka ja pääkipuhan siitä seurasi loppuillaksi. Eikä siinä mitään, hetkeen meneminen on musiikissa aivan parasta, ja The Valkyriansin soittaessa se tapahtuu aina.
Nimestään huolimatta Architecture in Helsinki ei ollut aikaisemmin edes käynyt Suomessa. Alvar Aallon ja jugendin nimeen uskova yhtye ilmoitti kuitenkin heti olevansa vihdoin kotona. Koskettimien Roland -logo oli taittunut Finlandiksi ja Australian takamailta tuleva esiintyjä oli siirtynyt Suomen takamaille. Keikka aloitettiin One Heavy February –introlla, jonka jälkeen saivat osansa yhtyeen ylitsepursuava energia. Paljon tilaa sai yhtyeen uusin levy, mutta kyllä kakkosalbumiltakin kuultiin melodinen It´5! ja popprogeteos Neverevereverdid.
Kun yhtye on levyllä pientä ja sievää koneiden napsuntaa, niin keikalla yhtye ei onneksi haahuillut vain omissa maailmoissaan. Soittimet vaihtuivat tiuhaan ja kulttuurierot ohitettiin ystävänneuvoilla. Nähtyään kaljateltat, pääsolisti kehotti festivaalikävijöitä jättämään Fostersin kaltainen litku kokonaan kokeilematta. Loistava näpäytys ottaen huomioon, että kyseessä oli kuitenkin yksi tapahtuman sponsoreista.
Seuraavaksi estradin sai vuosituhannen comeback. Liioittelua useimmille, mutta joillekin totisinta totta. Viisi vuotta sitten Op:l Bastards laittoi pillit pussiin, mutta nyt he ovat taas täällä. Duo Puranen-Kaukolampi nähtiin tosin jo perjantaina K-X-P -nimen alla, mutta se ei menoa haitannut. Pelikonesoundeja kuultiin muun muassa kappaleissa Spraybeat ja Funkin, joiden jälkeen siirryttiin bluesmaisen jamittelun kautta Scorpion riettaisiin bassoihin.
Miesten uudelleenjulkaistu The Job –debyytti jätti taakseen virallisella listalla jopa Pikkuoravan. Kysyntä on siis valtava. Myös keikalla oli ilmassa selvästikin juhlan tuntua, varsinkin kun Puranen kiskoi kuohuviiniä intiaanipäähine päässään ja Kaukolampikaan ei pystynyt pidättelemään innostuneita We´re back! –huudahduksia. Lopulta setti päätettiin sanoihin ”Kiitos! Pow! Hei, hei!”, eikä sitä oikein sen paremmin voisikaan sanoa.
Myös lauantaille saatiin yksi peruuntuminen ja se osoittautui päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Tuntemattomista syistä ESG ei vain yksinkertaisesti saapunut maahan, joten loppuillan räjäytyksestä vastasi nykiläinen !!! (Chk Chk Chk). Voi jumankauta !!! minkä teitte!(!!). Vaikka kroppa oli väsyneenä aiemmista tansseista ja pää liian täynnä ääniä, Te Liikutitte Minua. Valotolppaan nuokkuessa ja esityksenne alkamista odotellessa kylmäsi. Mitä jos olisitte aivan paskoja tai mikä pahinta, keskinkertaisia? Levyllä toimitte parhaimmillaan loistavasti, ja nimenne lausuminen tietyissä yhteyksissä tuo katu-uskottavuuspisteitä, mutta miten se elävänä esiintyminen. Turhaa, täysin turhaa kyynistä spekulointia. Keikkanne oli itselleni yksi tämän vuoden mahtavimpia live-esityksiä ja koko elämän mittapuullakin varmasti top kympissä. En muista biisejä, en muista yksityiskohtia, muistan vain sen ärsykkeiden ilotulituksen ja aistien räksähtelemisen (siten, miten papattimatto räksähteli kun oli viisi ja oli uudenvuodenaatto). ESG:n peruminen ei teidän esityksenne jälkeen vituttanut yhtään tippaa. !!!, te olette uusi lempiyhtyeeni, mikä on vain ja ainoastaan oikeutettua koska olitte niin helvetin hyviä.
Jurassic Five ja Ozomatli –yhtyeistä tuttua dj Cut Chemistiä odotettiin klubilla kuin kuuta nousevaa ja peruutusten ja ohjelmamuutosten takia epäiltiin jopa pahinta. Helpottuneet huokaukset päästettiin eturivissä kun mies tuli säätelemään kamojaan. Settinsä mies soitti lähinnä vinyyleiltä ja cd:ltä, mutta kyllä siellä muutama 7–tuumainenkin vilahti. Alkuun mies täräytti dialogisampleja vilisevän intron ja The Audience Is Listening Theme Songin. Miehen soololevyn hitit What´s The Altitude ja Garden kuultiin takuuvarmasti samoin kuin bigbeatinstrumentaali (My 1st) Big Break. Gardenin aikana mies osoitti tilanteen ja homman spontaaniuden kun vokaalilevy lähti liian hitaasti liikkeelle ja mies joutui hieman kiihdyttämään sitä. J5 –faneille mies pyöräytti kappaleen Break ja yleisenä tunnelman kohottajan mies heitti loppuun Blurin kappaleen Song 2. Myöhässä alkanut setti oli sen verran tiukka ja kiihkeä, että sellaista harvemmin pääsee näkemään Suomessa.
Kartiomainen teräskehikko päässään esiintynyt Jori Hulkkonen viimeisteli teltan bileet kun klubilla soitti englantilainen souldj, Gilles Peterson. Peterson yhdisteli soulahtavaan housea ja latinobiittejä tiukoilla miksauksilla. Homma toimi oivallisena lämmittelijänä illan kohokohtaa varten.
The Rub –kollektiivista soolokeikalle irtautunut Cosmo Baker pyöritti illan viimeiset levyt aina pilkkuun asti, ja vähän ylikin. Miehen setti tuli koneelta ja vinyyleiltä, mutta kiihkeä ja intensiivinen tahti antoi anteeksi kaikki apuvälineet. Mies heitti remix-versioita ja kikkoja hatunnostonarvoisella nopeudella. Mies risteili vanhojen soul- ja funkklassikkojen, hiphopin ja housen läpi taitavasti ja rautaisella otteella. Tilannetta jopa kevennettiin muutamalla rockpalalla. Dire Straitsin Money For Nothing ja Ram Jamin Black Betty tarttuivat kovaan discobiittiin kuin liima eikä suosionosoituksilta voitu välttyä. Valitettavasti pitkän päivän jälkeen jalat olivat jo niin kärsineet, että allekirjoittaneen bilejoraus typistyi vaisuun turvakaiteeseen nojailuun.
Katso päätöspäivä tai palaa perjantaihin.
Kuvat ja asia: Otto Kylmälä, hehkutus ja ylistyslaulut: Tuomas Tiainen
